YFU. Kotina koko maailma.

Isosisko Saksasta

2012-02-07T12:25:00.001+02:00

”Hänen olisi tarkoitus olla kesään asti”, vastasin varovasti,kun tuttavat kyselivät, kuinka kauan vaihto-oppilaamme asuisi meillä. Takanaoli ihana, hyvin sujunut kesä ensimmäisen luonamme asuneen kesävaihto-oppilaankanssa. Silti koko vuoden isäntäperheys hieman jännitti.

Myös saksalaista vaihtotytärtämme Lisaa jännitti. Kun hänkuuli meistä ensimmäisen kerran, hän päivitti hämmennyksen sekaisellainnostuksella Facebookiin: ”I have a host family and five little sisters!”

Jo vilkkaanpuoleinen kotimatka tulovalmennuksesta yhdessähost-isän ja muutaman pikkusiskon kanssa osoitti kuitenkin, että Lisasujahtaisi viisilapsisen uusperheemme arkeen käsittämättömällä sulavuudella.Pikkusiskojen kinastelun Lisa kuittasi toteamalla, että lapset ovat lapsia.

Vuosivaihtarin kanssa lähdimme siitä periaatteesta, ettäperhe elää perusarkeaan – eikä isossa perheessä muu toki olisi mahdollistakaan –ja vaihto-oppilas näkee suomalaista elämää siinä samalla. Vuodessa ehtiikuitenkin tapahtua monenlaista ilman, että perheen pitäisi jatkuvasti ollajärjestämässä superarkea. Ihanuuksia ja yllätyksiä on toki silti ehditty kokea.Osan niistä on järjestänyt YFU, jonka retkillä Lisa on päässyt näkemään Suomeasieltä täältä sekä Tallinnan.

Kulttuurierot Saksaan ovat sen verran pieniä, etteivät nemeillä ole arjessa juurikaan näkyneet. Suurimmat yllätykset, puolin ja toisin,on koettu ruokapöydän ääressä. Lisa tykkää ruoan laittamisesta ja leipomisesta,niinpä meillä on ollut tuoretta leipää tuon tuosta ja herkullisia ruokia saksalaisinreseptein silloin tällöin. Jännittävin näistä kokemuksista on ehkä ollutjouluksi valmistettu makeansuolainen piparkakkukastike, jota päätettiinluovasti nauttia kinkun kanssa. Ei se kuulemma kuitenkaan ihan samaltamaistunut kuin isoäidin tekemänä.

Kirjoittaessani tätä olemme juuri päässeet kokemaankunnollista talvea paukkupakkasineen. Lisa on kulkenut koulumatkaansa kävellenhalki valkean maiseman, ihastellut runsasta lunta ja hämmästellyt sitä, miltäyli kahdenkymmenen pakkasasteen kylmä tuntuu. Koulussa harjoitellaanvanhojentansseja varten ja luetaan koeviikon kokeisiin. Luokkatovereistaan Lisaon löytänyt parhaat suomalaiset ystävänsä, joiden merkitys Suomeenrakastumisessa on ollut suuri. Osaltaan he näyttävät saksalaistyttärellemmeelämää tässä maailmankolkassa tavalla, jolla me host-vanhemmat tai pikkusiskotemme voisikaan.

Pikkusiskoille talvisisko on tullut hyvin tärkeäksi.Aktiivinen, valoisa ja vastuuntuntoinen teini on ollut mitä parhain esimerkkituota pikaa murrosikäistyville koulukkaillemme. Pienimmästä siskostaan Lisatotesi eräänä päivänä kauniisti: ”Hän on minun paras kaksivuotias kaveri”. Jasitten he leikkivät yhdessä Lisan joululahjaksi saamalla muumitalolla.

Toki elämä vaihto-oppilaan kanssa on arkea siinä missä muulloinkin.Perheen vieraskoreus oli sekin jo kesän aikana ehtinyt kovasti karista. Lapsetkinastelevat, aikuiset hermostuvat ja joskus vaihto-oppilaankin kärsivällisyyskohtaa päänsä. Me elämme kuin perhe ja Lisa on yksi meistä.

Muutama viikko sitten Lisalla oli YFUn puolivuosivalmennus. Enääemme mietikään sitä, etteikö tyttö kestäisi meitä kesään asti, vaansuunnittelemme tulevien vuosien matkoja, jotka perheemme varmasti suuntaaSaksaan. Puolivuosiviikonlopulta Lisa palasi kotiin keskelle pikkusiskonsyntymäpäivähulinaa ja sanoi: ”On kiva tulla kotiin!”

- Sirpa Timonen-Nurmia, Rajamäki

Vaihtarielämää Coloradossa

2012-02-03T13:14:00.004+02:00

Olen 17-vuotias ammattikoululainen Kirkkonummelta. Asun tällä hetkelläLafayette-nimisessä kaupungissa Coloradossa aivan vuorten lähellä. Tästä paikastaon tullut toinen kotini.

Host-isäni Woody on ammatiltaanehdonalaisvalvoja. Olen pari kertaa käynyt hänen työpaikallaan ja hän onesitellyt minulle tuomareita ja jopa piirikunnansyyttäjän.Perheeseemme kuuluu myos Woodyn vuokralainen Seth. Hän on 18-vuotias ja käylukiota naapurikaupungissa Boulderissa.

Itse käyn Centaurus High Schoolia, joka on noin 500 metrin päässätalostamme. Lukio täällä eroaa suomalaisesta ammattikoulusta hyvinkin paljon.Jo se, että tunnit kestävät 55 minuuttia ja välitunnit 5 minuuttia vaatitotuttelua. Toisaalta minulla ei ikinä ennen ole ollut keilausta yhtenäarvosanaan vaikuttavana liikuntakurssina. Lukuaineet vaativat keskittymistä,varsinkin Amerikan kirjallisuus kaikkine esseineen ja analysointeineen. Enolisi uskonut ikinä sanovani tätä, mutta tällä hetkellä lempiaineeni onAmerikan historia. Opettajamme on reilu ja nauttii opettamisesta ja sen huomaa,koska tällä hetkellä arvosanani historiasta on A eli suomalainen kymppi. Muutaineet kuten joukkuepelit, kotitalous ja geometria ovat aineita, jotka minunpiti valita jotta sain lukujärjestykseni täytettyä.

Eniten minut yllätti Amerikassa se, kuinka mukavia ihmiset ovat.Lentokoneessa Chicagosta Denveriin eräs amerikkalainen mies osoitti kiinnostustaminun ja parin muun vaihtarin päällä olevaan YFU Suomi-paitaan. Juttelimmehetken. Se oli ensimmäinen kerta, kun puhuin englantia amerikkalaiselle jaminua jännitti todella paljon! Amerikkalaiset ovat kuitenkin erittäinystävällisiä ja hyvin kiinnostuneita eri kansallisuuksista. He haluavat ainatietää, mitä mieltä olen Amerikasta, ja millaista Suomessa on. Heillä on useinhyvin mielenkiintoisia kysymyksiä Suomesta. Monet ovat kysyneet, onko Suomessajääkarhuja. Kerran minulta jopakysyttiin, onko Suomessa jääkaappeja!

Toinen yllättävä asia on kansallisuuksien kirjo. Coloradossa asuu niinpaljon eteläamerikkalaisia, että melkein kaikki kyltit ja ilmoitukset ovat sekäenglanniksi että espanjaksi. Myös suurin osa kouluni opettajista puhuu espanjaa,ja täällä jokaisen lukiolaisen on suoritettava ainakin yksi espanjan kurssi.

Joulu Amerikassa oli erilainen kuin Suomessa, mutta todella hauska!Avasimme joululahjat jouluaattona, koska menimme joulupäivänä laskettelemaankeskukseen nimeltä Eldora Ski Resort. Coloradon rinteet ovat paljon paremmat kuin Suomessa. Pisin rinneEldorassa on kolme mailia eli 4.8 kilometriä! Lumilautailu on yksilempiharrastuksistani, joten olen hankkinut Eldoraan kausikortin. Pääsen siislaskemaan vaikka joka viikonloppu jos haluan.

Kaiken kaikkiaan elämä vaihtarina Coloradossa on uutta, ihmeellistä jaerilaista kuin Suomessa. Kotimaassa minua odottaa perhe, johon kuuluu äiti jakaksi siskoa, joten elämä miesporukassa on virkistävää ja tervetulluttavaihtelua. Aluksi hieman epäröin, mutta nyt on selvää, että olen päässytColoradon parhaimpaan isäntäperheeseen, enkä voisi toivoa mitään parempaa.

Olen nauttinut ajastani Amerikassa, ja viimeiset viisi kuukautta ovattuntuneet pikemminkin viideltä viikolta. Olen oppinut small talkia ja ennenkaikkea olen aikuistunut ja itsenäistynyt. Minulla on blogi osoitteessa: http://blogjourneybegins.blogspot.com/ josta voi seurata kuulumisiani ja lähettää kysymyksiä.

Terveisia talvisestaColoradosta!

Jimi Lindström

2011-12-22T13:13:00.000+02:00

Joulun odottelua Etelä-Meksikossa

Mitä suomalaisille tulee mieleen sanasta Meksiko? Tacot, tequila ja sombrerot?

Moni varmaan ajattelee huumesotaa käyvää maata, joka on täynnä korruptiota. Mutta minun tuntemani Meksiko on täysin erilainen: ihanan leppoisa ja lämminhenkinen maa. Taistelu huumekartelleja vastaan on ikävä tosiasia, mutta sitä käydään vain harvassa paikassa.

Olen vaihto-oppilaana Etelä-Meksikossa Oaxacan osavaltiossa, Lagunasin pikkukaupungissa. Täällä on turvallista ja rauhallista, ja vaihtovuoteni on sujunut aivan mahtavasti. Päivät kuluvat rattoisasti hyvässä seurassa, maukkaasta ruoasta nauttien. Rakastan tätä maata ja kaikkea, mitä elämä täällä tuo tullessaan.
Nyt alkaa olla joulua ilmassa. Ihmiset ostavat joulukoristeita ja suunnittelevat lomaa. En tiedä, mitä odottaa meksikolaisesta joulusta, mutta hauskaa on varmasti tiedossa!

Etelä-Meksikossa ei tarvitse palella, sillä päivälämpötila ei talvellakaan laske 15 asteen alapuolelle. Maan pohjoisosissa astelukemat voivat pudota nollaan ja paikoin jopa sen alle. Olen ehtinyt tottua 25–30 asteen lämpötiloihin. Vaikka 15 astetta on suomalainen shortsikeli, niin se tuntuu minusta nyt kylmältä. Laitan viileinä aamuina ja iltoina entistä enemmän vaatetta päälle.

Meksikossa kaikki on hurmaavaa: ihmiset, ruoka ja kulttuuri. Olen oppinut vajaan 4 kuukauden aikana niin paljon, että sitä on vaikea uskoa. Vaihto-oppilasvuotta on vielä paljon jäljellä, mutta tiedän, että aika tulee kulumaan nopeasti. Suosittelen Meksikon-vaihtoa koko sydämestäni. Tulkaa tänne tacojen ja sombreroiden maahan ja nähkää omin silmin, kuinka ihanaa täällä on!

Terveisin Etelä-Meksikosta,

Miika Alhopuro, YFU:n vaihto-oppilas 2011-2012

Värikäs piñata täytetään karkeilla ja leluilla. Sen hajottaminen osana leikkiä on meksikolaislapsille joulun kohokohta. Kuva: (cc) yakinodi

TET - harjoittelu YFU:n toimistolla

2011-10-10T16:15:00.000+03:00

Moi!

Me ollaan Kati ja Miia ja ollaan oltu nyt viikko työharjoittelussa täällä YFU:n toimistolla Helsingissä. Me ollaan 9. luokalla ja asutaan Kangasalla. Se on siellä Tampereen vieressä..

Tässä hieman meidän kokemuksia tältä ajalta…

Miksi YFU ?

No tota… Me saatiin tietää YFU:sta sillain että me luettiin muutamien vaihtareiden blogeja ja sitten ollaan kyselty että mitä kautta he lähtivät maailmalle. Tutustuttiin sitten vähä YFU:n nettisivuihin ja me ollaan myös kiinnostuneita erilaisista kulttuureista ja ihmisistä ja ajateltiin että saisimme vähän enemmän tietoa tällaisesta työstä. Ja jotenki YFU vaan tuntuu parhaimmalta.

Maanantai

          Jännitettiin vähän että miten osataan toimistolle, joten lähdettiin jonkun verran aikaisemmin kuin olisi ollut tarpeen. Löydettiin toimistolle kuitenkin melko helposti. Toimisto oli 4. kerroksessa ja kiivettiin ylös rappusia hieman jännittäen. Ihmiset YFU:lla olivat kuitenkin tosi mukavia ja nuoria, sekä kommunikointi oli helppoa ja ilmapiiri oli rento. Tunsimme itsemme tervetulleiksi.
        Ensiksi tutustuimme viikon työlistaan sekä toimiston henkilöihin. Joimme kahvia ja jutustelimme. Siivosimme kopiohuonetta koko päivän, mutta kyllä siitä siistikin loppujenlopuksi tuli. Se oli yllättävän mukavaa. Saimme lounassetelit Merjalta ja ruokatunnilla kävimme syömässä kiinalaisessa saaden siis myös hieman kulttuurivaihtoakin. Sen jälkeen palasimme toimistolle hieman märkinä, koska ulkona satoi ja tuuli. Jatkoimme siivousta jonka jälkeen joimme taas kahvia ja jutustelimme. Ennen lähtöä haimme vielä kellarista YFU:n historiasta kertovia tauluja Hannan kanssa.
        Lähdimme kotiin noin puoli neljän aikaan. Ensimmäinen päivä oli ollut tosi mukava ja meni odotettua paremmin ja nopeammin.

Tiistai

        Tiistaina olimme hieman väsyneitä, koska jouduimme heräämään vielä hieman aikaisemmin sillä Hanna oli soittanut meille edellisenä päivänä että voisimme tulla jo puoli yhdeksäksi. Tulimme toimistolle ja kannoimme taulut ja kirjalaatikot alakertaan ja siitä taksiin, jolla menimme Kansallisarkistolle. Kansallisarkistolla odotimme että taulut saatiin laitettua paikoilleen seuraavan päivän historiateoksen tilaisuutta varten. Oli hieman turhauttavaa vain istua, vaikka voisi luulla että olisimme iloisia kun ei tarvitsisi tehdä mitään ...
       Palattuamme toimistolle odotimme hetken aikaa, kun muut palaveerasivat viikon asioista ja sitten menimmekin jo syömään. Takaisin tultuamme veimme kirjalaatikoita Elinan autoon ja sen jälkeen kävimme Kampin Iittalassa shoppailemassa tuikkuastioita. Heidän paketoidessa kävimme hakemassa jäätelöt Spice Ice:sta. Palasimme toimistolle pakettien kera. Pian keitimmekin jo kello 14 kahveja. Jutustelimme muutaman ihmisen kanssa ja tutustuimme heihin hieman paremmin.
      Paikansimme tietokoneella sitten lähikouluja, joissa menisimme käymään keskiviikkoaamuna. Tulostimme varmuudenvuoksi kartan ja suunnittelimme reittimme.
      Ennen lähtöämme teimme kaikille uudet nimilaput ja haimme kellarista mainosvihkosia. Olimme hieman yliaikaa, mutta se ei haitannut, sillä tykkäsimme olla toimistolla.

Keskiviikko

Nukuimme hieman pidempään, lähtien sitten bussipysäkille kohti erilaisia lukioita, joille veimme YFU:n julisteita. Joitakin lukioita ei ollut niin helppo löytää, joten siinä meni hieman aikaa. Suurin osa kuitenkin löytyi suhteellisen helposti. Tavallaan oli hieman jännittävää käydä eri lukioissa laittamassa julisteita, kun kaikki katselivat, mutta onneksi (ainakin omasta mielestämme) suoriuduimme ihan hyvin. Kiertelimme kouluilla noin puoleenpäivään, käyden välillä syömässä, jonka jälkeen tulimme toimistolle. Muut tulivat hieman meitä ennen Kansallisarkistolta, missä julkistamistilaisuus oli siis ollut.
Rupesimme pakkaamaan tilattuja historiateoksia. Välissä siirsimme yhden kaapin. Postittaessamme kirjoja juttelimme keskenämme kaikkea kivaa, mm. kaikkea vaihto-oppilasjuttuja. Haimme ennen kahvittelua Elinan autosta Kansallisarkistolta jääneet tavarat takaisin. Keitimme kahvit (ja teet), söimme pullaa ja keskustelimme sivistyneesti, jatkaen sitten työntekoa. Lähdimme kotiin taas hieman myöhemmin. Sanoimme myös heipat Hannalle, koska hän tulisi vasta maanantaina seuraavan kerran toimistolle. Hieman haikeaa …

Torstai

       Tulimme noin puoli kymmeneksi, joten saimme nukkua hieman pidempään. Junassa mietimme, että olisi meidän toisiksi viimeinen päivä ja olimme hieman apeita.
       Toimistolle päästyämme pakkasimme hieman lisää kirjoja ja keitimme välissä aamukahvit ja –teet. Aloimme postittamaan erilaisia esitteitä ja ohjeita, mm. vaihto-oppilaiden vanhemmille. Opimme paljon Suomen postinumeroista. Välissä autoimme Sallaa muuttamaan huoneesta toiseen. Jossain välissä kävimme syömässä.
       Työn teko jatkui Miian frankeeratessa erilaisia kirjeitä ja Katin laitellessa laskunumeroita koneelle ja sitten taas yhteisvoimin postauksella
       Iltapäiväkahvit ja sitten taas kirjeitä kuoriin. Kahvitteluun tottui jo, mitenköhän koulussa sitten, kun ei saa ollenkaan pitää kahvitaukoja ja jutustella ihmisten kanssa ? Mm …
     Lähdettiin joskus puoli neljän aikoihin toimistolta ja silleen … Salla joutui lähtemään jo aikaisemmin ja sanottiin heipat, kun hänkään ei tulisi perjantaina.

Perjantai

        Tultiin reippaina mutta hieman surullisina toimistolle, koska on vika päivä. Ei meitä huvittaisi mennä takasin kouluun, sillä TET-viikko on ollu ihan mahtava.
        Keitettiin tuttuun tapaan kahvit ja postiteltiin hieman vielä kirjeitä. Frankeeraus oli hauskaa ja se kone oli pelottava, mutta ihan hyvin se onnistui.
        Sitten ollaan kirjoteltu nyt tätä blogikirjausta. On oikeesti tosi tyhmää lähtee … Ei halua ajatella että ei muka ’koskaan, ikinä’ tulisi enää tänne tai näkisi näitä ihmisiä … Pelottavaa. Mutta ihan hyvä mieli on jääny ja silleen. Harmi että osaa ei nähty enää tänään. Saatiin me myös TET – todistukset, YFU:n laukut ja sellaiset hienot leffaliput ! Loppukahvittelut oli upeet ja nyt sitten uudet YFU – hupparit päällä kohti uusia seikkailuja ! :D

Kiitetään tosi paljon YFU:n henkilökuntaa että saatiin tulla tänne. Oli aivan mahtavaa ja saatiin paljon kokemuksia ja ihania muistoja !

Kiitokset erityisesti:

- Elina (”siistii!!”, se jonka kanssa aina hauskaa, teräsnainen)

- Salla (hyvä keskustelija, se joka juo aina teetä, muutti huoneesta toiseen)

- Tia (meistä vastuusta, laittaa sokeria kahviin, paikan älykkö)

- Annina (mielenkiintoinen, kulmahuoneihminen, cool)

- Anu (sympaattinen, hauska, olemme kateellisia hänelle )

- Merja (antaa lounarit, päästää meidät sisään, on edelleen nuori !)

- Hanna (malli, tauluvastaava, systemaattinen)

~ Kati & Miia

Vaihtovuosi Kalliovuorten juurella

2011-09-26T11:24:00.001+03:00

Istuin lentokoneessa ja näin suuret kalliovuoret pyöreähköstä ikkunasta. Jännitti, sydäntä hakkasi ja kädet hikosivat. En voinut uskoa, että olen vihdonkin siellä, mistä olin haaveillut koko nuoruuteni. Kuitenkin samalla mietin mihin olin oikein ryhtynyt ja kestäisinkö tuon kaiken.. Olin juuri edellisenä päivänä täyttänyt 17 (joka oli samalla viimeinen päiväni Suomessa...) ja aloittamassa vaihto-oppilasvuoteni värikkäässä Coloradossa. Matkasin kohta tuntematonta – en tiennyt keitä tulisin tapaamaan, mitä tulisin tekemään ja millainen host-perheeni olisi, ihmiset, joiden kanssa asuisin. Olin menossa vieraaseen maahan vuodeksi aivan yksin, ilman tukiverkkoani eli perhettäni ja ystäviäni.

Vaihto-oppilasvuosi on jotakin mitä ei rahalla voi mitata. Itsenäistyin ja kasvoin henkisesti tuon vuoden aikana paljon ja sain mielettömiä kokemuksia. Kävin seitsemässä eri osavaltiossa tuon vuoden aikana, kaksi kertaa Washington DC:ssä ja kävin myös Gallaudetissa, joka on maailman ainoa yliopisto kuuroille. Englantini parantui aivan huomaamattani ja opin amerikkalaista viittomakieltä. Pelasin koulun lentopallon ja koriksen joukkueessa sekä olin tietokilpailujoukkueemme jäsen. Edustin kouluamme Academic Bowlissa joka suomeksi tarkoittaa tietokilpailua. Olimme seitsemänsiä 79 joukkueesta. Puhuin small talkia, opin jenkkihymyn, kävin amerikkalaisjalkapallopeleissä sekä NHL että NBA peleissä. Osallistuin Homecomingiin ja Promiin, jotka ovat tanssiaisia.

Kävin kuurojen koulua, jonka nimi on Colorado School for the Deaf and the Blind, eli lyhennettynä CSDB. Siellä oli sekä kuuroja että sokeita oppilaita esikoulusta lukioon asti. Kouluni kampus oli todella iso ja rakennukset tosi vanhoja. Ensin ajattelin, että koulurakennukseni oli linnan tyylinen. Lukiossa oli hädin tuskin 40 oppilasta, joka on aika vähän verrattuna muihin amerikkalaisiin kuurojen lukioihin.

American Sign Language eli ASL ja englanti olivat kommunikointikielet koulussani. Osasin vuoden alussa englantia ihan kohtalaisesti, mutta en osanut ASL:ää. Ekat viikot menivät kuin jossain humussa ja nukahdin aina heti sänkyyn päästyäni. Olin koko ajan väsynyt, sillä oli vaikeaa ymmärtää muita. Alussa ymmärsin todella vähän, mitä ihmiset puhuivat minulle eivätkä he ymmärtäneet kansainvälistä viittomakieltä. Mutta kyllä sitä kieltä ihan huomaamattaan oppii, kunhan on itse aktiivinen ja haluaa oppia. Sanoisin, että minkä tahansa kielen voi oppia, jos on siihen tahdonvoimaa.

Amerikkalainen koulujärjestelmä eroaa suomalaisesta aika paljon. Siellä on paljon enemmän valinnanvaraa kursseista – toisin kuin Suomessa. Kaikki urheilujoukkueet ovat koulussa ja opiskelu vaikuttaa myös urheiluun ja toisinpäin. Kokeissa oli monivalintatehtäviä ja kirjaa sai joissain aineissa käyttää apuna tai tehdä kavereiden kanssa yhdessä. Tuntien välissä oli vain 5 minuuttia aikaa vaihtaa luokkaa, jolloin tietysti olin aina alussa myöhässä. Totuin, että vessaan pääsee vain ruokatunnilla.

Koulussa oli todella paljon sääntöjä, mm. pukeutumissäännöt. Kavereiden kanssa hengaillaan oikeastaan vain koulussa. Treenit ja kaikki pelit ovatkin juuri sosiaalistumista varten. En oikeastaan tavannut paljoakaan kavereitani koulun ulkopuolella. Koulussa joskus minusta tuntui että minua kohdeltiin kuin 7-vuotiasta, vaikka olin oikeasti 17. Me emme saaneet paljoa päättää asioistamme koulussa ja siellä oli todella paljon sääntöjä, joita täytyi noudattaa. En osannut arvostaa itsenäisyyttä Suomessa ennenkuin opin millaista on muualla.

Yhdysvalloissa on aika erilainen kulttuuri ja ihmiset ovat todella avuliaita ja iloisia. Kaupassa myyjä kysyy, kuinka sinulla menee. Lähes kukaan amerikkalainen, jonka tapasin, ei ollut matkustanut Amerikan ulkopuolella. Jotkut eivät olleet edes käyneet Coloradon ulkopuolella. Amerikka on niin iso valtio, että maassa itsessään riittää todella paljon nähtävää. Jokainen osavaltio on kuin oma maansa ja esimerkiksi joka osavaltiossa ihmisillä on erilaiset aksentit.
Loppuaikana en olisi halunnut lähteä takaisin Suomeen. Viihdyin siellä missä olin. Olin rakentanut sinne uuden elämän ja sieltä piti sitten lähteä pois. Mutta kuitenkin minulla on myös elämä Suomessa, joten olihan Suomeenkin kiva palata, sillä kaipasin kaikkia kavereitani ja perhettäni. Kuitenkin liian pian Suomeen paluu häämötti, aina päivän lähempänä kun heräsin omasta jenkkivuoteestani. Kuitenkin tiesin että palaisin vielä joskus Amerikkaan. Kuten paras kaverini sanoi kun näimme viimeistä kertaa: ”This is not a goodbye, it´s just a byebye.” (= tämä ei ole hyvästi, se on vain näkemiin.) Minulla onkin suunnitelmana lähteä sinne käymään vuoden sisällä.

Suomeen paluu oli aika outoa, mutta samalla ihanaa. Lentokentällä oli perheeni ja joitakin ystäviäni minua vastassa ja tuntui kuin että näkisin harhoja. Kun heräsin aamulla omasta Suomen sängystäni, Amerikka tuntui vain joltain ihanalta unelta josta joku oli kiskaissut minut hereille. Tuntui kuin en olisi ollutkaan koskaan poissa ja että mikään ei olisi muuttunut rakkaassa kotimaassani Suomessa. Kuitenkin huomasin, että ainakin yksi suomalainen oli muuttunut. Se olin minä. Olin nimittän mieleltäni puoliksi amerikkalainen ja puoliksi suomalainen.
Kaiken kaikkiaan.. Sain elinikäisiä ystäviä, kokemuksia ja roimasti itsenäisyyttä. Osaan myös arvostaa Suomea sekä kaikkea minulle tärkeää eri tavalla. Suosittelen kaikille lämpimästi vaihtarivuotta tai vaikkapa kesävaihtoa ulkomaille.

Espoolainen Veera vietti lukuvuoden 2010-11 Coloradossa.

Elämää Ecuadorissa

2011-08-31T14:20:00.001+03:00

Vaikea uskoa, etta vuoden odottelun jalkeen olen nyt taalla, keskella vierasta kulttuuria ja tuntemattomia ihmisia, seuraamassa keskusteluja, joita kaydaan kielella, joka ei ole omani. Samalla tuntuu, etta olisin ollut hostperheeni luona pidempaan kuin yhden viikon. Niin paljon on ehtinyt tapahtua lyhyessa ajassa!

Perheeni on mukava ja karsivallinen. Monesti he toistavat saman lauseen kymmeneenkin kertaan, ennen kuin ymmarran mista on kyse, mutta seuraavalla kerralla ymmarran jo yhdeksannella kerralla, toivottavasti ainakin. Veljeni puhuu hiukan englantia, joten hanelta on hyva varmistaa, jos ei ole taysin selvilla siita, mita tapahtuu. Vaikkei minulla ja siskollani yhteista kielta viela olekaan, tulemme hyvin toimeen keskenamme. Keskustelu onnistuu yksinkertaisin lausein ja elekielen avulla. Kasien huitomisella paasee yllattavan pitkalle ja sita kautta on jo naurettu siskon kanssa monille asioille.

Yhtena paivana veljeni vei minut, siskoni ja serkkuni keraamaan hedelmia puista. Siina samalla maistoin varmaankin viittatoista eri hedelmaa, joista tunsin etukateen vain banaanin ja mandariinin. Olen kulkenut perheeni mukana ties minne – yleensa en edes tieda, minne olemme menossa ennen kuin olemme siella. Tata kautta paadyin mm.seuraamaan juhlaa, joka paattyi huikeaan ilotulitukseen, ulkoilmakonserttiin kuuntelemaan musiikkia ja tanssimaan seka tutustumaan paikalliseen Tsáchila-kulttuuriin.

Suurinpiirtein kaikki on taysin uutta minulle, joten kyselen paljon (ja samat asiat moneen kertaan), mutta hitaasti opin paitsi kielta myos kulttuuria. Tanne on ollut helppo sopeutua, koska perhe otti minut niin hyvin vastaan. Koko ajan joku kiskoo kasivarresta ja hokee ”vamos vamos!”. Spontaanius onkin avainasemassa – ei kannata suunnitella mitaan, vaan fiiliksen mukaan mennaan.

Joka paiva huomaa, miten paljon helpompaa keskustelujen seuraaminen on. Ilmeisesti kieltakin on tullut opittua kaikkien uusien ja ihmeellisten kokemusten lomassa. Lisaksi perheeni on todella kannustava ja opettaa mielellaan espanjaa esimerkiksi osoittamalla esinetta ja sanomalla sen nimen. Yrityksen ja erehdyksen kautta on opittu jo monia sanoja ja lauseita.

Nyt on mentava, silla lahdemme kaymaan ruokakaupassa. Heips!

Helsinkiläinen Anniina viettää kouluvuoden 2011-2012 vaihto-oppilaana Ecuadorissa.

Kotiinpaluun haikeutta - ja riemua!

2011-08-24T14:23:00.000+03:00

Nyt sitten taas olen Suomessa. Suomalaisten ympäröimänä, suomea kuulen ja puhun kaiken aikaa, suomalaisia kappaleita kuuntelen radiosta, suomalaista ruokaa syön, käyn saunassa… Suomi hyökkäsi täydellä voimalla kimppuuni!

Lentokentällä minua vastassa oli oma ihana äitini, rakas pikkuveljeni Luukas, ja mukamas pieni bokserimme Uuno. Olihan sitä aivan mahtava halata kaikkia pitkästä aikaa ja hyvä kun emme kaikki siinä kumoon kaatuneet. Kotona odottikin ihanasti laitettu huone ja suomalainen ruoka, uusia perunoita ja kinkkua juhannuksen kunniaksi. Sitten illemmalla lähdinkin aloittelemaan tätä loputtomalta tuntuvaa urakkaa; kaverieni tapaamista ja kokemusten jakamista.

Kaikki on niin tuttua, niin muuttumatonta, etten oikeastaan osaa tätä edes selittää. Välillä tuntuu kuin koko vuosi olisi ollut vain ihana uni josta minut yhtäkkiä kiskaistiin hereille, sillä minusta tuntuu kuin en olisi ollut päivääkään poissa. Eihän elämä täällä muuttunut paljoakaan kun taas minä muutuin paljon, ja nyt tämän kaiken kohdatessa yhteen, no olo on lähinnä hämmentynyt…

Keskustassakin kävin ja huomasin että kaikki on kuten ennen. Pukeudut vähänkin eri tavalla, tai olet liikkeellä pikkuveljesi kanssa, ja heti saat oudoksuvia katseita muilta nuorilta. Enää en anna sen painaa minua tai omaatuntoani alas, mutta kyllä siinä katseiden ristisateessa hermot menee. Yksi suurista eroista jonka vasta palattuani tajusin onkin perheen kanssa ajanvietto. Suomessa perheen kanssa ajanvietto on niin sanotusti noloa ja eräänlainen välttämätön paha, kun taas siellä missä minä olin (Colorado) oli aivan normaalia nähdä teinityttöjä shoppailemassa äitiensä, ja joskus isiensä kanssa. Täällä et usein kuule nuoren suusta että hän olisi lähdössä mökille viikoksi koska haluaa, lähinnä kuulet ”että kun on pakko” tai että ”porukat tahtoo”.

Myönnän, nämä olivat tuttuja repliikkejä itsellenikin, mutta eivät enää. MINÄ <3 PERHEENI, no nyt kaikki sen kuulivat, ja ei hävetä yhtään!

On mukava olla taas Suomessa, mutta kyllä minua myös ahdistaa. Kaikki haluavat nähdä minua ja kuulla kaiken ja kysellä kaikesta ja ja… Huh huh, kyllähän minä voin leppoisia ja hauskoja seikkailuja kertoa, mutta ystävistäni ja perheestäni puhuessa nousee pala kurkkuun. Paria todella läheistä ihmistä en edes tohdi ajatella muiden läsnä ollessa, sillä tippa nousee linssiin, enkä pidä muiden nähden itkemisestä. Mutta tuntuuhan se mukavalta että kaverini täällä tahtovat vielä nähdä minua, vaikka lähes katkaisin välini vuodeksi. Myönnän, en ole hyvä pitämään yhteyttä… Joten oli ihanaa huomata että onhan täällä vielä kavereita jäljellä.
Isä tuli kotiin pari päivää paluuni jälkeen ja sain vihdoin halata häntäkin. Kävimme mökillä ja pääsin heittämään talviturkkinikin, mutta outo olo vaivasi minua koko ajan. Ikään kuin olisin ollut vieraana , vaikka siellä mökillä on tultu käytyä joka kesä, joskus useampaankin otteeseen. Ehkä se oli vain että paras ystäväni/serkkuni ei tällä kertaa päässyt mukaan… Ken tietää.

Ruisleipää on tultu syötyä 10 kuukauden tauon jälkeen. Ja kaikkia muita suomalaisia herkkuja; kinkkua, uusia perunoita, salmiakkia, suomalaista suklaata, lohta… Saunassakin on tultu käytyä muutamaan otteeseen ja vaikken koskaan ole mikään suursaunoja ollut olihan se ihan mukavaa. Siellähän sauna on sellainen 60 asteen lämpöhuone, johon ikärajakin on 18 vuotta. Eikä vettäkään saa heittää ettei kiuas hajoa…

On se kyllä ihana nähdä perhettäni ja viettää aikaa heidän kanssaan. Mutta en ole ollut täällä edes kolmea viikkoa ja sekin tuntuu jo ikuisuudelta. Haluni pakata laukut ja lähteä takaisin on todella suuri. Jos vain voisin tällä kertaa pakata perheeni mukaan… Ikävä sinne on todella suuri, ja välillä yksin ollessani saatan tirauttaa pari kyyneltä, mikä ei minulle ole tyypillistä, sillä itku on ajanhukkaa. Onneksi minulla on perheeni joka auttaa ja tukee minua, vaikkeivät täysin ymmärrä. Enempää en voisi toivoa, vanhempani tekivät unelmastani totta, ja nyt he ovat vierelläni kun on vähän haikeutta mielessäni. Uskomaton tunne. Arvostan heitä nyt enemmän kuin koskaan!

Porilainen Oona vietti lukuvuoden 2010-2011 Coloradossa.

“If time is money, baby - I ain’t paying!” - mietteitä ajan hinnasta

2011-07-07T14:40:00.000+03:00

Jonotan ystävieni kanssa Elitch Gardens -huvipuiston hurjimpaan laitteeseen. Aurinko porottaa kirkkaana taivaalta Denverin iltapäivässä, ja olemme sekä hiestä että edellisen vesilaitteen kasteesta märkiä. Tuskastumisen tunteen tukahduttavat kuitenkin alleen kutkuttava innostus ja jännitys, sillä pitkä odotus tullaan palkitsemaan aivan pian – jonon pää häämöttää jo edessä! Kun edellämme on enää kaksi jonottajaa, tunnelma nousee kattoon: ”Finally it’s going to be our turn!”

Katosta on pitkä matka kellariin, mutta sen pituisen matkan tunnelma putoaa vaivatta, kun äkkiarvaamatta jonossa kiilaa ohitsemme joukko nuoria asiakkaita ranteessaan säihkyvän pinkki 60 dollarin VIP-ranneke. Laitevalvoja avaa VIP-asiakkaille portin laitteeseen tuotapikaa leveä hymy kasvoillaan. Me 30 dollarin asiakkaat saamme jäädä odottamaan vuoroamme edelleen. Katkeransuloinen haave VIP-rannekkeen ostamisesta seuraavalla huvipuistovierailulla syttyy mielessäni. Kunpa vain 60 dollaria ei kuulostaisi niin kirpaisevalta...

Sitä sanotaan, etta rahalla saa Jenkeissä mitä tahansa. Tämä stereotyyppinen, vain puolitotinen lausahdus tuntuu yllättävän todenmukaiselta, kun tuplahinnan maksamalla pääsee huvipuistossa ohittamaan usean kymmenen ihmisen jonon ja säästämään arvokasta huvitteluaikaa. Jenkeissä rahalla saa siis jopa aikaa.
Mihin meillä on kiire?

Juteltuani tapauksesta suomalaisten ystävieni kanssa he totesivat ilmiön olevan valitettava ja aina yleisempi myös Suomessa. Niin, juuri länsimaissa ajalla tuntuu olevan suuri arvo - niin suuri, että siitä ollaan valmiita maksamaan tuplahinta. Mihin meillä on kiire? Töihin, kouluun, kotiin, ulos, huvittelemaan, keräämään uusia elämyksia, elämään - kaikkialle... Haluamme tehdä kaiken tehokkaasti, jopa vapaa-ajallamme - jopa huvipuistossa. Aika, jonka säästämme ohittaessamme muut odottavat asiakkaat, on meille ilmeisesti tosiaankin usean kymmenen dollarin arvoinen. Tahdomme kokea mahdollisimman paljon ja mahdollisimman pian. Elämykseen hetki sitten syntynyt tarve tyydytetään välittömästi, ja suunnitelmat toteutetaan tuotapikaa.

Elämämme rytmi on pikakelauksella, ja siten elämykset vilahtavat ohi hetkessä. Haalimme itsellemme aikaa ja olemme valmiita maksamaan siitä aivan järjetönta hintaa. Tätä aikaa emme kuitenkaan säästä myöhemmäksi tai talleta kasvamaan korkoa, vaan käytämme sen kaiken lopulta ainoastaan tehdäksemme enemmän ja elääksemme nopeasti. Eikö ajan ostamisessa ole kyse ahneuden huipentumasta? Eikö kenelläkään ole tarvetta ostaa aikaa pysähtymiseen?

Suomessa nopeutta ja välittömyyttä arvostava elämäntapa näkyy varmasti ilmiöissä, joihin en suomalaisena kiinnitä paljoakaan huomiota. Jenkeissä tämä elämäntapa taas tuntuu kärjistyvän selkeisiin yksityiskohtiin, jotka vaihto-oppilaana havaitsen erityisen herkästi. Siksi ilmiö vaikuttaa minusta erityiseti Yhdysvalloille tyypilliseltä... En vain yksinkertaisesti voi olla hämmästymättä, kun highwayllä Toll-tekstillä merkitty vasen kaista vetää paljon nopeammin, mutta host-isäni ei voi siirtyä sille. Toll-kaistan käyttämiseen tarvitaan nimittäin erikoislupa, jonka saa – kyllä vain – puhtaalla rahalla. Kaistalla luvatta ajamisesta seuraa pysäytys ja sakkoa, siis vähemmän aikaa ja vähemmän rahaa.

Seuraavana päivänä törmäämme vesipuistossa suomalaisten ystävieni kanssa täysin samaan ilmiöön: jonossa kiitävät ohitsemme iloisesti asiakkaat, jotka ovat maksaneet ylimääräiset 30 dollaria kokopäiväisestä, henkilökohtaisesta jättiuimarenkaasta. Normaalihintaisen lipun ostaneet joutuvat vuorottelemaan perusrenkailla ja siten odottamaan vuoroaan jättirengaslaitteisiin paljon kauemmin.
Amerikkalainen yhteiskunta suosii varakkaita

Kenellä on varaa nopeampaan palveluun ja ajan ostamiseen? Se, jolla on rahaa. Kuka joutuu kuluttamaan aikaa ja seurata vierestä, kun toinen asiakas kiilaa ohitse? Se, jolla ei ole rahaa. Ahneuden huipentuman lisäksi ilmiö on mielestäni varsinainen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon rappeuma! Ollaanko länsimaissa, erityisesti Yhdysvalloissa, siirtymässä takaisin jonkinlaiseen luokkayhteiskuntaan, jossa varakkaat syövät keskituloiset ja köyhät - nopeat syövät hitaat? Vai onko luokkayheiskunnasta koskaan edes siirrytty tätä pidemmälle? ”Heti kaikki mulle nyt” –ajatus näyttää olevan vain varakkaiden lausuttavissa. Suosiiko amerikkalainen yhteiskunta varakkaita todellakin näin näkyvästi?

Aiheesta voisi helposti jatkaa siirtymällä Yhdysvaltain sosiaalipolitiikkaan, terveydenhuoltojärjestelmään sekä niiden vaikeuksiin ja kehitykseen. Haluan kuitenkin ennen kaikkea tuoda esiin omia arkipäiväisiä kokemuksiani täällä Yhdysvalloissa ja hämmennystäni siitä, kuinka usein olen arjessani törmännyt ajan ostamiseen. Aihe on mietityttänyt minua paljon, ja olen päätynyt toistaiseksi siihen lopputulokseen, että yritän parhaani mukaan nauttia ajasta, joka minulle on annettu. En tahdo maksaa pikakelauksista ja välittömistä elämyksistä, vaikka ajatus tuntuukin aivan liian kutkuttavalta. En harmittele myöskään sitä, että aika täällä kuluu aivan liian nopeasti. Olen tässä ja nyt – Coloradossa, onnellisena kesävaihtarina!

Melissa on kemiöläinen stipendiaatti, joka viettää kesän 2011 Coloradossa Young Ambassador -ohjelmassa.

Sydanhan tassa sarkyy

2011-06-26T14:41:00.001+03:00

Viimeinen paivani taalla... Itkettaa ja haluan kiljua ja karjua! Miksi!!!!!!

Lahto ei huvita ei ollenkaan. Taalla mina kasvoin, aikuistuin, loysin itseni. Olin onnellinen, iloinen, surullinen, vihainen, Nauroin, lauloin, tanssin, huusin, itkin.... Ja nyt, nyt sitten kaikki tavarani kahdessa laukussa, roskakorissa, ja muistoissani.

Tama vuosi, en voi sanoin kuvailla... Paras kokemus ikina. Paras paatos ikina. Pelottavin ja ihanin vuosi. Yhtenakaan hetkena en katunut paatostani olla vaihtari. Yhtenakaan hetkena en halunnut pakata tavaroitani ja tulla takaisin Suomeen.

Olen nuori, ja elama valilla sattuu, mutta se oli osa kokemusta. Opin itsestani, opin muista, opin vahingoistani.
Minulla on nyt niin monta hyvaa ystavaa, todella todella laheinen sisko ja veli, uudet vanhemmat. Totta kai haluan nahda perhettani Suomessa, mutta ajatus etten ensi vuona paase kokemaan Senior-vuotta ystavieni kanssa on musertava.

Jos saisin valita, tekisin taman uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan... Mitaan en tekisi toisin!

Nyt sitten ensi yona en aio nukkua ollenkaan. Ihan sama vaikka lahto 4 aamulla, ja kauhean pitkat lennot edessa. MIna valvon viimeisen yoni Amerikassa. Itkujuhlat veljeni ja siskoni kanssa.

Kokkaan myos suomalaista ruokaa ja syomme yhdessa perheeni kanssa. Sitten kai katselemme leffoja ja itkemme. Huomenna, ei en halua ajatella. Huomenna lahden...

Kiitos Aidilleni ja Isalleni. Te teitte taman unelmani todeksi! Kiitos kaikille Suomessa ymmartavaisyydesta, kiitos kiitos kiitos.

Mutta nyt en tuhlaa aikaani enempaan kirjoitteluun. Itku silmassa ja mina menen nyt nauttimaan viimeista hetkistani. Kaikki irti eikos ;)

Porilainen Oona vietti lukuvuoden 2010-2011 Coloradossa.

..Pitää vaan luottaa, vaikka epäröisi!

2011-04-12T10:05:00.000+03:00

Bonjour!

Je m’appelle Jasmine, et je suis originaire de Vantaa. Je passe cette année scolaire (10 mois) en France. Je suis venue avec l’organisme YFU. J’habite dans le nord, à Saint Quentin dans une famille d’accueil et je fait mes études, en premiere ES.

J’ai voulu venir en France pour bien apprendre le français et decouvrir la culture et la gastronomie , les gens et la manière de vivre. Pendant toute ma jeunesse, j’avais l’idée de prendre une année d’échange à l’etranger et la deuxième année de lycée a été le bon moment pour moi. Je ne regrette pas ma décision et surtout le choix du pays, La France qui est un pays magnifique!

Cette année je n’apprends pas que la langue mais beaucoup sur moi-même aussi et à apprécier mon propre pays. De plus, passer une année sans sa propre famille n’est pas facile. C’est grâce à ma famille d’accueil et les gens très ouverts qui m’ont beaucoup aidée ici que tout se passe bien. J’ai aussi déja eu la chance de decrouvrir les différentes régions de France.

Après 6 mois en France, je me sens presque comme une vrai française. C’est difficile à dire quelle est la plus grande différence entre les cultures de la Finlande et la France, on peut juste dire que tout est différent. C’est aussi marrant de voir des clichés de la France et ce que les gens pensent de la Finlande. Mais pour les clichés, c’est vrai, la France est vraiment un pays de bisous et baguettes,telle qu'on la voit de l’etranger.

Cette année est vraiment une expérience unique; l’opportunité de vivre dans une culture totalement différente de la mienne et expérimenter les choses typiques de la france est mon rêve ! J’espère que la fin de mon année sera très bien !

Salutations à tous en finlande et j’encourage les jeunes qui hésitent à aller à l’étranger pour élargir leurs cultures.

-------
Oikeesti pitää sanoa, että ihailen niitä, ketkä pystyy oikeesti kirjottamaan alas just sen, miltä tuntuu. Mul on jotenkin silleen vaikee tänne blogiin laittaa, koskan tuntuu ettei se oo sama kun mun päässä Siks kyllä rakastan vaihtarikavereita, niiden kanssa jotenkin ajatusten vaihto on paljon helpompaa, kun tietää että ne ymmärtää ja käydään läpi samoja asioita.

Mutta mutta kovaa vauhtia lähestytään 7.5 kk rajapyykkiä. Jotenkin on sellane wgjvenjdfäåö -olo, et siis mieli tavallaan taistelee suomen ja ranskan välillä. Just tossa joulun, 5 kk ja 6 kk aikana tuli oikeesti sellane todellinen "siis että saa mua ees raahalmalkaa täält pois et jään tänne, elämä on kivempää täällä, Ranskalovelovelove" -tunne. Siis just oikeesti oon täällä tajunnnu että tykkään sikana tästä kulttuurista ja oon just kasvanu täällä kuin ranskalaiseks. Toisaalta, täällä asuminen on vaa näyttäny enemmän ja enemmän kuin suomalainen oon. En tajuuuuuuu, sekavaa ja ristiriitasta :) Ehkä nyt oon tajunnu että kai täältä pitää lähtee ja onhan kiva lähtee mut toisaalta kun ajattelen lähtöö ni tulee vaa tippa linssiin. Se saa mut kyl tuntemaan onnelliselta. Oishan se nyt ihan kauheeta jos ei itkettäis ees vähä tai joo, mut just että ihan nollasta lähin täällä, kieli oli nii perus ku olla ja voi, en tuntenu ketää ja iha tuntematon mesta sun muuta, ja 7 kuukaudes tänne on syntyny koti, kaverit ja elämä. Onhan se ny jotain!

Mitä mä täällä aluks koko ajan mietin oli, että kieltä ja kieltä ja kieltä, koska sitä aika lailla painotettiin noissa YFU:nkin miiteissä. Tässä must kyllä on tajunnut ettei se oo se todellakaan ykkösjuttu minkä täältä saa, ainakaan mun arvojärjestyksessä. Mä sanoisin kyllä ekaks sen, että mulla on täällä perhe. Perhe tulee aina ykkösenä Suomessakin ja täällä sillä on mulle yhtä suuri merkityskin. Just toi kieli on nii plussa asia. Ja en tosiaa vois olla yhtään onnellisempi siitä faktasta, että oikeesti tää host-perhe haluu tutustuttaa mua Ranskaan ja oon päässy kokee nii paljon erilaisii asioita täällä ja matkustelemaan ympäriinsä. Ja siis vaikkei olla mitään erottamattomia sydänystäviä host-veljien kanssa, tullaan kuitenkin toimeen ja tässä kun asuu niiden kanssa, onhan ne kuin veljiä, niistä löytyy niitä puolia mitkä välillä ärsyttää ja kuitenkin ne on sulle tosi läheisii toisaalta.

Kaikkihan sanoo että vuoden aikana tutustuu eri kulttuuriin ja katseet avartuu mutta ei sitä tajuu enne kun sen elää. Se kulttuuri on tää elämä minkä on täällä rakentanu ja "katseet avartuu" on se, että arvostaa koti-Suomea ja oppii arvostamaan että on toisenlaisiakin kulttuureja ja ihmisiä olemassa.

Nyt siis oikeesti on vähä sekavilla fiiliksillä. Oon silleen täällä elännyt aina kuukausilla, etten oikeastaan oo ikinä laskenut ite tarkkoja päiviä. Oon yrittänyt ja tottua ajatukseen elää hetkessä. Oon vielä sellanen persoona, että tykkään kauheesti suunitellma eteenpäin ja tälleen, että just kalenteri täynnä ja koko ajan menossa. Suomessa en tyyliin ikinä ehdi nauttimaan kun koko ajan jotain. On mulla täälläkin kauheen kiire arki, mutta jotenkin tajuaa ja oppii elämään hetkessä, päivä kerrallaan ja nauttii elämästä. Oli muuten tosi hassua, että olin suunnitellu kesän aikalailla juuri siihen hetkeen kun lähdin vaihtoon. Ei ollut mitään tietoa mitä edessä oli! Se YFU:n kuvaus että lähteminen on kuin ekaa kertaa hyppäisi jostain ponnahduslaudalta, eikä tiedä yhtään mitä on edessä (jotain sinne päin), se kuvaa kyllä tosi hyvin sitä lähtemistä. Pitää vaan luottaa vaikka epäröisi

Tässä kyllä oon tosi onnellinen miten kokonaisuudessaan mulla on mennyt hyvin. Ei vois olla parempaa perhettä, koulukin on kiva ja oon päässyt tennistä pelailemaan sun muuta. Ja oikeastaan kun mietin, oon musta ollut vahvempi tän koko ajan kun itse oon luullu, siis kunnon sellasia kohtaukia tullut vaan kaksi ja siis ihan random aikoina. Enkä niitäkään vahtais ikinä mihinkään, ne on vaan opettanu elämästä ja kasvattaa.

Kavereista sen verran, että täällä niitä on tullut, mutta eihän ne oo samanlaisii kun suomikaverit. Tuun kyllä kuulemma jäämään monen sydämmiin kun lähden ja varmisti vielä nähdään ja nää ihmiset jää aina mun muistoihin. Ylivoimasesti parhaimpia kavereita on kyllä vaihtarikaverit; siis kahdesta suomalaisesta Katrista ja Annista on tullut tän aikana parhaimpia kavereita, ja just oon sopinut miittejä Lilleen ja Pariisiin muiden vaihtareiden kanssa. Eurooppalaisten kanssa voi helposti nähdä myöhemminkin, mutta just lattarimaihin on vähän pitkä matka suomesta. Just se, että koetaan samoja asioita on lähentänyt paljon mun ystäväsuhteita muihin. Nytkin lomille on suunitteilla miittiä suomalais-, pohjosmaalaisten vaihtarikavereiden ja meksikolaisten kanssa :)

En tiiä oonko täällä aikuisempi mutta ainakin kypsempi. Ainakin joskus yllätän itseni ajattelemasta jotenkin aikuismaisemmin ja siis kun hoitaa asioita yksin ja just oon oppinu arvostamaan oikeesti asioita yleisesti maailmassa ja Suomessa.

Bisous, Jasmine

Vantaalainen Jasmine lähti vaihtoon Ranskaan elokuussa 2010. Kotiinpaluu koittaa heinäkuussa 2011.

Ihmettelyä Ranskanmaalla

2011-04-01T11:55:00.000+03:00

Väliaikatiedot:
- takana 218
- edessä 95

En oo vielä päättäny, että onko se vielä vai enää 3 kuukautta. Toisaalta odotan jo Suomeen paluuta, perheen ja kavereitten näkemistä, tulevaa kesää ja "normaalia" elämää ja arkea. Mutta toisaalta onhan se hassua lähteä täältä, nyt kun on vuoden elämästään omistanu tälle maalle, näille ihmisille ja uudelle kulttuurille. Kun tähän ei kuitenkaan oo enää paluuta, ainakaan samalla tavalla. Ite en oo löytäny Ranskaa niinkun jotkut, että rakastaa tätä paikkaa eikä halua enää ikinä lähtee pois. Oon lähinnä vaan tajunnu, että Ranska ei oo niinkään mun maa. Mutta ompa tääkin nyt nähty! Ja voihan nää mielipiteet vielä muuttua, kai se on jotain elämän ironiaa, että sitä haluaa mitä ei oo ja toisin päin. Nyt kun oon täällä, haluan Suomeen ja Suomessa taas haluan takas tänne. No mutta se jää nähtäväks.

Ei tää vuosi oo ollu sellanen, mitä sen ehkä odotin olevan. Tai luulin lähtiessä, ettei mulla oo mitään odotuksia, mutta nyt jotenkin 7 kuukauden jälkeen tuntuu, että kai niitä joitain odotuksia oli siellä takaraivossa. Nimittäin tuntuu kun ne olis jotenkin alittunu. En oo saanu tästä vuodesta ehkä sitä kaikkee irti, mitä olis voinu saada. Koulun kanssa kävi vähän huono tuuri ja oon ollu ihan säälittävän laiska kielen oppimisen kanssa. En oo myöskään hirveesti saanu luotua kaveruus suhteita ranskalaisiin nuoriin. Mutta sitä kautta oon oppinu nauttimaan vaan omasta seurastani ja muutenkin itsenäistynyt. Ja vaikka musta tuntuukin siltä että odotukset olis alittunu, niin samaan aikaan oon ilonen että lähdin. On tää nyt kuitenkin aika once in a lifetime, eikä tähän kaikki pystyis. Vuosi on kuitenkin pitkä aika olla erossa kaikesta siitä tutusta ja rakentaa ihan tyhjän päälle uus elämä, arki ja ihmissuhteet. Oon kasvanu ihmisenä, oppinu näkemään asioita eri näkökulmista ja oppinut arvostamaan sellasia asioita ihan uudella tavalla, joita ennen piti itsestään selvyyksinä. Ja eihän meille siellä vuosi sitten olleessa lähtövalmennuksessa luvattukaan "Elämän parasta vuotta", lähinnä vaan erilaista ja kokemusrikasta.

Aika on saanu täällä myös ihan uusia käsitteitä ja ulottuvuuksia. Välillä aika tuntuu lentävän ihan hirveetä vauhtia, joskus päivät tuntuu vaan valuvan kun haluais niiden kuluvan. Ja silti, kun kattoo taakse päin sellasta viikkoa, joka tuntui ettei se liikkunut mihinkään, niin oikeastaan se on sujahtanut ihan hetkessä. Jos joku päivä ajattelen että onpa vuosi pitkä aika, niin toisena se saattaa tuntua ihan mielettömän lyhyeltä. Jos miettii, että joulusta on 3 kuukautta, eli saman verran kun mitä on vielä edessä, niin en osaa päättää onko se kauan vai ei. Toisaalta joulusta on aikaa mutta toisaalta vastahan me oltiin Alpeilla joululomalla? Aika on kyllä ikuinen mysteeri.

Mulle osu kyllä ihan huippu host-perhe tälle vuodelle. Ei sitä paljon parempaa olis voinu toivoa. Varsinkin mun saman ikäisen hostveljen, Victorin, kanssa meistä on tullu tosi hyviä kavereita ja uskon että pidetään yhteyttä vielä tulevaisuudessakin. Host sisko on vetäny hyvin oman pikkusiskon roolinsa kaikessa ärsyttävyydessään, mutta silti tullaan hyvin toimeen. Vanhemmat on ollu tosi sympaattisia ja ymmärtäväisiä. Ja kaiken lisäks on vielä toi mun lemppari kissa. Ennen tänne tulemista en oikein syttyny kissoille, mutta tämä yks hullu on saanu mun pään ihan käännettyä!

Kuten jo sanoin, niin en oo hirveesti saanu täällä kavereita. Kyllä moikkaus tuttuja löytyy joitain, ja sellasia kenen kanssa voi olla koulussa, mutta sellasia oikeita kavereita en voi sanoo että oikein olis. Mutta muista vaihtareista on tullu kyllä niin hyviä kavereita! Varsinkin mun lemppari Suomi-tytöt Anni ja Jasmine. Siis näissä tsirbuloissa on vaan sitä jotain ja oon maailman onnellisin kun oon saanu tutstua näihin höppäniin! Kavereita oon saanu myös muualta maailmalta, erityisesti Mexicon edustus on sulattanu mun sydämen. Ne on niin huolettomia ja ihania. Ainoo huonohan siinä on se, että Mexicoon ei ihan tosta noin vaan lennetä ja lähetä viikonloppu vierailulle. Mutta siis jos joku väite on totta, niin se, että vaihtari ymmärtää parhaiten toista vaihtaria! Siis tää on jotain tajutonta, että joku voi täydentää sun lauseet ja jakaa ihan täysin samanlaista ajatusmaailmaa ja ongelmia tällä tavalla, mitä vaihto-oppilaat voi keskenään tehdä. Ja se on niin helpottavaa kun tietää, ettei oo niitten ongelmiensa kanssa yksin ja aina on joku jolle puhua ja joka oikeesti ymmärtää.

Tästä tuli nyt ihan kauhee romaani postaus, mutta ajatuksia vaan on niin paljon, ettei niitä kovin lyhyeen saa tiivistettyä. Nyt olis kuitenkin hyvä sauma oppia elämään päivä kerrallaan ja osattava nauttia tästä loppu ajasta mitä on jäljellä. Viikonloput onkin jo aika hyvin täyteen buukattuja ja yritän vaan revetä mahdollisimman moneen paikkaan nyt kun se vielä käy helposti täällä ollessa. Kyllähän tänne pääsee aika helposti takasin, mutta ei se oo sitten enää sama.

Tää teksti on nyt aika ankeeta, mutta älkää käsittäkö väärin, on mulla ollu kivaa! Paljon uusia kokemuksia ja koettelemuksia, kielen oppimista, kasvua ja ystäviä loppu elämäksi. Siitä tässä kaikessa kai lopujen lopuks on kysymys?

Bisous, Katri

Elämäni vuosi Itävallassa

2011-03-21T09:25:00.001+02:00

Elokuvaillat ystävien kanssa, naamiaisbileet, kokkausta perheen kanssa, uskomattomat laskettelureissut ja aptér ski ovat vain osa lukemattomista kokemuksistani seitsämän kuukauden aikana Itävalloissa. Kun elokuussa jännittyneenä, alahuuli rikki pureskeltuna, seisoin Helsinki-Vantaan lentokentällä, minulla ei ollut aavistustakaan mitä vaihto-oppilasvuoteni tulee sisältämään, ainoa tavoitteeni oli suoriutua koko vuosi kunnialla läpi.

Heti isäntäperheen tavattuani tunsin olevani osa perhettä, niin hyvin he minut ottivat vastaan. Isäntäperheeltäni olen oppinut paljon asioita, joita en koskaan olisi Suomessa voinut oppia. He ovat laajentaneet maailmankuvaani ja lisänneet itseluottamustani. Päinvastoin olen myös heille opettanut omasta maastani ja kulttuuristani tyypillisiä tapoja. Kodin ulkopuolelta olen myös saanut elämän ikäisiä ystäviä niin avoimista ja aina ystävällisistä paikallisista ihmisistä kuin myös maailman toiselta puolelta tulleista vaihto-oppilaista. Tiedän, että side näihin ihmisiin ei tule katkeamaan Suomeen paluunikaan jälkeen. Olen jakanut jo paljon kokemuksia näiden ihmisten kanssa ja tiedän, että sydämeni tulee olemaan aina puoliksi tässä maassa, tässä kodissa ja näiden ihmisten luona.

Muiden ihmisten lisäksi vaihtarivuosi on opettanut paljon minusta itsestäni. Se on antanut minulle rohkeutta ja vahvuutta, opettanut kärsivällisyyttä ja takonut uskoa itseeni.

Täällä keski-Euroopassa ovat lumet alkaneet jo sulamaan ja intohimoisinkin laskettelija on jo melkein laittanut laskettelusukset syrjään ensi vuotta varten. Kaduilla näkee jo ihmisiä ilman toppatakkia, ja minäkin, ikuinen vilukissa, rohkenen jo jättää talvitakin kotiin. Kevätväsymystä on liikkeellä, muttei kuitenkaan niin paljon, että jättäisimme tulevat vaahtobileet tai mitään muutakaan hauskaa väliin. Jokainen uusi päivä on päivä lähempänä vaihto-oppilasvuoteni loppua, mutta sitä en halua vielä murehtia. Haluan elää tätä hetkeä ja nauttia tästä sekunnista, tämä on minun elämäni vuosi.

Kira lähti Itävaltaan elokuussa 2010 ja palaa takaisin koti-Suomeen kesä-heinäkuussa 2011.

Puoli vuotta jo takana!

2011-03-09T10:02:00.000+02:00

Tässä taannoin meni taas yksi vaihtovuoden merkkipaalu, puolivuotispäivä. Musta tuntuu oikeestaan ihan hullulta, että oon ollu täällä jo niin kauan! Ennen vaihtoa musta tuntu ikävältä olla viikko poissa kotoa, mikä tuntuu nyt jotenki hassulata ajatukselta. Näin sitä vaan oon henkisesti kasvanut vaikken mitenkään erityisesti ole treenannut. Tämän vuoden puolella ei ikävä ole oikeastaan yhtään vaivannut, mitä nyt silloin tällöin, muttei koskaan niin rajusti kuin joskus syksyllä. Ikävöinti ei tunnu järkevältä, kun kesään on enää niin lyhyt aika. Nyt tutumpi tunne on vaan sellainen kihelmöinti kun ajattelee ensi kesää, omaa rakasta perhettä, ihania kavereita ja.. saunaa :) Mutta ennen ensi kesää on vielä niiiin paljon kaikkea kivaa täällä jäljellä!

Tällä hetkellä oon ihan täpinöissäni ensi viikon Mittelseminarista, eli puolivälivalmennuksesta! Ajan lauantaiaamuna ICE-junalla (sellainen nopea) 5 tuntia 25 minuuttia ilman vaihtoa Berliiniin. Samaan junaan nousee Frankfurtissa Suomen YFU:n kautta tuntemani kaveri Iiris, joka tulee samalle leirille! On ihan mahtavaa saada nähdä häntä pitkästä aikaa! =) Oon jo suunnitellut matkaa tosi paljon. Nyt on pattereita kameraan, vaatteita mietitty, naistenlehti junailua varten ja matkaeväät ostettu, siis ne suklaat.. oon nimittäin ollut nyt kaksi kuukautta karkkilakossa, joten m&m's:t ja Suomesta tulleet salmiakkisuklaat olkoot mulle nyt sallitut =D

Junamatkan lisäksi ootan itse valmennusta tosi paljon. Viikko YFU-meiningissä ja vieläpä Berliinissä ei voi olla muuta ku hauskaa! Ohjelmassa tulee olemaan juttelua, vinkkejä ja opetusta mm. kulttuurista ja historiasta. Meillä vaihtareilla on ollut mahdollisuus valmistella oma pikkuesitelmä käsitetäviin teemoihin liityvistä aiheista. Se ei ollut pakollista, mutta päätin silti tehdä pienen PowerPoint-tietoiskun Hitlerjugendiin liittyen. Sen tekeminen oli tosi antoisaa ja opin paljon uutta, mutta oli se vähän järkyttävääkin. Vaikea kuvitella, että tässä maassa, missä asiat nyt ovat niin hyvin, on joskus oikesti eletty noin vaikeita ja kauheita aikoja. Saksalaisten suhtautuminen maan historiaan on kuitenkin tavallaan yllättänyt minut. Natsiajoista puhutaan avoimesti, vaikkakin aina asiallien vakavasti. Saksalaiset ovat siis hyvä esimerkki siitä, miten kansa on saanut identiteettinsä takaisin, mutta on nöyrä menneisyyttään kohtaan.

Berliinin-viikon jälkeen lähden samantien laskiaislomanviettoon Sveitsin alpeille. Luvassa on laskettelureissu muutaman kaveriperheen kanssa. Ohjelmaa on nyt siis niin paljon, että seuraava blogipäivitys tulee sitten vasta noin kolmen viikon kuluttua. Siihen asti toivottelen täältä paljon terveisiä Suomen hiihtolomalaisille ja muillekin!

Vilja lähti elokuussa 2010 Saksaan, Karlsruheen. Viljan oman blogin osoite löytyy linkkilistasta.

Interns en route in Northern Finland

2011-03-08T15:05:00.002+02:00

Day five (3.3./thu, Carola):
Arriving in Oulu was so nice yesterday. Our hostmom and -dad for the weekend were waiting for us at the platform and we had a very warmly welcome at the house, inclusive a warm dinner (despite of our very late arrival).

A Spanish teacher from Oulu had requested us to visit her school, so we tried to find that school in the morning. It turned out that the presentation would be in the afternoon, so Samia went there alone while I left for Kuhmo, five hours with the bus :-S. My arrival was interesting. What a small place… what do people do here?? But I got welcomed very friendly, got a sleeping place in an apartment from school and a teacher showed me the whole area in the evening. At least I can say, people here are very helpful and nice!

Day six (4.3./fri, Samia):
Winter sports day in Muhos!

Yes, after doing my presentation to a very participating German class, Katariina took me to see how the children would spend the rest of the day.

Playing with the snow, making ice sculptures, doing crosscountry ski, playing ice hockey... I could even go down form a hill with one students sleigh!

Well... after this day I will suggest the Mexicans schools to make a winter sports day !! Wait... I forgot about a small detail... yes, there is no snow to play with ! 

The evening with Family Söderlund was great! Skating on ice, going to sauna and going out with my hostsister!

Day seven (5.3./sat, Carola):
I have to revise my view on Kuhmo: between four presentations, a teacher showed me around in the car. I got a private visit in the (beautiful and impressing) concert hall and she took me to Kalevalan kylä, I saw reindeer and the library. Students also told me about bear watching and lots of winter sport activities you can do in Kuhmo. The place is not that boring after all! In the evening, I travelled back to Oulu then, yesterday.

Today, we slept long and after that: Ice hockey! Kärpät from Oulu against some other team from somewhere –it was fighty and it was great! Also the little children from my host brother were adorable.

Finnish kids are so used to snow…

Day eight (6.3./sun, Samia):
Today we had to say goodbye to Söderlund Family, who took us to the railway station after having our last meal together.

We traveled by train to Seinajöki where Carola had to change her train to go to Vähänkyrö.

I waited for Mikko, our hostfather in Seinajöki who took me home to have dinner together with his son Juha who is doing the military service. I always see many guys everywhere wearing this uniform, and I always wanted a picture from them (or with them) ... but well since Juha was wearing the uniform, I finally took a picture without feeling awkward haha !

We´ve finished the evening skating on ice!

Day nine (7.3./mon, Carola):
Onko tukka hyvin? :-D

My 2-year old host brother in Vähänkyrö (Vaasa) was gorgeous! He wanted to make a good impression on me, I suppose, so he asked his mother twice, if his hair was okay before he came to my room. Even if it was just for one night, I enjoyed staying here very much.

During the day, I was visiting a school in Närpiö. It was a Swedish-speaking school in a Swedish-speaking surrounding and it was extremely interesting to get an impression of lifestyle and attitudes here! Students in the eastern parts of Finland sometimes talk about Pakkoruotsi – and students in the western part here find Finnish a really difficult language… Yeah, maybe it is. During this visit I also found out about the opportunity of inner-Finnish school exchange: students from Swedish-speaking communities exchange to Finnish-speaking ones and vice versa. Very interesting idea, if you ask me!

After some food in Vaasa, I then went to accompany Samia in Nurmo (Seinäjoki).

Samia on Meksikosta ja Carola Saksasta - he kiertävät suomalaisia kouluja YFU:n interneinä maaliskuun ajan. Neitokaisten tunnelmia Suomesta ja suomalaisista päivitetään tänne viikoittain!

Interns on SchoolTour 2011

2011-03-04T09:10:00.002+02:00

After a long train trip we finally arrived to our first destination: Kemi. A ghost station... But although it was only 9 am. we got a really nice welcome by a friendly Couchsurfer, who offered us his couch (actually even a bed!) to sleep for the night. He also showed us around a lot, we visited the LumiLinna, Ice Breaker Sampo and we even had coffee at IKEA in Sweden. It was a great day.

Day two (Samia):
Second day on the road ... nervous, tired, excited and very happy about my first school visit!! I woke up early in the morning to catch the train that would take me to Yilitornio (Yli..what?) Yes, a beautiful small village located some kilometers away from Kemi. Sari, a teacher, was already waiting for me at the train station to take me to their school.

The students were kind of excited about having somebody visiting them from far far away. The school presentations went very good and the students participated and had a lot of questions. On the evening I started my journey to Rovaniemi.. the landscape is getting more and more snowy -and beautiful of course-

Day three (Carola):
Rovaniemi! Home of Santa, northern lights and reindeer- wait! Umm... where do you all hide? Santa closes his doors at 5 pm., the northern lights seem to think, Rovaniemi is already bright enough... and even the reindeer who nearly annoyed me during my Finland trip last summer by always standing patiently exactly there where I wanted to drive, even they seem to have disappeared...

But then I discovered new attractions! I visited Sinettä koulu where every class had built so nice ice sculptures outside alongside the road... I did two presentations in German classes there and I felt very welcome... let's see, what else this trip will bring :-).

Day four (Samia):
Today was the day... Yes the day when I finally met Santa Claus! But this was not the only exciting part of my day.

My school presentation in Sinettä was great! I talked with the 8th and 9th graders, who where really interested about going abroad. They have even showed me their school, they took me to take a tour around it and to see the skating rink, the downhill ski track and the labs.

On the afternoon we continued with our trip..next stop: OULU! More about that later...

Samia on Meksikosta ja Carola Saksasta - he kiertävät suomalaisia kouluja YFU:n interneinä maaliskuun ajan. Neitokaisten tunnelmia Suomesta ja suomalaisista päivitetään tänne viikoittain!

Mittelseminar Münchenissä

2011-03-02T09:20:00.000+02:00

On kyllä pakko taas alottaa tällä samalla kysymyksellä: meneeks se aika oikeesti näi nopeesti? Enää ois neljä kuukautta jäljellä ennenkun lentokenttä kutsuu..

Hihi, kello on nyt.. 00:23, ja kirjotan blogia 8) Huomenna on taas semmonen koulupäivä, että klo 11:50 kouluun, sitten pitäs olla matikkaa, mut meillä on sijanen, eli pelataan ristinollaa.. sitten on yks tunti mantsaa ja kaks tuntii liikkaa, lentopalloo niinku aina :D

Viimeviikon olin siis Münchenissä ''mittelseminaaria'' viettelemässä. En tuntenu kun pari ihmistä, jotka sinne menee, mutta niinku oon varmasti jo aiemmin maininnu: ei ollu kyllä kavereitten hankkimisessa ongelmia, varsinki kun vaihtareitten kanssa pyöritään. Esim. ihan ekana päivänä kun saavuttiin paikanpäälle, piti meijjän päättää huonejärjestyksestä ite. Siinä miekin vaan matkalaukku kainalossa tunkeuduin joittenkin tuntemattomien huoneeseen ja kyselin että sattusko olemaan yhtä ylimäärästä petipaikkaa vapaana. Ja niin päädyinkin super mukavien ihmisten kanssa samaan huoneeseen ja jo viikon aikana kerettiin ystävystymään tosi hyvin!

Leirin päätarkotushan oli jutella vaihtovuodesta, siitä menneestä puolikkaasta ja tulevasta. Olin myös valinnu extra-aiheen, joka oli tietysti kuvataide ja akkitehtuuri.

Hilluttiin tietysti myös kaupungilla Müncheniä kattelemassa. Huomas kyllä keskustassa liikkuessa, miten paljon hyötyy siitä kun asuu ite isossa kaupungissa ja käyttää tosi paljon u-bahn linjoja! Oli nimittäin nyt tosi helppoo seurailla Münchenin junakarttoja ja liikkuu paikasta toiseen!

Yhteisistä tapaamisista tulikin mieleen.. Huomasin tuolla aika vahvan eron latinoitten ja aasialaisten (=kiina, thaimaa, japani..) välillä. Esim. latinot tuli tapansa mukaan aina myöhässä, sitten kun ne saapu vihdoin paikan päälle, ne sano (jos sano) vaan huolettomasti sori ja istahtivat paikoilleen. Aasialaiset taas on niiiiiin kohteliaita ja nöyriä, että ihan säikähin. Esim. Hiroto, tulee japanista, oli unohtanu ottaa kynän mukaan työpajaa varten. Mie sitten huikkasin, että no miulla on kyniä, voit lainata yhen miulta. Sen jälkeen se kiitteli ja kiitteli tuhannesti, ja mie rauhottelin, että sehän nyt on vaan yks kynä.. :D

Käytiin myös vierailemassa Dachaun keskitysleirillä. Ajatelin ennenku sinne menin, että meen vaan yksinkertasesti 'museoon' ei se sen kummallisempaa voi olla. Mut kun päästiin ite paikan päälle.. tuli kylmät väreet ja kun rupes ajattelemaan, että tuolla pienellä alueella on joskus tapettu n. 63 000 ihmistä.. Todettiin vaan kavereitten kanssa, että onneks aurinko sattu paistamaan, ois muuten saattanu olla aika masentava reissu..

Viikko huipentu sitten mahtaviin bileisiin (tietysti) ! Ohjelmaa oli jarjestetty vaikka minkä laista ( esim letkajenkkaa tanssittiin ;;) ) Tuli oltua viimesenä nukkumassa ja ensimmäisenä hereillä.. Nukuttua tuli siis 2 tuntia.. Mitäs sitä suotta nukkumaan, kun pitää kuitenkin seuraavana päivänä junassa 6 tuntia istua :D

Kun sitten hyvästejä sanottiin, tuli taas tunteitten pyörremyrsky.. tajuttiin nimittäin, että kaikki jotka tulee euroopan ulkopuolelta, ei tuu viimeseen seminaariin.. se oli sitten sanottava heippa, eikä luultavasti tulla näkemään enää ikinä?!

Anni ähti elokuussa 2010 Saksaan, Berliiniin. Hänen oman bloginsa osoite löytyy linkkilistasta.

Urheiluntäyteistä elämää

2011-02-06T09:27:00.000+02:00

Aika kuluu niin nopeasti. Nyt on jo helmikuu, mihin se tammikuu katosi??? Ensimmäistä kertaa elämässäni voin vain sanoa etten halua kesän tulevan koskaan. En halua kesää, tai kesälomaa, haluan pysäyttää ajan… Tämä on minun paikkani, tänne kuulun.

Olen vihdoin päässyt eroon leimasta jonka sain Suomessa. Enää en ole nyhvä, tylsä, tai nörtti. Vihdoin olen oma itseni. Minkä lisäksi, en tiedä, päivä päivältä rakastun tähän maahan enemmän ja enemmän. Perheenvaihto on ollut yksi parhaista ja vaikeimmista asioista. Tämä uusi perhe on aivan mahtava, minkä lisäksi se on syventänyt ystävyyssuhteitani ystävääni/siskooni Courtneyyn ja hänen parhaasen ystäväänsä Samiin. Myös Alec, hostveljeni, ja Zack, hostserkkuni, ovat aivan mahtavia. Viikonloput kuluvat leffoja katsellen ja sohvalle simahtaen.

Viikko sitten koulusta kotiin tulessamme totesin miten lämmintä ulkona on. Saatoin kävellä hupparissa, eikä t-paidassakaan ollut turhan kylmä. No, sitten tulikin tämä viikko, ja ”suuri lumimyrsky”. Lunta tuli jopa 15 cm, ja pakkastakin oli -20 celsius astetta. Tämähän oli aivan mahdottoman kamalaa, joten koulu olikin suljettuna kaksi päivää. Sama käytäntö Suomeen, eikä koulua tarvitsisi käydä koko talvena…

Porilainen Oona on coloradolaisen high schoolin vaihto-oppilas. Linkki Oonan omaan blogiin löytyy linkkilistasta.

Joten katselimme leffoja, kävimme salilla ja…ja pääsin katsomaan NBA peliä. Teille jotka ette tiedä, NBA on koripallon parasta liigaa, ja vaikken suuri fani olekaan, huh huh, upea kokemus. Itse asiassa, koripallo on noussut kakkos suosikiksi, heti jääkiekon jälkeen. Koulumme joukkuueen kotiottelut olen käynyt katsomassa, joka ikisenJ. Ja no, koripallo on… INTENSE:DDD

Mitäs muuta… Arkea Ameriikassa, siivousta ja läksyjä, kokeita ja kavereita. Itse asiassa minulla on vihdoin sosiaalinen elämä, ja yhä koitan totutella huomioon jota saan pojilta. Outoa, Suomessa yksi poika vuodessa, täällä, no huh huh, kai se on se aksentti ja ulkomaalaisuus;)

Tänään sitten luvassa jalkapallon suurin tapahtumaJ SUPERBOWL!!!! Sami, ystäväni, taitaakin tulla meille katosmaan peliä, ja pakko hänen vuokseen laulaa: ”Black and yellow, black and yellow” GO STEELERS!!!:D Itselläni ei ole suosikkia, joten kyllä sitä kaverin joukkuetta kannustetaan.

Ensi kertaan, kaikkea hyvää sinne lumiseen Suomeen, täältä osittain lumisesta Coloradosta:D

Oona Lammi

Jouluun virittyminen käynnissä Karlsruhessa

2010-12-20T10:06:00.001+02:00

Viimeisten kymmenen päivän aikana joulu on tullut yhtäkkiä jo tosi lähelle! Sen huomaa kyllä jo melkein kaikkialla: koulussa kokeiden määrässä (itelläni ei nyt niin hirveästi, mutta monilla muilla), kotona joulukalenterissa, josta näkyy jo melkein pelkkää ripustusnarua parin pussukan välillä ja tiukissa väittelyissä siitä, minkä lajikkeen joulukuusi tänne hankitaan. Yhden vuoden isoimman juhlan lähestymisen aistii etenkin ulkona liikkuessa. Karlsruhe on joulumarkkinoiden takia tällä hetkellä yks jouluisimmista kaupungeista, mitä koskaan olen nähnyt. Tosin luulisin, että melkein kaikista saksalaisista kaupungeista voi sanoa samaa. Olen käynyt jo kolmilla eri markkinoilla, tulevana viikonloppuna on vielä edessä Stuttgart. Sitten taidan olla jo mukavasti Crepeseillä, gebrannte Mandeleilla, Langoseilla, Lebkucheneilla, Glühweinilla (alkoholfrei, ei hätää) ja muilla markkinaherkuilla täyteen ahdettu..

Viime viikon kohokohtia ovat olleet yhden perjantain spontaani illanvietto Pizza Hutissa mukavalla kaveriporukalla, isoveljen synttärijuhlinta kanaravintolassa (etenkin se kun minä hoidin maksutapahtuman ja annoin elämäni ekan kerran juomarahaa! Hämäriä pyöristyssääntöjä..) ja keskiaikatyyliset joulumarkkinat Durlachissa yhden tällä hetkellä kivoimman kaverin kanssa. Samalla mieltä on piristänyt viime päivinä satanut lumi (joka uhkaa kyllä sulaa jouluksi pois) ja viimein löytynyt klarinettiopettaja, jonka kanssa soittoharrastus sai mukavan potkun takamukselle. Ihaninta viimeviikon aikana oli kuitenkin se joulutunnelma, joka tuli kun paketoin Suomen kotiin lähteviä joululahjoja sunnuntaina. Jouluradio (netissä siis) soitti taustalla tuttuja lauluja ja pieni koti-ikävä lievittyi, kun sai hyvällä syyllä ja oikein kunnolla ajatella niitä kaikkein rakkaimpia. Viimeaikoina en ole pahasti kuitenkaan kärsinyt ikävästä, jotenkin alan nyt jo tajuta, että tänä vuonna olen täällä, ei se sen kummempaa ole. Joulupyhinä saattaa tunnelma olla toinen, mutta koitan silti ottaa ilon irti uudenlaisen joulun vietosta.

Elämä sujuu siis oikein hyvällä mallilla! Tällä hetkellä voin oikeastaan sanoa, että kaikilla elämänalueilla menee mukavasti. Koulussa osallistun jo viittaamalla isossa osassa aineista ja olen saanut jo pari menestyksen hetkeäkin kokea. Kotona asuminen tuntuu luontevalta, vaikka se välillä joiltain osin hiertäisikin. Pienet asiat eivät enää jää vaivaamaan kuten vuoden alussa. Olen näiden kuukausien aikana oppinut tällaisessa asiassa paljon suurpiirteisemmäksi, ja siitä olen aika iloinen. Kavereista en voi muuta sanoa, kuin että jes! Nyt tuntuu, että koulussa on mullekin paikka, olen jo suurinpiirtein yhtä "näkyvä persoona" kuin Suomessakin (en siis mitenkään tunnettu, mutta sellainen jonka naaman joku sellainenkin saattaa tunnistaa, jonka kanssa en koskaan ole jutellut). Koskaan ennen ei kaveripiirini ole ollut näin laaja. Täällä mulla ei ole niin kiinteää kaveriporukkaa kuin Suomessa, mistä olen oikeastaan tällä hetkellä aika iloinen. Kotona oma porukka on mahtavaa, mutta vaihtarin a tällainen liikkuvuus ja tietynlainen "kaavoista vapaus" antaa mahdollisuuden olla tosi monien kanssa ja liikkua mitä erilaisimmissa porukoissa. Sen olen myös huomannut, että täältä on löytynyt kaveriksi myös paljon poikia ja eri-ikäisiä ihmisiä. Täällä on ehkä suomalaismallia vähemmän tuollaisia sosiaalisia rajoja.

Frohe Weihnachten, oooiken hyvää ja lämmintä joulua kaikille rakkaille perheenjäsenille, ystäville, sukulaisille ja muille blogin lukijoille! Syökää nyt sitä kinkkua ja graavilohta ja mun suosikkeja mätiä (smetanalla, voi että) ja maitojuustoa munkin puolesta niin että navat paukkuu!

Gute Nacht,
Vilja

Vilja lähti elokuussa 2010 Saksaan, Karlsruheen. Viljan oman blogin osoite löytyy linkkilistasta.

I heart YFU Hungary

2010-11-09T10:43:00.000+02:00

Nyt oon asustellu täällä Keski-Euroopassa noin 3kk, enkä voi uskoa että mun tänne tulosta on jo niinki kauan! Voin ihan vähättelemättä sanoa, että aika lentää. Tietysti tiesin kaikista vaihtaritarinoista, mitä olin lukenu, että aika tulis kulumaa normaalia nopeemmin, mutta kyl tää on jo aika hurjaa, aika vaan on vilahdellu kuvina silmien eestä!

Saavuin siis tänne Unkariin 11.8.2010 aamulennolla Helsinki-Vantaan lentokentältä, 15 vuotiaana ja perhosia vatsassa. Se aamu oli ihan kamala ja samalla ihana. Heräsin kotona puol neljän aikaan, vaan vähän ennen koko muuta perhettä, ettei ne ihan nähny mun pahinta paniikkia. Mikään mun siihen mennessä kokemani ei ollu sitä oudompaa - piti lähteä kotoa tietäen etten tulisi takaisin seuraavaan 10 ja puolee kuukauteen, ja epätietosena siitä, mihin sitä nyt on ittensä laittanu. Ja vielä ainoo suomalainen joka näin teki!
Lentomatka suju hyvin... Litistyin sen melkein kolme tuntia ison ja lihaksikkaan kiinalaismiehen ja seinän välissä.

Unkarissa Ferihegyn lentokentällä Budapestissä oli vastassa YFU vapaaehtoinen, jonka kanssa ooteltiin pari tuntia, että muutkin pääsee perille, ja sit lähdettiin alotusleirille. Meidän Post-Arrival Orientation Camp kesti neljä päivää, ja ei voi muuta sanoa kun että ihan mahtava alotus mahtavalle vuodelle ja vielä mahtavien ihmisten seurassa! Leirillä opiskeltiin jo vähän Unkarin kieltä, historiaa yms, mut ihan vaan perusjuttuja. Silloin tuntu ihan täydeltä mahottomuudelta, että me voitais oppia sellasta siansaksaa. Nimetkin oli ihan ylivaikeita, ja muistan, et naureskeltii muiden vaihtareitten kanssa enemmän kun vaan kerran tai kaks, että miten älyvapaalta tää kieli voikaan kuulostaa! :D

Neljäntenä leiripäivänä oli vihdoin aika tavata host-perheet, ja seuraavaks vaan nokka kohti uutta kotia! Me kaikki ollaan aika lailla ympäri Unkaria, laitoja myöten, mutta onneks ei mikään mahottoman suuri maa ole, niin voidaan tavatakkin joskus. Ite asun pienessä kaupungissa nimeltä Gödöllő, joku 30km Budapestistä itään.

Ensimmäiset kaks viikkoa täällä oli kesälomaa, ja kaikki pikkuasiatkin tuntu niiin suurilta ja niiiin ihmeellisiltä. No, kyllä ne jotkut pikkuasiat vieläki ihmetyttää. Sen kahen viikon aikana tapasin tosi monia mun nykyisiä kavereitani (kiitos host veljelleni! :)), tutustuin vähän Gödöllőn ja Budapestin 'hoodseihin' ja tuli siinä sivussa käytyä Keski-Euroopan isoimmilla festareilla nimeltä Sziget, esiintyjiä mm. Billy Talent ja Muse. Ihan huippua oli, ja tää festari järjestetää aina Budapestin keskellä, Tonavassa olevassa Margitin saaressa. Upee paikka ja upee tunnelma - suosittelen ja vahvasti!

Sitten kuitenkin, niinku aina, juhla loppuu aikanaan ja on aika palata maan pinnalle. Suomeks sitä kutsutaa kouluksi. Siellä kaikki oli alusta lähtien mulle tosi kilttejä, avuliaita ja ymmärtäväisiä. Oon siis 10D luokalla 37 muun oppilaan kanssa. Siinä luokassa ainoa huono puoli on se, että se sattuu olemaan 'bilengual', mikä hidastaa mun kielen oppimista aika paljon. Tosin se ei mua ole paljon haitannu, ja oon pysyny samassa oppimisrytmissä muiden vaihtareitten kanssa. :)

Totta puhuen, kaikki unkarinkieliset tunnit oli alussa ihan kuolettavan tylsiä. Välillä on vieläkin, kun en kaikkea ymmärrä, mut onneks on aina joku ihana auttamassa!

Täällä lukiossa on suht samanlaista kun suomessa olis yläasteella. Erilaista on vaan se, että täällä on suurempi ikäskaala ja sit se opettaja 'respecti'. Jos opettaja sanoo että asia on niin, ni sit siihen ei oo paljon vastaa sanomista. Kun ope tulee luokkaan, noustaan seisomaan ja toivotetaan hyvää päivää tai aamua. Ja tietysti se, että tunneilla ei puhuta, mut se voi olla joskus vähän hakusessa 38 oppilaan luokassa!

Kotona ja vapaa-ajallakin on menny hyvin. Tossa yhessä vaiheessa tais kyllä olla 'lievähkö' kulttuurishokki.. Mikään ei oikein huvittanu, eikä varsinkaa koulu tai tää kieli ja se ettei ikinä tajunnu mitään mistään. Kerran menetin hermot DVD:lle, kun meinasin tylsyyden puuskassa kattoa leffaa, mut ei, kun se oli ihan vaan vaihteen vuoks dubattu unkariks ja tottakai, ilman tekstityksiä. Mutta, Thank God, se on nyt ohi, ja elämä hymyilee ja kirkkaasti!

Eli pähkinänkuoressa:

Nyt kolmen kuukauden aikana oon kerennyt kokea sen surullusenkuuluisan kulttuurishokin, oppinu keskustelemaan mulle ennestään täysin tuntemattomalla kielellä, saanu paljon uusia kavereita, oppinu muutaman miljoonan ylikornin elämänviisauden merkityksen, oppinu tuntemaan vähän uutta kulttuuria, kokenu tylsän arjen ja mahtavia juhlia, täyttänyt 16 (!!!!!!!), oppinu vihdoin ja viimein pitämää huoneeni järjestyksessä ja ennen kaikkea, oon onnistuneesti kotiutunut toiseen maahan, enkä tosiaankaan ole tulossa takasin ennen kun pakotetaan! Nähtävää ja koettavaa on jäljellä vielä enemmän kun laki sallii!

P.s It's just like they told us - a big family! <3

Saara on kotoisin Voikkaalta, mutta on elokuusta 2010 alkaen ollut osa gödöllőläisen perheen arkea Unkarissa.

Elämää Saint Quentinissa

2010-11-04T13:33:00.001+02:00

Nyt on kulunut jo pikkasen reilu kaks kuukautta täällä ja tähän asti kaikki on sujunut mahtavasti. Mietinkin tossa yks päivä sitä päivää kun saavuin tänne kaupunkiin Saint Quentin, omia tunnelmia sekä millaisen vaikutelman annoin. Koko junamatkan mietin mitä pitäisi sanoa ja mietin itsekseni että hymyile ja ole avoin ja anna hyvä ensivaikutelma, mutta ei se oo niin helppoa. Jännityksen lisäksi juna oli vielä myöhässä lakkojen takia, enkä edes ymmärtänyt mistä oli kyse Kun saavuin asemalle, tuli huojentunut olo. Ihmisjoukosta tunnistin heti host-äidin ja päästiin hyvin perille.

Perhe on ollu tosi ymmärtäväinen ja tukena ja yrittää tosi paljon olla mukana mun elämässä, niin huonoina kun hyvinä hetkinä!! Tuntuu ihan kuin kodilta ja oon päässy perheen arken tosi hyvin mukaan. Host-vanhemmatkin sanoo että pikkuveli ja minä ollaan kuin oikeat sisarukset kun kiusataan välillä toisiamme ihan vitsillä. Tulee välillä iin onnekas olo kun on päässy näin hyvään perheeseen, jotka todella on kiinnostuneita musta, mun kulttuurista ja maasta ja haluaa auttaa mua tutustuttaa mua Ranskan kulttuuriin ja tapoihin.

Aika on menny täällä supernopeasti! Tuntui että ennen lähtöä aika meni paljon hitaammin koska elämän oli suunnitellut siihen pointtiin asti kun on lähtöpäivä . Täällä ei ehdi edes ajatella vuotta kokonaisuudessa kun tuntuu että aika rientää, on nii paljon nähtävää ja koettavaa ja elämistä! Koulun on ranskassa iso ja tärkeä osa arkea, mikä tarkoittaa pitkiä koulupäiviä mutta se on toisaalta erittäin hyvä asia,koska koulu on tärkein sosiaalisin paikka perheen lisäksi täällä. Välillä tulee sellaisia päiviä että haluaisi vaan nukkua ja kerätä voimia koska ainakin aluksi kielen kuunteleminen oli tosi raskasta ja väsyttävää. Ymmärrän jo paljon paremmin kieltä ja toivon että puhuminenkin parantuu ajan myötä.

Perheen kanssa ollaan matkusteltu, ollaan käyty kaupungeissa Pariisi, Lille ja Englannissa tähän asti. Yfun kanssa olin mukana retkellä Tourssiin. Aluetapaaminen ja yfun retki autto tosi paljon ymmärtämään että muutkin käy läpi samoja asioita kuin itse, vaikka perhe olosuheet on iha laidasta laitaan. On ihana saada kansaivälisiä suhteita ja louda yhteyksiä!

Nyt melkein kahden viikon syysloman jälkeen takaisin kouluarkeen ja odottamaan mitä kaikkea on edessä, suunnitelmissa on ainakin kavereita ja perheen kanssa matkustelua!

Jasmine lähti Ranskaan elokuussa 2010.

Suomi on yllättävän vaikeaa

2010-11-02T14:39:00.000+02:00

-Say something!

-Something…

-No, in Finnish!

-Jotain

-What does that mean?

-Something…

Ihmiset ei ikinä kyllästy tähän. Ja en minäkään, on aina niin hupaisaa kuulla miten nämä amerikkalaiset koittavat lausua ja ääntää suomea. Tässä yhtenä päivänä yksi ystävistäni halusi tietää mikä ”school” on suomeksi. No, vastasin että koulu. Tämä sana tuotti naurua koko matematiikan tunniksi…

”Kolo” ”Kolu” ”Kalu” ”Kulo”

Suomi on yllättävän vaikeaa.

Nyt on sitten omat Homecomingit koettu, ja no, lyhyesti kuvailtuna!!!!!!!!! Koko Homecoming viikko oli uskomaton. Joka päivä oli erilainen pukeutumisteema, ja koko koulu, mukaan lukien pojat, pukeutuivat ja panostivat asuihinsa. Perjantaina oli tanssit ja lauantaina jalkapallopeli. Tanssit olivat täysin erilaiset kuin mistä aiemmin kerroin, ja viihdyin todella hyvin, osa toki parini ansiota.

Tanssien jälkeen pääsin kokemaan jotain aivan karmaisevan uutta. Koko lokakuu on yhtä ”kauhua”, koska tämä on Halloween-kuukausi. Siis asiaan, tanssien jälkeen oli Corn mazen aika. Corn maze on valtava maissipelto, josta on tarkoitus löytää ulos. Ulos löytäminen ei ole vaikeaa, maissin keskellä kulkee selkeä reitti, mutta tuo reitti on täynnä otteita kauhuelokuvista. Minä esimerkiksi törmäsin Kaunaan, Perjantai 13-Jasoniin ynnä muihin. Kokemus oli todella pelottava! Mutta myös mahtava!

Ihmiset itkivät ja kiljuivat ja saimme jopa Teksasin moottorisahamurhaajan peräämme. Siinä karkuun juostessamme yksi pojista taklasi toisen ja lensimme kaikki kaaressa keskelle peltoa. Tuossa rytäkässä onnistuin venäyttämään käsilihakseni, mutta nyt käteni toimii taas.

Jälkikäteen sain myös kuumeen, mutta en olisi jättänyt tuota kokemusta väliin mistään hinnasta, en mistään.

Elämä hymyilee ja niin hymyilen minäkin. Ihmiset ovat niin mahtavia, ja olen jo saanut pari todella hyvää ystävää. Ystäväkulttuuuri on tosin hyvin erilainen kuin Suomessa. Täällä ei ”hengailla” joka päivä porukalla. Aika kuluu harjoituksissa ja töissä, myös viikonloppuina. Minua tämä ei haittaa, päinvastoin. Tapaan omat ystäväni päivittäin jalkapalloharkoissa, ja no viikonloput kuluvat melko lailla koulutöitä tehdessä.

Muitakin eroja on. Suomessa ikä on melko suuri kysymys niin ystävien kuin seurustelun suhteen. Jos Suomessa tyttö seurustelee nuoremman pojan kanssa… No, se on outoa, mutta täällä iällä ei ole väliä. Yksi hyvistä ystävistäni, joka siellä olisi lukion kolmannella, seurustelee pojan kanssa, joka siellä olisi ysillä. Eikä tässä ole mitään outoa tai ihmeellistä. Sama kaava toistuu ystävissä, kukaan ei välitä minkä ikäisiä ystäväsi ovat. Tämä on minusta aivan todella mahtavaa, sillä todella, mitä väliä iällä on?

Päivä päivän jälkeen pääsen yhä enemmän sisälle tähän kulttuuriin, ja päivä päivältä rakastun yhä enemmän tähän kulttuuriin ja maahan. Aika kuluu niin nopeasti. Olen ollut täällä jo kaksi kuukautta, ja en ole yhtään huomannut ajankulua. Tuntuu kuin olisin ollut täällä aina, ja kuin kuuluisin tänne. Suomi vaipuu pikkuhiljaa taka-alalle aivoissani…

Tulikin mieleeni, noin viikko enää ja tapaan ensimmäistä kertaa host-veljeni. Kris palaa ilmavoimista piakkoin, ja elämämme täyttyy jääkiekosta. Kris nimittäin pelaa jääkiekkoa, ei tosin NHL-tasolla, mutta kuitenkin.

Ensi kerralla sitten lisää terveisiä täältä. Olette toki yhä rakkaita siellä Suomessa, mutta nyt olen täällä, ja elän tässä hetkessä, joten pahoitteluni, USA on nyt ykkönen…

Porilainen Oona on coloradolaisen high schoolin vaihto-oppilas. Linkki Oonan omaan blogiin löytyy linkkilistasta.

Mein Leben ist wirklich toll!

2010-10-28T10:45:00.000+03:00

Nyt alan oikeasti perusteellisesti ymmärtää niitä, jotka sanoo, että vaihtarivuosi on uskomattoman mahtava juttu!

Koko viime viikon ajan olen kulkenut kouluun kotiin ja harrastuksiin maailman levein hymy kasvoilla! Hyvät tunnelmat vaan jatkuu päivästä päivään. Mitään yksittäistä syytä en osaa mainita, koska niitä on niin monta! Koitan saada kaiken järjesteltyä tähän päivitykseen :)

Eli viime viikot ovat olleet ihan perusarkea, mutta jollain tavalla vieneet mua eteenpäin mun vaihtarivuodessa (<-- huonosti muotoiltu, suomi ruostuu jo oikeasti). Nautin niin paljon uusien ihmisten näkemistä ja sitä, että pystyn heittämään vitsejä ja olemaan muutenkin just sellanen ku Suomessakin oon. Oon löytänyt jotenkin itseni jännällä tavalla uudestaan. Kavereiden kanssa nauretaan jo tosi paljon, kiusotellaan ja jutellaan myös oikeista asioista. Mulla on jo kavereita, joita on oikeesti kiva nähdä koulussa kun aamulla sinne saavun! Tämän viikon sosiaalisen kehityksen myötä oon myös huomannut huomattavaa kehitystä kielen kanssa. On tosi palkitsevaa huomata itse, että täällä ei olla oltu kahta kuukautta ihan turhaan :))

Kaverikuvioiden lisäksi iloitsen perhetilanteesta. Ilmapiiri menee aina vaan rennompaan ja "kodimpaan" päin. Nyt kun mulla oikeasti menee hyvin, ja päivän fiiliskäyrä pysyy lähes koko ajan kunnolla plussan puolella, pienet asiat ei enään häiritse ja pääsen vastoinkäymisistä nopeammin yli.

Yksi mahtava juttu on se, että oon aloittanu uuden harrastuksen, josta nautin pari kertaa viikossa: käyn uimassa läheisessä uimahallissa ja nautin siitä niin paljon! Se vapauttaa pään, ja antaa aikaa ihan vaan itselle. Lisäks se pitää mut kunnossa futiksen ja koululiikunnan ohella, ja sen myötä vie pois ne stressaavat ajatukset "vaihtarikiloista". Iloitsin eilen uinnin jälkeen, kun matkustin bussissa hämärtyvässä illassa kotiin nyt jo tuttua reittiä, ja tunsin itteni ihan paikalliseksi. Käytän julkisia ja hankin omia harrastuksia, ja kaiken tän teen saksaksi. Olen muuten rakastunut mun Scool Cardiin, eli kausikorttiin, jolla voin ajella bussilla ja junalla Karlsruhessa ja lähialueella niin paljon kuin huvittaa! Täällä korttia ei näytetä eikä leimata joka kerta, se pitää vaan olla olemassa, sillä joskus tulee tarkistaja. Sitten kun palaan Suomeen unohdan varmaan maksaa bussissa!

Pisteenä täydellisen i:n päälle, mun kotiväen lähettämä Suomipaketti saapui tänään (viimeinkin). Olin jo ehtinyt huolestua, että eikö se koskaan tuu perille, mutta tänään, kun tulin mahtavan kaveri-illan jälkeen kotiin kaupungista, Café Emaillesta, mun huoneen lattialla odotti 3.5 kg Suomea! Kiitos rakas perhe, ette arvaa miten onnellisena istuin huoneeni lattialla ja ajattelin teitä.

Äiti oli suihkauttanut valkoisiin hanskoihin hajuvettään. Tuntui ihanalta saada haistaa niin tuttu äidin tuoksu!
Huomatkaa myös Maol-taulukkokirja! Sitä olen kaivannut kuin rakasta ystävää. Ysiverkkaritkin tulevat heti huomenna jalkaan, kun luen kokeisiin!

Vilja lähti elokuussa 2010 Saksaan, Karlsruheen. Viljan oman blogin osoite löytyy linkkilistasta.

Akkusatiiveja ja datiiveja

2010-10-19T08:33:00.000+03:00

Vaihtarivuoteni on lähtenyt tosi kivasti käyntiin täällä Saksassa ja ensimmäiset 2 kuukautta ovat vierahtäneet todella nopeasti.

Perheen kanssa tulen hyvin toimeen ja menoa riittää neljän pienen sisaruksen kanssa.Tänäänkin sattui ja tapahtui,kun perheen vanhimmat lapset tulevat kotiin ja kertovat käyneensä "karkki tai kepponen" kierroksella.Vähän hämmästyneinä mietimme gastmaman kanssa no mutta eihän vielä ole halloween,sehän on joskus parin viikon päästä.Purskahdimme toden teolla nauruun,kun sisarukseni kertoivat,että he olivat jopa saaneet karkkia.Saatoimme vain miettiä naapureiden kummastuneita ilmeitä,kun oven taakse ilmestyy aikaisia halloweenin juhlijoita karkkia vaatimaan.

Koulussa viihdyn hyvin ja olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin.Tunneilla en vieläkään ymmärrä läheskään kaikkea sillä opettajat puhuvat todella nopeasti ja kaikki mahdolliset kemian ja biologian termit eivät aivan olleet pääasia viime vuoden saksan kursseilla...:D Ensimmäiseen kemian testiin osasin kirjoittaa vaan oman nimeni sillä en ymmärtänyt sanaakaan tehtävänannosta ja minulla ei ollut hajuakaan pitäisikö jotain piirtää vai selostaa vai mitä tehdä.Olen tehnyt tähän mennessä myös saksankokeen melkein yhtä hyvällä menestyksellä,sillä koko kokeessa minulla oli vain yksi lause täysin oikein.No en anna sen lannistaa vaan jatkan saksan puhumista,vaikka kaikki datiivit ja sanajärjestykset eivät aivan täysin kohdalleen osuisivatkaan ja välillä saankin huvittuneita katseita vastaukseksi.Pääsääntöisesti tulen kuitenkin ymmärretyksi(vaikka sitten viidennen toistamisen jälkeen) ja ymmärrän myös lähes kaiken mitä muut puhuvat.Monet myös kehuvat saksaani vaikka omasta mielestäni ne akkusatiivit ja datiivit eivät läheskään aina osu kohdalleen(tai sitten se on vaan sitä tyypillistä suomalaista vaatimattomuutta,että "no enhän mä nyt yhtää osaa").Myös perheeni on sanonut,että saksani on huomattavasti parantunut tämän kahden kuukauden aikana.

Kavereita olen saanut melko paljon ja olemme tehneet kaikenlaista yhdessä.Koulussa kaikki ihmiset ovat ystävällisiä ja luokkalaiseni auttavat minua aina.Mielestäni luokkalaiseni ovat todella mukavia,mutta en ole löytänyt omaa porukkaani luokastamme.Melko paljon olen ollut ranskanryhmäläistemme kanssa ja he ovat melko samanlaisia kuin minä.Eilen matkustimme junalla läheiseen kaupunkiin luistelemaan ja vietimme hauskan päivän yhdessä.

Ennen lähtöä kuvittelin,että minulla olisi koko ajan kauhea koti-ikävä,mutta kertaakaan ei ole ollut sellainen olo, että nyt saa riittää haluan takaisin Suomeen.Ikävöin ainoastaan vähän kouluruokaa ja bussiyhteyksiä,jotka tosiaan rajoittuvat täällä pelkkiin koulubusseihin aamuisin ja iltapäivisin.En jotenkin vaan osaa aina pyytää gastvanhempia kyydittämään kaikkialle,sillä Suomessa olen tottunut liikkumaan busseilla ja pelkään,että kyydittämisestä on kauheasti vaivaa vaikka vanhemmat ovatkin sanoneet,että kuljettavat minua mielellään kavereiden luokse tai mihin haluankaan mennä.

Turkulainen Elena on yksi YFU:n kahdeksasta Global Players -täysstipendiaatista.

Small talkin ihmemaa

2010-10-15T08:35:00.001+03:00

- Hi, how are you today?
- Oh, I’m good, how are you?
- Doing good, doing good…

Ja niin se jatkuu. Tähän on totuttava, mutta oikeastaan minä pidän tästä. On aina mukavaa kun joku moikkaa käytävällä ja pysähtyy vaihtamaan nuo pari sanaa.

Olen nyt toiminut pari kolme päivää poikien jalkapallojoukkueen managerina. Jalkapallolla tarkoitan jenkkifutista. Manageri sanaa johtaa aika tavalla harhaan. Me managerit täytämme vesipulloja ja auttelemme kentän laidalla. Se on todella mukavaa, joka päivä on harjoitukset, joissa me tytöt (managerit) hengailemme kentän laidalla, ja kerran viikossa on peli.

Ensimmäinen pelini oli viime perjantaina, ja joukkueemme voitti 0-55. Täyttelimme vesipulloja, sidoimme haavoja ja pidime hauskaa. Managerina olo takaa sen että olen jo tutustunut pariin todella mukavaan tyttöön, ja tietysti joukkueemme poikiin ;) Ei vaan, pojat ovat mukavia ja läppä lentää. Meno on todella rentoa ja kaikki ovat ottaneet minut todella hyvin vastaan.

Koulu on todella ankara sääntöjen suhteen. On niin paljon totuttavaa että huh huh, mutta taidan olla jo kärryillä. Välitunnit ovat viiden minuutin mittaisia, ja tuossa ajassa on tarkoitus ehtiä lokerolle, saada se auki, ja rynnätä seuraavaan luokkaan ennen tunnin alkua. Aluksi tuo kaikki oli vaikeaa, mutta nyt olen jo tottunut.
Joka päivä on kolmannen tunnin jälkeen yksi ”kotitunti”, jolloin teemme läksyjä, luomme tai touhuamme jotain muuta kouluun liittyvää. Ja joka kerta tuon tunnin alussa nousemme ylös, käännymme kohti luokan nurkassa roikkuvaa lippua ja lausumme lippuvalan käsi sydämemme päällä. Tai siis muut lausuvat, minulla ei ole hajuakaan mitä sanoa.

Amerikka todella on ihmemaa. Jotkut asiat kummastuttavat ja huvittavat. Kuten rahannostoautomaatit. Täällä on drive in-automaatteja, joista siis nostetaan rahaa autosta käsin… Laiskaako?

Koti-ikävä ei ole iskenyt vieläkään, välillä toki iskee se ”ai niin Suomi”-tunne, mutta se ei ole surullinen, ehkä vähän haikea, mutta ei surullinen.

Meinasin jo unohtaa! Sarah! Siskoni, saksalainen siskoni siis saapui noin viikko sitten. Sarah on todella mukava ja tulemme toimeen super hyvin. Alusta asti on tuntunut kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Hänessä on toki omat ikävät puolensa, mutta eiköhän kaikilla ole. Yksi ikävä asia hänessä on se miten vaikea hänen on välillä ymmärtää yksi asia. Tämä asia on se että host-perheemme on täällä luokiteltuna köyhä, eikä meillä ole varaa ostaa joka viikko kaupasta suunnattomasti tavaraa kotiin. Minä ymmärrän täysin, oma perheeni Suomessa ei ole köyhä, mutta emme ole rikkaita ja rahan kulutusta tarkkaillaan. Sarah taas tulee rikkaasta perheestä, joten hän olettaa että hän voi esimerkiksi kitata tolkuttoman paljon limsaa (välillä jopa 5 tölkkiä päivässä) ja että limsan loputtua sitä ostetaan automaattisesti lisää…

No, hän on kuitenkin aivan ihana pikkusisko. Hän on paaaaaljon pidempi kuin minä, mutta vuoden nuorempi, joten Amy ja Chris keksivät meille leikkiset lempinimet. Sarah on Big-Little, kun taas minä olen Little-Big. (siis sister...) Perheeni on todella mahtava ja rento, he ovat ottaneet meidät todella hyvin vastaan. Tulostani asti olen ollut osa perhettä.

Terveisiä kaikille sinne Suomeen, olisi niin paljon löpistävää, mutta tekstini venyi jo yli äyräidensä ja läppärini akku alkaa olla lopussa… Oikeastaan ei minulla muuta ollutkaan :D

Jalkapallomanageri
Oona
(titteli kuulostaa ihanan mahtipontiselta ja hienolta)

Porilainen Oona on coloradolaisen high schoolin vaihto-oppilas. Linkki Oonan omaan blogiin löytyy linkkilistasta.

Sukuloimassa Normandiassa

2010-10-11T09:24:00.001+03:00

Kulunut viikon loppu siis meni Normandiassa (huom!) Francoise-tädin 50v. synttäreillä, olin ymmärtäny väärin että kenen juhlat ne oikein on. Ajattelinkin että se Elisabeth näyttää vanhemmalta, mutta kun ei näistä ranskalaisista aina tiä... Niiin siis oli toosi lepposa viikonloppu, vietettiin aikaa aika lailla serkusten voimin, aikuisilla oli omat piirinsä. Siel oli Francoisen perhettä ja sukulaisia, ystäviä Amerikasta ja Saksasta ja vanhoja koulukavereita ja muita, yhteensä noin 50 henkilöö. Ihan hyvät puitteet oli! Sellanen iso talo ja muutama piharakennus jotka oli laitettu ja koristeltu + hyvää ruokaa tietty! Ja viini virtasi, niinkun kuuluu. Ja lähes kaikki vieraat majottu siellä talossa eli huoneita oli ihan riittämiin.

Huoh mun ajatukset pätkiii.

Niin eli no alotetaan ihan alusta niin tää tyhmyri pysyy ajatustensa perässä. Lauantaina lähettiin siinä yhden aikaan ajelee, Victor ratissa kohti Mont Saint Micheliniä. Ja mua nauratti kauheesti siinä lähtiessä, kun oli ihan samoja lähtörutiineja kun kotona Suomessa. Kinastelua ja huutoo, kaikki hakee ainakin kerran jotain unohtunutta sisältä esim yöpaita tai tyyny ja lopulta ollaan aikataulusta tunti jälkessä. Ihan kun meillä!

Siinä joku 2 tuntia ajeltiin, puolet meni nukkuessa, ja saavuttiin sit Mont St Michelinille. Siinä se törötti yhtälailla niinkun muutama vuosi sitten. Siellä kierreltiin joku tunti, syötiin crepit ja otettiin kuvia ja pelleiltiin, kunnes jatkettiin matkaa kohti St Lota, missä pirskeet pidettiin.

Paikka oli kyllä ihan keskellä ei mitään, ei ollu puhelimessakan kenttää. Mutta siellä oli kyllä kivat maisemat ja söpön näköstä. Ja Normandia näytti hyvät puolensa ja oli tosi lämmin ja aurinkoista koko viikonlopun, hengailin klo 3am sortseilla pihalla. Kun yleensä tuolla alueella tuppaa sataan vettä.

Kun me päästiin paikalle, ei ollu vielä hirveesti vieraita tullu ja koristelut oli kesken. Me sitten annettiin oma panostuksemme ilmapalloja puhallessa ja taitellessa sellasia koristeita. Suurin osa vieraista oli tullu noin ilta klo 8 mennessä. Siinä sit aloteltiin aperitiiveillä ja alkupaloilla, hirvee kälätys vaan kuulu kun kaikki jutteli keskenään, vaihto kuulumisia ja nauro hyville jutuille. Mää menin aika paljon Victorin ja Zoén kanssa ja tuli illan aikana juteltua aika paljon Lucie -serkun kanssa (ainoo joka puhu englantia, heh, koska oli ausseissa vaihtarina aikoinaan). Kaikki vieraat oli aikuisia, serkutkin yli 20v. mutta mukavia silti.

Siinä sit oli ruokaa ja juttelua ja ruokaa ja juomaa ja kuvia ja lauluesityksiä ja runoja sun muuta. Ja haha vedin soolot, suomeks paljon onnea vaan kun pyydettii. Victorilla oli kova luotto, sen laulun jälkee se vaa et: mä aattelin et jotai alat rääkyy mut sehä meni iha hyvi! Kiitti hei :).

Käytiin Zoén ja Lucien kans sit tutkimusretkillä sellases puistossa, se oli hurjaa kun oli iahn pimeetä. Ja siin oli vieressä kirkko ja pelästyttii niiin sikana kun eka pelottelin Zoée kaikil jutuil ja sitten yht äkkiä kirkon kello kumahti kerra. Siin oltii kaikki iha kuset housuis.

Juhlinta jatku ja oli musiikkia ja tanssiakin, siä näytettiin vähä tätä Suomi talenttia! Sitä jatku siinä sit aika pitkälle ja me oltiin Lucien ja Victorin kanssa viimeset nukkumassa siinä 4.00am.

Aamulla pidin huolen siitä että olin myös viimenen hereillä, nousin klo 12.54 kun Zoé tuli huutaa mun korvaan että kello on yks että heräää! Sitten syötiin jämä ruokia edelliseltä illalta ja käytiin vielä Zoén ka Lucien kans katsastaan se puisto ihan päivän valossa ja otettiin mahtis kuvia.

Kotona oltiin 3h ajomatkan jälkeen joskus 19 aikaan. Viikonloppu ei ainakaan auttanu hillitsemään vaihtarikiloja, oli meinaa hyvää märttää, ja paljon!

Tänään aamulla nukuin ekan tunnin pommiin, oli englannin ja SVT:n kokeet ja nyt istun koulun kirjastossa ihan kun en täällä jo muutenkin viettäis tarpeeks aikaa, ja kirjottelen teille mun kiinnostavia tarinoita. Kohta lähen kaupungille ettiin jotain vaatteita ja sitten kotiin syömään.

Tamperelainen Katri lähti maailmalle elokuussa 2010. Lisää hänen kuulumisiaan voit lukea katrifrance-blogista.

Koulutielle Saksanmaalle

2010-09-24T15:44:00.000+03:00

Tänään se viimein alkoi, kolmen kuukauden kesäloman jälkeen. Aamulla klo 5.50 herätyskellon herättämänä koin ekan kouluaamun Saksassa. Tosi samanlainen kuin kotonakin, isoin ero oli se, että aamulla pakkasin mukaan myös yhden sämpylän evääksi, koulussa kun ei ruokaa tarjota. Juuri ennen lähtöä host-äiti antoi mulle "Schultüten", perinteisen koulunalkajaislahjan uusille 5. luokkalaisille, jotka aloittavat Gymnasiumin. Lapset ottavat sen aina ensimmäisenä kouluun ja vertailevat sisältöä, mutta mulle se oli ihan vaan kotikäyttöön, ku oon jo niin vanha. Lahja oli siis myös vähän huumorimielellä hankittu, koska me ollaan puhuttu siitä, miten toi tapa suomalaisen mielestä on hassu. Lahjan mukana oli kortti, joka toivotti hyvää koulupäivää ja koko vuotta. Mun pussista löytyi sakset, kolmioviivotin (tarvitsinkin molempia kipeesti :D ), värikyniä, huivi ja karkkia. Tämä lahja merkitsi mulle paljon, ja se tilanne kun host-äiti antoi sen mulle, oli tosi liikuttava. Jos en ois ollu niin stressaantunu, olisin varmaan liikuttunut liikaa. Mulle tuli niin hyvä olo ja sellanen olo ekaa kertaa et lähen nyt kotoa kouluun.

Meine Schultüte :)

Bussissa ja ratikassa mua alko metri metriltä jännittää vähän enemmän. En kuitenkaan ollu missään vaiheessa paniikissa, vaan lähinnä innostunut. Eka huomio minkä tein koulun pihaan saavuttaessa: kauhea meteli! Sen kyllä huomaa, että nuorimmat ovat 10/11 vuotiaita. Lupaan, etten enää koskaan valita Tapiolan koulun desibeleistä! Me käytiin siskon kanssa ilmoitustauluta kuka mun Tutor on ja kävi ilmi, että se on mun musaope. Mulla on siis pitkä musiikki, joka vastaa vähän niinku musiikkiluokan musiikkia: kaikki soittaa jotain ja kuoro-/orkesteri-AG ("kerho") on pakollinen. Musaope osoittautui tosi musaopetyyppiseksi: hauska, mutta vaativan oloinen mies.

Koulupäivä alkoi Tutor-ryhmässä, joka on siis nyt myös mun musiikin ryhmä. Siellä on tosi mukavaa porukkaa, yhden siskoni kavereista tunsin sieltä jo etukäteen. Saimme lukujärjestykset, mutta mulla oli siellä pitkä ranska ja kemia, joita en ollut valinnut, joten kävin sihteerin luona järjestelemässä oppitunnit kuntoon. Nyt mulla on aika kevyt lukujärjestys, mutta AG:t päälle, niin koulussa tulee vietettyä yllättävän paljon aikaa.. :)

Välitunneilla kuuntelin siskon ja sen kavereiden keskusteluja ja kuulin paljon uusia nimiä, joista nyt muistan noin puolet.. eli joudun varmaan kyselemään vielä tulevina päivinä uudestaan. Eka kunnon oppitunti oli matikkaa. Kesti aika kauan ennen kuin tajusin, mitä me sillä tunnilla käsiteltiin. Kun meillä ei vielä ollut kirjoja, opetus perustui kuuntelemiseen, eli mun oli tuplasti hankalampi ymmärtää. Kun tunnilla tehtyjä itsenäisiä tehtäviä tarkistettiin yhdessä tunnin lopussa, opettaja yhtäkkiä kysyi, että mitä mä olen saanut tehtävän vastaukseksi. Mä hätäännyin, ku en vielä ollut tehnyt kyseistä tehtävää ja menin pieneen paniikkiin ja vastasin väärin. Opettaja kertoi sitten oikean vastauksen, jonka tajusin sitte heti ja ajattelin, että huh, tilanne ohi. Mutta sitten opettaja sanoi, että "lasketaanpas, Vilja, tämä seuraava yhdessä". Siihenkin vastasin osittain väärin, eli hirveän älykästä kuvaa en itestäni antanut. Mutta opettajan on tosi mukava ja aivan älyttömän innostunut matikasta. Sen opetus kuulostaa välillä siltä, että se kertoisi meille äärimmäisen jännittävää seikkailutarinaa, kun todellisuudessa on kyse yhtälösäännöistä :D Venlalle loistava esikuva!! ;)

Matikan jälkeen suuntasin kohti uskonnonluokkaa todetakseni, että opettaja on kipeä ja tunti peruttu. Siskolla oli kuitenkin vielä yksi oppitunti koulua, eli mun piti kuluttaa puolitoista tuntia kaupungilla, jotta voitaisiin mennä yhdessä kotiin. Eka ajattelin, että voi ei, missä ihmeessä oikein odottelen niin kauan, mutta sitten mut pelasti mun eka uusi tuttavuus, jonka kanssa olin vähän jutellut tunnin alkua odotellessa. Paul, joka on myös mun tutor-ryhmässä, kysy, haluisinko tulla mukaan kaupungille, kun sillä oli vähän ostoksia hoidettavana. Me mentiin ratikalla pari pysäkkiä keskustaan (mahtavaa olla niin lähellä kaikkea koulussa!) ja sain ostettua post-it lappuja, joita olin jo pitkään tarvinnut. Sitten me käveltiin linnan puistoon ja istuskeltiin siellä puolisen tuntia. Paul oli itse viime vuoden Portugalissa vaihdossa ja kertoi paljon omista kokemuksistaan. Se myös kysy, että haluunko, että mun virheitä korjataan vai loukkaannunko, ja sanoin että joo, ihmeessä saa korjata. Se osoittautui tosi hyväks sopimukseksi, koska nyt kun se korjaa mun datiivi- ja akkusatiivivirheet, mun tulee ajateltua niitä oikeasti. Eikä se tunnu siltä että se kommentoisi mun kielitaitoa, vaan se haluu vaan auttaa, ku huomas viime vuonna, että sitä auttoi paljon se että muut korjasivat. Meillä oli tosi kivaa, oon tosi iloinen, että jo ekana päivänä löysin jonkun, jota voi jo kutsua kaveriksi.

Nyt oon tosi väsynyt, oli lyhyt, mutta raskas päivä. Tuntui oudolta, kun ei ollut kouluruokaa, vaan eväät piti syödä pienissä erissä kun välitunneilla ehti. Musta on jotenkin vähän kiusallista syödä sämpylää käytävällä kun muut juttelee, mutta kai se sitten täällä vaan on käytäntö..

Mutta koulu lähti tänään hyvin alkuun, huomenna on ensimmäinen "normaali" päivä. Tästä lähtee sitten tavallinen arki käyntiin. Mulla on nyt tosi hyvä olo. On hyvä, että tunnen isäntäperheen jo niin hyvin, että nyt pitää stressata enää vaan koulussa.

Bis bald,
terveisin Vilja, oppilas nro 247 :) muilla numerot vähän pienempiä, mulla varmaa vuosikurssin viimeinen tms...

Vilja lähti elokuussa 2010 Saksaan, Karlsruheen. Oman blogin osoite löytyy linkkilistasta.

Eräs lauantaiaamu Brasiliassa

2010-09-22T09:20:00.003+03:00

Kello nayttaa 10:10, oon tassa yksin kotona talla hetkella. Muut on koulussa tai jossain muualla. Eilen illalla oltiin jossain ravintolassa, syotiin brasilialaista ruokaa, joka oli kylla taas todella hyvaa!

Eilen oli tarkotus menna shoppaileen koulun jalkeen, mutta oon taalla oppinut sen etta mihinkaan suunnitelmaan, jota ei oo kellon mukaan suunniteltu, ei kannata luottaa! Siina menis itsella vaan jarki ja hermot ennen pitkaa. :D Joten ei siis menty shoppaileen, toivottavasti ens viikolla olis aikaa, haluun uusia vaatteita, mulla on ollut kaytossa nyt pelkastaan ne vaatteet mitka tanne mukaan pakkasinkin. Aidin lahettama vaatelahetyskaan ei oo viela tullut, vaikka se on nyt tullu tanne varmaan jo kuukauden paivat...

Mutta siis kun mainitsin siita etta sinne pain -suunnitelmiin ei kannata luottaa, myoskin ajan kanssa taalla joustetaan hyvinkin paljon, vaikka olis jotain jonkun kanssa sovittukin johonkin tiettyyn kellon aikaan. Kotona Suomessa oon yleensa ajoissa joka paikassa ja pyrin aina lahtemaan myos hyvissa ajoin. Niinpa myos taalla oon pitanyt aina huolen etta (ainakin mina) oon valmis lahtemaan siihen kellon aikaan kun pitaa. Mutta yleensa joudun sitten odottamaan muuta porukkaa jonkun aikaa :D Otetaan esimerkiksi taman viikon maanantai, kun oltiin lahdossa parin pikkulapsen synttareille, jotka alkoi klo 19. Klo 18 havahduin siihen etta herran jestas, tassahan pitaa kayda viela suihkussa, pesta hiukset, valita vaatteet ja meikata. Siispa raahasin itseni suihkuun, puin ja meikkasin ja laitoin hiukset. Olin valmis siina n. varttia vaille 19. Laitoin jopa jo kengat jalkaan ja laukun valmiiksi ja menin odottelemaan olkkariin lahtoa. "Ahaa, pikkuveljet menee nyt suihkuun. No ei niilla varmaan kauaa kesta valmistautumisessa ". N. klo 19.15: "Ahaa aiti menee suihkuun. " Siina odoteltiin viela 45min, kun sitten oli koko porukka valmiina lahtoon :D Lahdettiin kotoa n. klo 20! Juhlat oli siis alkaneet jo tunti sitten :D

Taa oli siis vaan yks esimerkki muiden joukossa joka tuli mieleen. Naita tapahtuu melkein joka paiva!
Mutta nyt taidan tasta menna tiskaileen astioita ja pukee paalleni :).

Ines lähti vaihto-oppilaaksi Brasiliaan elokuussa 2010. Hänen oma bloginsa löytyy oikean palkin blogivalikosta.

Elo maapallon toisella laidalla on pian päättymässä

2010-09-21T09:28:00.002+03:00

Lähdin YFU:n kautta Brasiliaan tämän vuoden tammikuussa ja aika palata takaisin kohti Suomea lähestyy aivan liian hurjaa vauhtia! Kaupunkini Vitória, Eepírito Santo-osavaltion pääkaupunki Kaakkois-Brasiliassa meren rannalla on ollut täydellinen ja perhettä en voisi enempää rakastaa! Kaikki täällä on mennyt alusta alkaen hienosti, eikä minkäänlaisia ongelmia ole ollut. Ei perheen, koulun eikä muunkaan kanssa. Brasilian pään YFU on myös aivan loistava!

Kielen opin nopeasti ja nyt, lähes 8 kuukauden jälkeen, ymmärrän suurinpiirtein kaiken mitä portugaliksi puhutaan ja pystyn ilmaisemaan itseäni juuri niinkuin haluan! Kun saavuin tänne, niin usein ajattelin, että miten tämän kielen voi koskaan oppia ja nyt kun sujuva portugali täydentää kielitaitoa, niin onnellisuutta on vaikea peittää.

On vaikea uskoa miten vuosi on lyhyt aika. Noin viikon päästä olen asunut ja elänyt täällä maapallon toisella laidalla jo 8 kuukauden ajan ja aikaa paluuseen on karkeasti noin 3,5 kuukautta. Loppuajasta suuri osa menee perheen kanssa matkustellessa, joten aika tulee lentämään aiempaakin nopeammin! Kaikki täällä on myös parantunut ja varmasti jatkaa parantumistaan edelleenkin loppua kohden, kuten entisiltä vaihtareilta usein on saanut kuulla.

Vaihtovuosi on valehtelematta ollut mun elämäni parhaita kokemuksia ja vuosi on tarjonnut niin paljon kaikkea uutta nähtäväksi, koettavaksi ja opittavaksi, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla!! Vaikeaa on välillä ollut, mutta se kaikki on ollut sen arvoista ja enemmänkin.

Tahdonkin kiittää teitä kaikkia YFU:lla, että tämä kaikki on ollut mahdollista!! Kiitos ihan kaikesta!
Koitan vielä repiä kaiken ilon irti loppuajasta ja rakastua Brasiliaan vieläkin syvemmin!

Beijos, Netta

Netta on viettänyt vaihto-oppilasvuotensa 2010 Brasiliassa ja palaa Suomeen loppuvuodesta.

Tiistaita Brasiliassa

2010-09-08T09:26:00.002+03:00

Onpa mielikuvituksellinen otsikko

Taalla vietetaan nyt toista vapaapaivaa. En oikein tiia ees miks ihan tarkkaan, mutta mukavaahan taa on valilla pitaa vapaata koulusta! Viime postauksesta onkin jo aikaa, naa paivat vierahtaa niin akkia! Viime postauksen jalkeen oon ollu jo kaksilla uusilla 15-vuotissynttareilla; molemmat on kylla ollu hyvat! ;D Nyt on siis kolmet isot 15-vuotissynttarit nahty, ja EI - ne ei oo viela ohi! Viela on ainakin jo yhdet tiedossa :D Sunnuntaina tuli meinaan uus kutsu, talla kertaa luvassa on juhlat Fantasia-teemalla, saa nahda minkalaisessa puvussa sinne sitte lahdetaan :D Ne on vahan vajaa 2vkon paasta :)

En varmaan nyt ehdi hirveesti kirjotteleen, mutta laitan kuvan sunnuntailta musta ja host-siskon kaverista Samanthasta, jonka perheen luona oltiin viettamassa paivaa ja syomassa lounasta. Paikalla oli brasilialaiseen tapaan tietty joitakin sukulaisia ja muita kavereita. Tunnelma oli rento ja mukava :) Aluks syotiin vahan jotain grillattua lihaa, paaruokana syotiin riisia, maissia, jotain vihreita vihanneksia ja kanaa. Taalla on niin helppo tuntee olonsa kotoisaksi ihan kenen kotona tahansa, kaikki on niin lampimia ja ystavallisia :)

(noi lasit ei oo mun :D)

En tieda mita tanaan on ohjelmassa, mutta varmaan lahden lenkille sitten kun toi auringon pahin paahde on ohi, eli joskus neljan-viiden aikaan. Oon nyt kayny taala n. 3 kertaa viikossa aina lenkilla, se on hyva tapa saada vahan omaa aikaa valilla. Ja sillon ekan kerran kun lahdin taalla lenkille, tunsin oloni heti paljon kotoisemmaksi taalla, koska kotonakin lenkkeilen paljon. :) Ja samalla kunto pysyy kohdillaan eika paase rupsahtaan :D
Mut nyt raahaan itteni tasta ylos ja koitan keksia ittelleni jotain tekemista.. Esim. kasvatan hiuksiani tai jotain. Meinaa meinaan olla joskus - tai siis aika usein - vahan tylsaa :D

Ines kiittaa ja kuittaa.

Ines lähti vaihto-oppilaaksi Brasiliaan elokuussa 2010. Hänen oma bloginsa löytyy oikean palkin blogivalikosta

Elämää vuoristoradalla

2010-09-07T10:44:00.001+03:00

Kun lauantaina 21.päivä elokuuta seisoin Helsinki-Vantaan lentokentällä 'I love YFU Finland' -paita päälläni olo oli kuin huvipuiston laitteessa, turvakaaret ovat juuri laskeutuneet ja laite lähtövalmiina. Silloin sitä miettii, mihin taas on itsensä laittanut. Kun ensimmäinen vatsanpohjaa kutkuttava alamäki on ohi, loppu onkin päätähuimaavan hauskaa.

Muistan, miten käteni tärisivät kun ensimmäistä kertaa tapasin perheeni. Olin hermostunut, enkä oikein tiennyt mitä puhua, kolmen vuoden saksan lukemisen jälkeen tuntui ettei mitään ollut jäänyt päähän.

Nyt kaksi viikkoa myöhemmin, käteni eivät enää tärise. Olen kotitunut vihreiden vuorten keskelle ja perheeni on vienyt minua jos jonkun näköisiin kissanristiäisiin. Olen nähnyt ja kokenut näiden kahden viikon aikana mm. U2 konsertin, sukujuhlat ja Itävallan isoimman vesipuiston. Aktiiviteettejä on riittänyt, mutta päivä, joka saa hymyn huulille, tapahtui kotona sateisena tiistaina, kun koko perhe makoili sohvalla, katsoi telkkaria ja nauroi samoille asioille. Päässä pyöri vain ajatus: "Jesss mä todellakin kuulun tähän perheeseen!"

Vaikka elämä Itävallassa on lähtenyt hyvin käyntiin, kahden viikon aikana en ole välttynyt päivältä, jolloin halusin takaisin Suomeen-ja heti!Tunsin olevani niin yksin maailmalla, saksa ei tuntunut istuvan suuhun ollenkaan ja sukatkin olivat väärän väriset. Seuraavana päivänä aurinko paistoi taas vaihtarivuodelle.Tiedän, ettei tuo ensimmäinen harmaa päivä ollut vuoteni viimeinen. Suhtaudun siihen kuitenkin kevyesti, eihän Suomessakaan kaikki päivät niin ruusuisia ole.

Kouluni Itävallassa alkaa vasta parin viikon päästä, joten olen saanut nauttia pitkästä kesälomasta. Koulun alkua en vielä jännitä, mutta viimeisenä iltana ennen koulun alkua asia on varmasti toisin. Saapumisleirillä meille kerrottiin Itävallan koulusta ja sen tavoista, joten ihan tietämättömänä en ole koulutietäni Itävallassa aloittamassa.

Kira lähti Itävaltaan elokuussa 2010 ja palaa takaisin koti-Suomeen kesä-heinäkuussa 2011.

Syntymäpäiväjuhlallisuuksia Brasiliassa

2010-09-06T10:51:00.001+03:00

Mun piti alottaa uuden, ihan erillisen blogin kirjottamista.. mut what ever, jatkan tasta :) Kirjottelen tanne mita mulle kuuluu, mita oon tehny, fiiliksia, kuvia, kaikkee! Nyt oon taalla siis kolmatta viikkoo. Korva alkaa jo tottua kieleen ja oma kieli alkaa tottua puhumiseen pikkuhiljaa.. Kyl se tasta!

Brasilialaiset ihmiset on ensinnakin ihan mahtavia :) Kaikki on niin ystavallisia, avoimia ja lampimia. Heti sain kavereita jotka jaksaa olla mun kans ja jaksaa olla karsivallisia mun kanssa ja opettaa ja kertoo mulle uusia juttuja :) Ilma on kuuma ja aurinkoinen, ekat juhlat koettu ja voin kertoo et oli aivan mahtavaa! Taalla siis 15-vuotissynttarit on tosi suosittuja, niista jarjestetaan tosi isot ja niihin panostetaan kutsukorteista lahtien todella paljon! Tassa muutama kuva lauantain yhden Amandan 15-vuotisjuhlista :)

Nyt ainoo asia mika arsyttaa on se, etta joudun oleen nyt mun host-perheen kotikoneella, koska mun oma kone ei suostu yhdistyyn naiden nettiin.. Toivottavasti saadaan se viela toimiin, olis helpompi tatakin sit paivitella :) yritan ainaki kerran viikossa kirjotella tanne kuulumisia.

Nyt meen ekaa kertaa taalla lenkille, luultavasti vaan kavelylenkille etten jaa auton alle.. Naa ajaa meinaan ihan hullusti ja tamperelaiset autoilijatkin on niiin ystavallisia naihin verrattuna. Naa ei anna jalankulkijan ylittaa tieta vaikka kavelis keskella suojatieta..

Ines lähti vaihto-oppilaaksi Brasiliaan elokuussa 2010. Hänen oma bloginsa löytyy oikean palkin blogivalikosta.

The best summer in my life...

2010-08-25T21:48:00.002+03:00

Up to this point in my life, the most incredible summer I’ve ever had was spent in Finland. To some, this may sound dull or insignificant. Some may think I must not have experienced too much in my life, or had very many good summers. They must not have seen or heard or felt Finland like I have. They must not know what those tingly goose bumps feel like on sweaty skin after leaving the sauna and a cool summer breeze comes along to brush against the neck and shoulders. They must not know how the fresh strawberries, raspberries, tomatoes, and cucumbers smell like as their aromas float through the air at the Helsinki market on a Sunday afternoon. They must not know how it feels to stare into the vastness of a lake, a clear blue penetrating into the eyes, as one wonders where water meets sky and where sky meets water. But I do. And I’ll do my best to put it into words.

In the seventh grade, I wasn’t like a lot of the other kids in my school. I was fascinated with a country called Finland, and wanted to tell everyone about it. I was fascinated with Finnish traditions, language, and nature. I was always dreaming about Finland. I had Finland fever. When, in the eighth grade, I found out about a Finland summer scholarship through Youth for Understanding called the Finland – U.S. Senate Youth Exchange programme, or FUSYE for short, I found myself counting the days until I became eligible to apply. After waiting a few years and finally applying to the FUSYE programme, I had been accepted and found myself prepping to leave for Finland. I was nervous, excited, scared, and overjoyed, all at the same time.

And then I made it to Finland. I arrived to Helsinki and was quickly whisked off to Turku, a city that was perfect in every way. I remember everything about Turku, getting ice cream in the city centre, shopping in the beautiful stores on the street, and the market where I could buy fresh fruits and vegetables. I remember a short trip to the Baltic Sea, where we sat in a sauna, swam to sea, and repeated. I remember the warm faces of the people I met in Turku. I remember the way the sun lingered against the sea, never fully leaving.

After my time in Turku, it was time to go to my host family. My host family was in Jyväskylä, a good-sized city in central Finland. If I had thought I had fallen in love with Finland in Turku, it is because I hadn’t yet been to Jyväskylä. Even writing this a year later after my exchange, everything about my time there remains clear in my head. I remember the countless times my host sisters, Maija, Maaria, Saara, and I bicycled to Jyväsjärvi, the lake in the centre of Jyväskylä, and spent hours laughing on the shore laying in the sun. I remember riding our bicycles down the path around Jyväsjärvi, but stopping instead at a place called Viherlandia, where we got vanilla ice cream and looked at all of the beautiful Iittala glass we could buy.

One thing about Finland I will never forget is called the kesämökki, or in English, the summer cottage. My host family had a summer cottage where we often met Mummo (Grandma) and Pappa (Grandpa) for a day of sauna, swimming, and strawberries. My host sisters I would go to sauna and jump in the lake where they would teach me Finnish rhymes and songs. Then we would go back to sauna for a few more minutes and to the lake again, until Mummo called us inside to guess the number of strawberries she had prepared in a very large glass bowl. (The winner got extra.) While I didn’t win, there were still plenty of strawberries, sugar, and cream to go around and so many people I was coming to love to share these moments with.

So many unforgettable things happened to me in Finland. I visited amazing sights like the countryside of a place called Kangasala, the bustling urban area of Helsinki, even a UNESCO World Heritage landmark, the Old Church of Petäjävesi. Even so, all of these places I went to and things I did seem to pale against the thoughts of all of the people I came across. Finland is vivid, captivating, and extremely beautiful, but its people are even more so. It’s true some people in Finland may come across as shy or guarded at first, but behind all of that, they are the warmest people I know. I think about my host family in Finland everyday. I think about how they have affected me and how much they care about me. I cannot help but be humbled by them. I have never known so many people with so much heart.

Come to Finland to see the vastness of nature, the beauty. Come to wander and explore, to truly get lost. Most of all, come to meet a people who are as unique and inspiring as the country they inhabit.

Yhdysvaltalainen Jenna vietti kesän 2009 Jyväskylässä FUSYE-stipendiaattina.

Finally a place to go!!

2010-08-21T18:27:00.003+03:00

Koskaan ei ole kesä kulunut näin hitaasti! Koko kesän olen odottanut postia kuin kuuta nousevaa, ja jokainen puhelu tuntemattomasta numerosta on saanut sydämeni pamppailemaan.

Mutta ei, perhetieto ei ottanut tullakseen, ei postitse, ei soittamalla.

Vaihtoon lähteminen alkoi jo tuntui lähes epätodelliselta. Facebookista luin kuinka onnelliset vaihtarit jutustelivat perheidensä kanssa ja pääsivät yksi toisensa jälkeen maailmalle.

Sitten, kun olin jo lakannut miettimästä että josko se olisi tämä puhelu ,soi puhelimeni. (Tämä tapahtui toissailtana.)

Se oli kauan odottamani puhelu. Vihdoin sain perhetiedon!

Olen siis lähdössä 24.8, ensi tiistaina, vaihtoon vuodeksi Jenkkeihin. Kotikaupunkini on Thornton, Denverin kaupungin lähiö, suburbi. Jo Thorntonissa on 100 000 asukasta… Pääsenpähän vähän Poria isompaan paikkaan:DD Paikkakunta sijaitsee Coloradossa, vuoriston kupeessa.

Unelmani täyttyy vihdoin, kunhan ensin saan pakattua. Jotenkin tämä käytännön osuus on päässyt miinuksen puolelle. Huoneeni näyttää lähinnä kaatopaikalta, niin täynnä se on kasoja; vaatteita, tavaroita ja kaikenlaista romua jota on nurkkiin kasaantunut.

Ai niin se perhe :D

Perheestäni en tiedä vielä paljoakaan, tarkempaa tietoa saan toivottavasti tässä viikonlopun kuluessa. Näin alustavasti voin kertoa että perheeseeni kuuluu isä ja äiti ja poika. Isän ammatti oli jotain autoihin liittyvää ja äiti on kotiäitinä. Poika on jo college- eli yliopistoikäinen, ja on tällä hetkellä USA:n ilmavoimissa. Perheellä on myös kaksi koiraa, rodusta minulla ei ole harmainta aavistustakaan. Lisäksi perheeseen tulee saksalainen tyttö, myös vaihtoon, joten en ole ainoa ”teini” talossa.

Lähtö lähenee ja jännitys tiivistyy. Vielä on niin paljon tekemistä että aika tuntuu loppuvan. Nyt, perhetiedon saatuani, aika tuntuu kuluvan nopeammin kuin ikinä. Ainakin välillä. Tiistaina, elämäni pisimpänä tiistaina, olen jo Atlantin toisella puolella. (Kirjaimellisesti elämäni pisin tiistai, aikaero tekee siitä reilusti yli vuorokauden mittaisen.)

Kuulumisiani voitte siis lukea täältä blogista, tai vaihtoehtoisesti stalkata Facebookista, mikä tosin voi olla vaikeaa jos emme ole ystäviä, joten ehkäpä täältä kannattaa kulumiset lukea:DD

Porilainen Oona on pian coloradolainen high school oppilas. Linkki Oonan omaan blogiin löytyy linkkilistasta.

Hui, 15 yötä h-hetkeen!

2010-08-03T18:29:00.004+03:00

Samalla siis enää 15 suomalaista aamupalaa, 15 hyvänyönhalia, 15 mahdollisuutta valita vaatteet aamulla rajaamattomasta vaatevalikoimasta, 15x24 tuntia aikaa valmistautua... kuulostaa stressavalta ja aika haikealtakin. Sitähän se vähän onkin, mutta onneksi näiden tunteiden taustalla on valtavan iso innostus!

Jotenkin lähteminen tuli lähemmäs kun tajusin, että isoin porukka yfulaisia Saksaanlähtijöitä lähti pari päivää sitten. Nyt on iso joukko hengenheimolaisia jo paikan päällä. Itse lennän pari viikkoa myöhemmin isäntäperheen lomajärjestelyjen vuoksi. Vähän on nyt semmoinen yksinäinen olo, mutta eiköhän se tästä, kun saa omat lähtöhässäkät kunnolla käyntiin.

Pakkaamiset ja tuliaiset vievät tietenkin paljon aivokapasiteettia ennen lähtöä, mutta samalla olen yrittänyt valmistautua henkiselläkin tasolla. Viime päivinä tunteet ovat vaihdelleet aikamoista vauhtia: saman päivän aikana voi aamupäivällä olla superinnoissaan ja yhtäkkiä illalla ihan kauhuissaan. On se vähän hassua, mutta kaiketi hyvinkin tavallinen ja normaali reaktio, kun tilanne on ihan uudenlainen. Harva on tässä iässä vielä viettänyt niin pitkää aikaa ilman vanhempia, varsinkaan ulkomailla.

Perheet sekä Suomessa että Saksassa ovat onneksi rohkaisemassa. Myös vanhojen vaihtareiden kokemukset ja kannustukset ovat tsempanneet tosi paljon epävarmoina hetkinä. Ja tietenkin myös muilta vaihtoonlähtijöiltä olen saanut korvaamatonta tukea. Puhuminen auttaa nyt ennen lähtöä ja varmasti myös sitten Saksassa.

Isäntäperhe on osoittautunut tosi avuliaaksi ja asiansa osaavaksi. Heidän avustuksella ollaan saatu hoidettua käytännönasioita koulujärjestelyistä bussikorttiin. Olen yrittänyt parhaani mukaan osoittaa kiitollisuutta ja nyt vaan toivon että gast-vanhempani ymmärtävät sähköpostieni epämääräiset lauserakenteet, jotka luultavasti nostaisivat jokaisen saksanopettajan ihon kananlihalle.. tällä hetkellä ymmärrettävyys on ehkä kuitenkin kielioppisääntöjä tärkeämpää.

Vaikka ajatus siitä, että muutaman viikon kuluttua olen jo Saksassa tuntuu nyt tosi jännittävältä ja tottapuhuen aika lailla hurjalta, en kuitenkaan missään nimessä kadu lähtöpäätöstäni. Vaihtarivuosi tuo varmasti niin paljon arvokkaita uusia kokemuksia, että plussalle jää varmasti!

Vilja lähti elokuussa 2010 Saksaan, Karlsruheen. Oman blogin osoite löytyy linkkilistasta.

Panikointia

2010-07-19T14:17:00.004+03:00

''Tuliaiset, pakkaaminen. Uudet perheenjäsenet, kaverit, koulu, ympäristö, paikkakunta, kulttuuri ja tavat..'' Näitä oon yrittäny pohdiskella tässä muutaman viikon verran, mutta ei siltikään ajatus kulje. Vuosi Saksassa? Ilman perhettä, sukulaisia, kavereita? Ilman tuttuja tuoksuja ja makuja ja ylipäätään Suomea? Jaa, turha jankutttaa, kun ei mee jakelun niin ei mee. Alan varmaan luultavimmin pillittää ja panikoida vasta lentokoneessa.. :D Mutta toiselta kantilta ajatellen, miks ihmeessä panikoida ollenkaan? Sinne vaan renosti ja pidetään lippu korkeella, että Suomipaita pälle ja menoks. :) Kun ainahan sieltä pois pääsee, jos pakottava tarve tulee? Ja sitä tuskin tulee. Miun ainoo tavote on pysyä siellä koko vuosi, uutta oppien ja niin hyvät, kun huonot päivät kohdaten. Ja takasin en tule ennen sovittua päivämäärää. Tällä mielellä on hyvä jatkaa. :)

Eli tuliaiset. Ajattelin viedä perinteisen tuohikorin, johon kerään kaikkea perus suomalaista, esim: kahvia, suklaata, salmiakkia, villasukat, marimekkoa, muumimukin, juustohöylän, kotikaupungistani kertovan kirjasen... Mitään suomalaisia desing-tuotteita en meinannut viedä, sillä miten he tietäisivät suomalaisesta muotoilusta, jos mekään emme ole niinkään kuulleet saksalaisesta? :D Host- äitini pyysi minua ottamaan mukaan pari perus suomalaista reseptiä. Millekköhän kielelle ne pitäisi vääntää, kun joku suomenkielinen keittokirja tuskin kamalasti ilahduttaa.. :DD

Sitten omat tavarat. Oon alkanu jo erottelemaan Saksaan lähteviä vaatteita Suomeen jäävistä vaatteista. Valkkasin niistä ne n. 20kg, kunnes muistin kengät ja talvivaatteet ja.. :D oivoi.

Jonkunverran oon kuitenki saanut tätä tilannetta käsiteltyä henkisestikin. Esimerkiks tänään olin pikkusiskojeni kanssa uimassa, ja tuli semmonen tunne, että nyt pitää nauttia näistä hetkistä. Samoin tietysti myös muidenkin läheisteni kohdalla. Marsuistakin alkaa tulla kova huolenaihe, että miten ne nyt pärjää täällä ilman henkilöä, joka on huolehtinut nistä viimeiset viisi vuotta. Oonkin antanu nyt siskojeni paijailla ja hoidella niitä mahdollisimman paljon, että tottuisivat hoitamaan niitä. (: Mietin myös kaikenmaailman juhlia. Esim. synttärit? En oo mukana viettämässä kenenkää läheisten synttäreitä. Ajattelinkin jo rueta väsäämään kummitytölleni synttärilahjaa, kun en ole paikalla hänen 1v- syntymäpäivillä. Surullista, mutta onneksi on noita synttäreitä vielä hällä jäljellä.. :D Ja voishan sieltä saksastakin löytyä jotain kivaa lähetettävää. :)

Yhtenä päivänä sain muuten Saksalaisia asiakkaita! (työskentelen jäätelökioskilla..) Kuulin ensin kun vanhempi pariskunta alkoi keskustelemaan jäätelöistä saksaksi, ja miettivät millaisen annoksen haluaisivat. Nainen alkoi pohdiskelemaan jumboannoksen ottamista, ja tokaisin siihen saksaksi, ettei meillä valitettavasti ole saatavilla jumbovohveleita. Molemmat olivat suu auki, tekivät tilauksen saksaksi ja kun aloin kyhäilemään annoksia, he alkoivat ihan innoissaan selittämään, miten ihanaa oli törmätä saksaa puhuvaan myyjään. Siinä sitten juteltiin jonkun aikaa, mm. mistä he olivat kotoisin, kuinka monta vuotta olen opiskellu saksaa ja sen sellasta. Kun he lähtivät, olin ihan innoissani, kun tajusin, että olin pystynyt kommunikoimaan saksalaisten kanssa! Eli saksani ei ole ihan niin tönkköä, etteikö siitä mitään selvää saisi. Osaan siis siellä ainakin jäätelöä myydä, jos ei mikään muu tunnu onnistuvan! :D .. parin päivän päästä tulikin ruotsalaisia asiakkaita, enkä muistanut aluksi edes kiitosta, siitä en ollut kovinkaan ylpeä.. :D great!

Mutta tällaisissa tunnelmissa jatketaan, ja lisää on luvassa!

Bis bald!

Savonlinnalainen Anni lähti Berliiniin vaihto-oppilaaksi elokuussa 2010. Hänen blogiinsa voi tutustua oheisesta linkkilistasta.

75 yötä omassa sängyssä

2010-06-11T09:37:00.002+03:00

Muutama kuukausi lentokentälle. Se lähteminen mietityttää, millaset fiilikset kun näkee kaverit viimesen kerran, miten moikata kaikki läheiset lentokentällä. Kuulostaa tosi helmeltä sanoo että 'joo no nähään sit vuoden päästä,' mutta niin se menee. Coool. Oon kyllä niin maisemanvaihdoksen tarpeessa, ainakin nyt on vahvasti semmoset fiilikset. Kaikki uudet ihmiset ja maisemat ja kulttuuri ja tavat ja ruuat ymsymsyms. Mutta tavallaan tosi epäilyttävää ja pelottavaa ja hermotuttavaa ja superjännää. Ei sitä lähtöö vieläkään oikein tajua, varsinkin kun ei vieläkään oo sitä perhettä. Vähän paineissa siitäkin että alkasko joku nyt pikkuhiljaa haluumaan mua asumaan vuodeks kotiinsa ja syömään niitten ruuat, ois ihan ookoo!

Tää kesäloma ei oikein tunnu miltään kun kaikki odotukset on enemmän siellä syksyssä, kesälomafiilikset on ihan hukassa. Ehkä ne tässä pikkuhiljaa alkaa saapua kun ilmatkin paranee ja pääsee tekeen kaikkia kesäjuttuja. Kaverit on jo iha ranteet auki kun lähen, sanoo ettei tuu vuodesta mitään. Ehkä ne nyt kuitenki pärjää täällä keskenäänkin, ei se mikään maailmanloppu oo. En oo vielä pakkaamista miettiny ollenkaan ja tuliaisiakin on vähän hankala ostaa, ilman että tietää kenelle niitä on viemässä.

Kesällä ajattelin panostaa ranskan opiskeluun, että olis sitten edes jotain tasoo sinne mennessä. Ranskassa oon muutamia kertoja käynyt niin maa ei sinänsä ole ihan vieras. Oon jutellu joittenkin ranskalaisten kanssa, kuunnellu ranskan kielistä musiikkia yms. virittääkseni vähän tunnelmia jo etukäteen. Kyllä se tästä ! Mutta se perhejuttu vaan vaivaa. Kyllä ne tiedot sieltä varmaan toivottavasti ehkä tulee, mutta tulis nyt mahollisimman pian. Ois nii siistii tietää. Ei tässä muuta kun odottelua ja kesänviettoo.

Salut!

Tamperelainen Katri lähti maailmalle elokuussa 2010. Lisää hänen kuulumisiaan voit lukea katrifrance-blogista.

Vuosi pulkassa Riihimäellä

2010-06-08T08:00:00.002+03:00

Onneksi tultiin hyvin toimeen mun suomalaisen perheen kanssa jo ensimäisella viikollakin.

Muistan kun elokuussa ekana oltiin mökillä ja perheeni jokainen jäsen yritti selittää mulle erään suomalaisen satukirjan tarinaa.Silloin oli jo oikea perhe tunnelma. Mutta jotenkin mä tiesin jo ekasta hetkestä että mä voin luottaa heihin. Minun mielestäni, ihmiset jotka ottaavat vaitho-oppilaan luokseen vuodeksi,ovat vähän niin kuin vaihto-oppilaita itsekin. He myös haluavat kokea jotain uutta ja haluavat oppia miten voi elää vähän eri tavalla. Minusta me molemmat olemme oppineet toistemme kulttuureista.

Tiedän että jos minulla on ongelma, mä voin turvallisesti keskustella siitä vaikka kenen kanssa mun perheestäni. En osaa kuvitella mun elämäni ilman heitä. Vaikka joudun lähtemään, tiedän että sen lisäksi että mulla on Unkarilainen perhe, mulla on myös suomalainen, jonne voin tulla aina kun haluan.

Unkarilainen Luca saapui Riihimäelle elokuussa 2009. Hänen vaihto-oppilasvuotensa Suomessa päättyi kesäkuun lopussa 2010.

Syksy saapuu Argentiinaan

2010-04-27T15:35:00.000+03:00

Ilmat on nyt pikkuhiljaa alkanu viileta, ja munkin on ollu pakko myontaa et kyl se syksy tanne on vaan valitettavasti jo tullu! Ulkoilma-bolicheissa alkaa pikkuhiljaa jo tulla kylma (mut ei niin kylma et olisin jattany vaahtobileet tai mitkaan muutkaan oikeestaan valiin!) ja kavereitten kanssa ollaan vaihdettu terereen juonti jo mateen.

Paasiaisviikolla (taalla semana santa) mentiin perheen kanssa Entre Riosin provinssiin, Villa Urquiza nimiseen pieneen kylaan. Meilla oli siella mokki vuokrattuna neljaks paivaksi, ja oli kyl rentouttavin paasiasloma ikina! Ensimmaisena paivana satoi oikeestaan koko paivan, ja kateltiin leffoja ja Serranon perhetta (Viky on siihen ihan hulluna), nukuttiin pitkat siestat ja syotiin facturaseja. Lauantaina ja sunnuntaina oli aurinkoista, ja oltiin koko iltapaiva joella. Kaytiin kans lauantaina paasiaskirkossa, joka kesti reilu 2 tuntia, ja kirkko oli niin taynna et jouduttiin seisomaan koko aika! Mut oli kyl siis tosi ihanat paivat siella, ja mennaan ehka takasin toukokuussa muutamaks paivaksi...

Sitten viimeviikolla lahdin taas Avellanedaan Catin luo. Catilla oli synttarit keskiviikkona, ja menin sinne koko viikonlopuks juhlistamaan niita, haha! Lahdin torstaina illalla (onneks ehdin istua koko iltapaivan Matin kanssa plazalla juomassa matea, kun se tuli Santa Fe:sta viikonlopuks Lehmanniin!) colectivolla ja olin perilla perjantaina aamuyolla. Talla kertaa se bussi ei vaan sit mennykkaan ihan Avellanedaan asti eli otin Reconquistasta remiksen, ja sen kanssa oli kyl aika sahlaysta kun kumpikaan ei tienny et missa se osote oikeen sijaitsee, haha. Paasin kuitenkin perille loppujenlopuks.

Perjantaina juhlittiin siis Catin synttareita sen kavereitten kanssa yhdessa Bolichessa. Syotiin siella kakku ja laitettiin Cati laulamaan karaokea ja sit siirryttiin juhlimaan! Oli kyl tosi hauska ilta, mut aamulla 7 tunnin juhlimisen jalkeen oltiin aika vasyneita! Lauantaina kaytiin iltapaivalla kattomassa korispelia ja sit pizzalla. Illalla lahdettiin (tietysti) uudestaan ulos! Talla kertaa mentiin joillekin yhteissynttareille, eika mulle kyl koskaan selvinny, keita ne synttarisankarit oikein oli. Eipa haitannu, kivaa oli silti! Sunnuntaina lahdettiin kolmen aikoihin kattomaan rugby-pelia, ja pienten bussiseikkailujen ja tienkysymisten jalkeen paastiin sinne joskus viiden aikoihin! Onneks mentiin, koska en oo koskaan ennen ollu kattomassa rugbya ja se naytti tosi hauskalta! Illalla sit mentiin kotiin, ja olin just pakkailemassa mun tavaroita, ku Cati alko yhtakkii huutaa ja kiljua! Ma olin ihan varma et siel oli kaarme tai sammakko, koska Cati joskus sanos mulle et sen huoneessa on ollu niita. Mut tal kertaa siel toises makkarissa olikin ROTTA! Eika siis mikaan pikkuhiirulainen vaan ihan rotta! Lukittiin se sinne huoneeseen ja istuttiin pari tuntia Catin sangyssa ja kuunneltiin kun se piti mielettoman kovaa metelia ja koitti syoda itteaan ulos!! Myohemmin lahdin bussilla taas kotiakohti, ja paasin perille joskus 4 aikaan Rafaelaan. Mulla kavi niin hyva tuuri, et Mati oli just lahdossa Santa Fe:hen vahan ennen 5, eli odotin siel asemalla et moikkasin sita ja paasin sit sen kuskin kyydissa Lehmanniin asti.

Nyt en keksi mitaan kirjotettavaa mika ei kuulostais silta, et mulla on taalla vahan aikaa jaljella, ja sita ma en halua ajatella, eli en kirjota mitaan, hahha!

Jasmina lähti Turun liepeiltä vaihto-oppilaaksi Santa Fe:hen, Argentiinaan elokuussa 2009.

"Alli! Muista kolmioasento!!"

2010-04-10T08:00:00.000+03:00

Elikkä taal mä oon ihan kunnos ja mun kaupungissakaan ei oo mitään vakavaa tapahtunu ton maanjäristyksen takii. pelästysin vaan tosi paljon. Ne ketkä on vähänkään seurannu uutisii ni varmaa tietää et Etelä-Chile on iha kaaokses. Siel on jotkut kaupungit ihan maantasal, ku siel oli tsunamiiki ja mitä kaikkee en oo iha ees selvil mitä kaikkee siel on tapahtunu mutku uutisiii kattoo ni vähän vaikee sitä on uskee todeks. Joltain ihmisilt on yhdes yös niinku menny kaikki, et ainut omaisuus mikä niil on jääny ni on vaattet mitkä on pääl. ihan järkyttävää. Sit kaiken lisäks ku siel jotkut ihmiset meni ihan sekasi ja alko ryöstelee kauppoi ja ties mitä, ni ei siel kyl kukaan haluis olla. Luin lehdest yhen artikkelin Concepcionist ja siin oli yks nainen joka selitti et sillon maanjäristyksest seuraavan päivän sinne Consepcioniin saapus tosi paljon kuorma-autoi, ja he luuli et ne ois ollu apuu, mut sit ne oliki ihmisii jotka tuli varastaan kaikkee :o en tajuu miten joku voi tehdä tollee. Joku ihmisarvo pitäis sentää olla. Sen mä ymmärrän jotenkin et varastaa jotai ruokaa et pysyyy hengis tollases kriisitilantees, mut se et ihmiset alkaa varastaa taulutelevisioi ja ties mitä kaikee turhaan ni siin saa kyl sit olla aika pahasti päästään viallaan. Siel on vielki kaikki aika paljon sekasin ja armeijan miehet pitää kurii yllä.

Mul oli kyl aika paljon onnee ton maanjäristyksen kannalt, ku oon itekki kiertäny nyt kesälomal Chilee ympäri ja ämpäri et oisin voinu olla ihan mis vaan. sit toinen kans et onneks en lähteny sillon perjantai illal juhlimaan, koska oisin ollu maanjäristyksen aikaa juhlimas ja mun kaverit ketä oli ni selitti et se oli ihan kaaos, ne oli ollu yhes discos. Ei siel ollu ketää kuollu mut siel oli katost tippunu kaikkee roinaa ni ihmisii oli loukkaantunu ja sit se koko rakennus oli heilunu iha sikana, ku se on iha sellanen heikko rötikkä muutenki. Mä olin kotona onnellisesti nukkumas sit yhtäkkii alko lattia heiluu tai en niinku tajunnu et mitä tapahtuu mut heräsin ihan heti ku tajusin et nyt on jotai meneillää. sit niinko kaikki vaan heilus oikeest se oli nii pelottavaa ku en oo ikii ollu missää järistyksis, juma. Sit mun yöpöydän lamppu tippus ja kaikki verhot heilu ja sit mun äiti tuli hakee mua mun huoneest ja lähettii menee ulos, sit niinku ei oikeest melkee pysyny pystys ku kaikki heilus. En osaa selittää se oli niin outoo ku lattia sun alla vaan liikkus! Ei oltu päästy viel ulos asti ni sähköt meni. sit haettii mun pikkuveli ja mentii meijä terassil seisooo. Meijän uimaaltaas oli ihan järkyt aallot ja oli täysikuu ni näki tosi hyvin. uima-altaast lähti melkeen 20 cm vettä. Oli kauhee meteli siel ulkon et emmä tiä olin iha shokis luulin oikeest et tulee joku maailmanloppu, sit ku se kesti viel iha sairaa kaua ja voimistu vaaan. mun iskä muisteli siin samal et joo tää on kyl voimakkaampi ku se vuoden 1985 maanjäristys. Ihan ku en ois muutenki ollu iha paineis!

Onneks alko hiljeneeee se järistys ja sit ku se loppu ni oli vaa iha hiljast. Jotai siin heiluttii ja laitettii jotai vaattei valmiiks et jos järisee viel uudellee ni pitää olla valmiina. Sit mentii uudellee vaa nukkuu ku kello on puol neljä aamul. menin mun sänkyyn makaa ja olin ihan paniikis, kaiken lisäks alko tulee niit jälkijäristyksií, et siin mä sit makasin mun sängys ku sänky aina heilus vähän väliii ja mun katos on sellanen kilinäkello ni se sillee kivasti aina ilmotti ku vähänki järisi. Ei siin sit kauheesti tullu nukuttuuu et aamul ku "heräsin" ni ei ollu vielkää sähköi eikä vettäkää tullu sen takii. Oltii ihan uutispimennos, mut iltapäiväl mentii tuttujen luo mis oli sähköt ja sain shokin ku katoin uutisii ja näin millast esim Concepcionis oli. Kyl tuli pieni helpotuksen tunne et tääl los Andesis ei käyny pahemmin! Ilmottelin kans Suomeeen et oon hengis ku tajusin et ne ketkä on nähny uutiset ni on varmaa aika paniikis. Mut se on vaa sillee et uutisis näytetäään aina ne kaikkist pahimmat ja kamalimmat kuvat. Jos mun kaupungist ottais kuvan ni ei siit ees huomais et tääl on ollu mitää maanjäristyst, vaik tääl se oli 7 astet richer. Tääl on rakennukset vissiin parempilaatusii tai jotai. mun koulust jostain paikoist meni jotai kattojuttui rikki mut neki on nyt jo korjattu. Kaupungintalo meinas sortuu mut seki on pystys viel vissii.

Tänään mun luokal tuli uus poika Bryan. Se asu ennen Etelä-Chiles Concepcionin ihan vieres ja sen talo on asumiskelvoton. Sen koko perhe on elos kuitenkin ja nyt se tuli sen pikkusiskon kans tänne Los Andesiin koska siel Concepcionis ei vaan pysty olee et se on selviytymist kokoajan ku ulkon ei saa liikkuu ilta 9 jälkee ja sielt on pulaa ruuast ja ei oo sähköi eikö mitään. Bryanin isoäiti asuu tääl Los Andesis ni se on sen luona nyt sen pikkusiskon kans. sen vanhemmat jäi Concepcioniin auttaan kaikes uudelleenrakenukses ja ku sen isäl on työpaikka siel ni sen täytyy olla siel. Bryan on tääl Los Andesis vähintää 1,5 kk, mut se sanos kyl et varmaan kauemmin ku siin kestää et siel Concepcionis kaikki normalisoituu ja voi silti olla et se jää tänne. Oikeest se oli nii mukava et mua teki oikee pahaa ku se kerto ku se oli yöl heränny ja sit ne oli vaa lähteny nopee sielt talost ja nyt se talo on iha muussina ja et ne oli viikon ollu siel Concepcionis sillee vähäl ruual ja kaikke, mut sit ne onneks tuli tänne turvaan. sit sil oli vaan sanottu et pakkaa kamat et sä lähet Los Andesii, ja ei sil nyt kauheest ollu pakkaamist ku sen talost oli kuulemma aika vaikeet saada mitää :(iha hirveet. mun ois vaa tehny mieli halata sitä ja sanoo et ei mitää hätäää se oli nii sellanen. mut oon kyl tosi ylpee meijän luokast koska kaikki on ottanu sen tosi hyvin vastaa. Se istuu mun takana ja Felipen vieres sillee hyvin. Et sil on oikee mainio istumapaikka, ni mä pidän sil ainaki sit seuraa jos kukaa muu ei :)

Yks mist oon oikeest tosi ilosesti yllättyny tai niinku en oo ikinä nähny mitään vastaavaa ku heti ton maanjäristyksen jälkeen tää kansa niinku oli heti yhdes auttamas. Joka ikinen ihminen et ne kenel on itelläkin puutet jostain ni oli valmiina antamaan vaattei tai ruokaaa tai ihan vaan auttavan käden. Mä ite olin meijän koulus ku siel Punanen Risti järjesti sellasen vaatekeräyksen et ihmiset lahjotti vaattei sit kaikkii meijän koululaisii ja muitaki tyyppei vaan tuli sinne lajitteleen niiit, koska niit oli ihan sikana, niit lajiteltii varmaa joku 3 päivää ja sit ne lastattiin bussiin. Tääl niinku joka paikas on keräyksi ja kaikki järjestää kaikkii en osaa ees oikee selittäää mut tää näkyy niinku kaikkial et oli jotain älyttömän hienoo nähdä ku siel meijänki suurinosa meijänki koululaisist vapaaehtosesti heräs 7 aamult ja tuli sinne lajittelee niit vaattei, sit ykski poika vaan selitti et on tää paljon kivempaa ku olla kotoon vaaa, ja se oli kyl totta siel oli just hauskaa ja sai tutustuu uusiin ihmisiin. Ton maanjäristyksen jälkeen kesäloma jatkus viikol, ja just se viikon kaikki oli siis koulus auttaas siin vaatekeräykses.

Nyt ku koulu alko ni meil on ollu joka päivä maanjäristyspoistumisharjoitus ja sit ollaan harjoteltu kolmioasentoo mihin pitää mennä jos tulee jälkijäristys. Viime perjantain iski kaks kertaa oikee kunnon jälkijäristys ja olin koulust just, voitte kuvitella ku kaikki meni iha paniikkii sit piti tehä se asento ja mä ja yks nacha oltii vähä hukas tai mä olin enemmänki paniikis ja pidin vaa mun pulpetist kii ni emmä keskittyny mihinkää kolmioihin, ku se on sellanen et pitää mennä lattial sellatti kontallee sillee hienosti ja kädet päänpääl. Koko muu luokka oli jo maas makaas ja huuus vaan et 'Alli kolmioasento!' Kyl mä se loppujenlopuks sit tein.. Mut oikeest kiva paniikki jos tulee kunnon maanjäristys ja ollaa koulus ku se et ihmiset alkaa huutaa ja juoksentelee ympäriinsä ni vaa lisää sitä paniikkii!!! Toivottavasti ei nyt kuitenkaa. Ens kerral keskityn kolmioasentoon paremmin.

Terkkui kaikil!

Maskulainen Alli lähti vaihto-oppilaaksi Chileen heinäkuussa 2009.

Don't Mess with Texas!

2010-04-09T09:41:00.000+03:00

Saana ja isäntäperheen sisko Las Vegasissa jouluna 2009.

Matkalaukku on avoinaisena lattialla. Vaatteita lentelee ympariinsa. Tama taytyy ottaa… Ei ehka sittenkaan… Tama on likainen, taytyy laittaa pyykkiin. Missa mun lenkkarit ovat? Kellohan on jo yli puolenyon! Menen nukkumaan , pakkauksen kerkeaa viimeistella huomennakin. Olin kuullut kauhutarinoita viimeisesta yosta kotona. Nukuin paremmin kuin aikoihin. Seuraavana aamuna heraan myohassa! Viskon tavaroita laukkuun. Loydan jaakaapista makaroonilaatikkoa ja lammitan sen mikrossa. Luen sanomalehden ja odotan, etta vanhempani tulisivat toista. He tulevat, heitamme matkalaukun auton peralle ja lahdemme ajamaan. Saan tarkeita vanhemmallisia neuvoja koko matkan. Lentokentalla opetin isalleni mita fruittari tarkoittaa, sain 10 levyllista Suomi musiikkia kavereiltani, seka lopulta kuulin kuulutuksen lennolleni. Oli aika menna. Hyvastit olivat kamalat, mutta niistakin elossa selvittiin. Jaksoin vain ajatella, etta eihan se ole kuin 10 kuukautta.. Kun lentokone nousi ilmaan, silmani vielakin itkusta sumeat, muistin, etta lenkkarit jaivat huoneeni lattialle.

Tuosta kyseisesta paivasta on kulunut jo 8 kuukautta. Nama kuukaudet olen viettanyt YFU vaihto-oppilaana Texasissa, Yhdysvalloissa – ja elama hymyilee! Ystavallisia ihmisia, auringonpaistetta, cowboy-kulttuuria ja leveaa Texasin aksenttia ei voi voittaa mikaan. Maisemat ovat tasaiset, ja hiekka lentaa ilmassa. Lava-autot, seka traktorit tayttavat kadut ja pellot. En olisi ikina uskonut, etta minusta tulisi pikkukaupungin tytto.

Isantaperheeni on mahtava! Hostisa on asianajaja, aiti on kotiaiti ja veli opiskelee maisema-arkkitehdiksi toisessa kaupungissa. Kanssani asuu myos toinen YFU oppilas, Tonje Norjasta. Ennen tata vuotta minulla ei ollut siskoa. Nyt minulla on sisko, aina ja ikuisesti. Matkustelemme perheen kanssa paljon, he haluavat antaa meille ikimuistoisen vuoden seka nayttaa niin paljon erilaisia paikkoja kuin vain suinkin mahdollista. Laskettelu viikonloppu New Mexicossa (matkamuistona nyrjahtanyt nilkka, seka kainalokepit kahdeksi viikoksi), Golden Gate Bridge San Franciscossa, uusivuosi Hollywood-tuottajan juhlissa Los Angelesissa, suuren suuri Grand Canyon, Las Vegasin valot, paasiaisviikonloppu Dallasissa, seka viikon mittainen loma Meksikossa, ovat vain muutamia muistoja jotka tulevat sailymaan mielessani ikuisesti.

Koulussa on helppo saada kavereita, ja tunnitkin ovat helppoja. Yleensa me vain askarrellaan! Olin onnekas kun sain mahdollisuuden olla valmistuva seniori, joten valmistun toukuun lopussa “ihan oikeasti”. Koulussa urheilujoukkueiden maskotti, tornado, seka koulun tunnusvarit nakyvat kaikkialla. Koulussa on paljon hauskoja tapahtumia, esimerkiksi Spirit Week, jossa jokaisena paivana on erilainen pukeutumisteema ja viikko huipentuu homecoming jalkapallo-otteluun. Amerikkalainen halloween oli myos mahtava kokemus! Aktiivisuus kuuluu suurena osana Amerikkalaiseen koulujarjestelmaan, urheilujoukkueet, oppilaskunta, kerhot, ja klubit. Niiden kautta saa paljon kavereita! Kun jaksaa nahda vaivaa, eika luovuta, saa lapi elaman kestavia ystavia. Ensimmaisten viikkojen aikana koulussa sain paljon kavereita. Kaikki olivat kiinnostuneita vaihto-oppilaista. Sitten meihin totuttiin, eika ihmiset jaksaneet enaa olla niin innostuneita. Silloin huomasi, ketka haluavat oikeasti olla ystaviasi. Niita ihmisia ei ollut paljon. Jaksoin olla aktiivinen ja sosiaalinen, ja yllattaen minulla olikin jo laaja YSTAVApiiri. Tama tapahtui vasta muutamia viikkoja ennen joulua.

Jokainen vaihto-oppilas vuosi on erilainen ja mielestani se tekee kokemuksesta niin ainutlaatuisen. Olen oppinut rakastamaan tata uutta ja mielenkiintoista kulttuuria, mutta samalla oppinut arvostamaan Suomea entista enemman. Niin kliseiselta kuin tama kuulostaakin, olen oppinut uusia asioita itsestani seka myos katsomaan maailmaa taysin uusin silmin. Onneksi otin riskin, ja paatin toteuttaa unelmani!

Oululainen Saana viettää parhaillaan vaihto-oppilasvuottaan teksasilaisessa 10 000 ihmisen kaupungissa.

Unohtumattomia muistoja, uusia ihmisia ja kasvunhetkia

2010-04-08T09:50:00.003+03:00

Vahan yli kahdeksan kuukautta olen taalla Pohjois-Amerikassa nyt ollut. Saavuin Minnesotaan 4.elokuuta, mukanani kaksi matkalaukkua ja reppu. Edessa oli uusi ja ihmeellinen maailma, uusi perhe, uudet kaverit.

Uusia kokemuksia ja elamyksia on edessa koko ajan. Syksylla liityin marssibandiin, sain huimasti uusia kavereita ja opin soittamaan vibrafonia. Liityin myos Literature Magazine-kerhoon. Talven vietin hiihtojoukkueessa, ja olin top 10 tytoissa.

Tammikuussa paasin Amerikan suurimpaan ostoskeskukseen “Mall of Americaan”. Se oli hauska ja iso kokemus. Shoppailtiin ja vietettiin hauska iltapaiva kavereiden kanssa.

Helmikuussa paasin osallistumaan koulun Snow Days –tansseihin. Laittauduttiin kauniiksi ja komeiksi, ja vietettiin hauska ilta kavereiden kanssa.

Helmi-maaliskuussa paasin upealle, ikimuistoiselle YFU:n matkalle Hawajille! Sain paljon uusia kavereita ympari maailmaa, nain ja koin hienoja asioita, otin satoja kuvia ja paasin muunmuassa snorklaamaan ja surffaamaan.

Koko vuoden mittaan koin uusia, hauskoja, erilaisia, samankaltaisia ja unohtumattomia juhlapyhia. Lokakuussa koin Halloweenin, menimme host-siskoni ja muutaman kaverimme kanssa Trick or treating ja kaiverrettiin kurpitsoja. Marraskuussa oli Thanksgiving, joka oli aivan uusi juhla minulle, sita kun ei meilla Suomessa ole. Soimme hyvin, ja paljon, kalkkunaa, perunamuusia, hyyteloa ja muita amerikkalaisia ruokia. Sitten olikin jo joulu, meidan perheessa vietimme sita kolmena eri paivana, eri isovanhempien ja sukulaisten kanssa. Soimme taas hyvin, vietimme mukavan jouluaamun lahjojen kera kuusen alla, joulusukat roikkuivat takanreunalla. Paasiaista vietimme huhtikuun alussa, kavimme perheen kanssa kirkossa, ja iltapaivalla soimme kinkkua ja perunasalaattia paivalliseksi.

Spring breakilla mentiin host-perheeni kanssa South Dakotaan. Naimme upean Mount Rushmoren, mammutti-museon, kaivos-museon, uitiin vesipuitossa ja syotiin mm. buffalo-hampurilaisia. Noin 9-10 tunnin ajomatka oli pitka, mutta oli sen arvoinen!

Nyt vuoteni taalla on melkein ohi, noin kaksi kuukautta enaa jaljella. Edessa on viela muunmuassa prom ja valmistujaiset. Vuosi on ollut ikimuistoinen, opettavainen ja kokonaisuudessaan upea. Huonoja ikavan ja murheiden aikojakin on ollut, mutta kokonaisuus on ollut hieno, ja olen todella iloinen, etta paatin olla vaihto-oppilas.

Hirvihaarasta kotoisin oleva Emma lähti elokuussa 2009 vaihto-oppilaaksi Minnesotaan, Yhdysvaltoihin.

Minä kuulun nyt Saksaan

2010-03-31T17:19:00.000+03:00

Anna ja isäntäperheen sisko jouluna 2009.

Kun istuin elokuussa junassa matkalla isäntäperheeni luo, mietin, että mitä ihmettä teen? Ajattelin, että olen varmaan seonnut, kun päätin lähteä vuodeksi Saksaan. Kokonainen vuosi ilman perhettä, kavereita ja poikaystävää Ja mitä jos se isäntäperhe onkin ihan hirveä? En tiennyt yhtään mikä minua siellä pääterautatieasemalla odottaa, ja pelotti kyllä vähän. Mutta samalla olin todella utelias!

Sitten tapasin isäntäperheen ja huomasin, että pelkoni olivat turhia. Meillä riitti heti juteltavaa. He olivat kärsivällisiä, yrittivät parhaansa mukaan ymmärtää minun palikkasaksaani ja itse selittivät saman asian vaikka neljänteen kertaan, jos en ymmärtänyt. Asettauduin omaan huoneeseeni ja ensimmäisten viikkojen aikana selvittelin talon tapoja: kuka herää mihinkin aikaan, mitä astioita käytetään aamupalalla ja mitkä kotityöt kuuluvat minulle.

Sopeutuminen tapahtui yllättävän nopeasti. Koulu ja kaupunki tulivat tutuksi. Saksan kielen puhuminen oli itsestäänselvyys. Elämästä tuli melko nopeasti aivan normaalia arkea. Perheen kanssa ruokailemme yhdessä, katsomme elokuvia ja matkustelemme. Kavereiden kanssa pidämme dvd-iltoja tai menemme diskoon. Koulussa yritän ymmärtää jotain ja tapaan kavereita. Yksin ollessa lueskelen lehti, katselen tv:tä tai istun koneen ääressä jutellen niin suomalaisten, kuin saksalaistenkin kavereiden kanssa.

Tietysti elämä ei ole ollut vain ruusuilla tanssimista. Kavereita on kyllä paljon, mutta niitä oikeita ystäviä on ollut vaikea löytää. Välillä raivostuttaa, kun en pysty ilmaisemaan itseni 100 prosenttisesti haluamallani tavalla. Tuntuu, ettei kukaan täysin ymmärrä. Joskus kaipaan hirveästi kouluruokaa ja saunaa. Joskus mietin, että nyt olisi parempi, jos voisin olla äidin luona. Sitä tuntee olonsa välillä vähän yksinäiseksi. Tähän kuitenkin auttaa esimerkiksi muiden vaihtarien kanssa keskustelu, koska he painivat samojen ongelmien kanssa.

Myös synttärini, joulu ja uusi vuosi olivat vaikeita aikoja. Silloin ikävöin perhettäni erittäin paljon. Olin melko itkuinen. Onneksi isäntäperheeni ymmärsi minua ja keskustelimme asiasta. Loppujen lopuksi pystyin rentoutumaan ja nauttimaan jokaisesta juhlapäivästä. Muutenkin olen sitä mieltä, ett ensimmäiset puolivuotta ovat ikävöimisen suhteen vaikeinta aikaa. Joulun jälkeen helpottaa valtavasti, ja kannattaa todella sinnitellä siihen asti. Itse ikävöin nykyään perhettäni erittäin harvoin.

Nyt 8 kuukauden jälkeen tuntuu, että kuulun todella perheeseen, ja tämä elämä Saksassa on ihan normaalia elämää. Ymmärrän lähes kaiken ja kielen kanssa ei ole ongelmia. Menen kouluun yhtä vastahakoisesti kuin Suomessakin. Tyhjennän astianpesukoneen, ja tiedän, mihin kaikki astiat kuuluvat. Kiusaan isoveljeni niin kuin kunnon pikkusiskon aina kuuluu ja fanitan kavereiden kanssa Til Schweigeria. Tuntuu oudolta ajatella Suomeen palaamista. Yhtäkkiä joudunkin jättämään tämän kaiken ja palaamaan siihen samaan vanhaan elämään. Luulen, että siihen sopeutumiseen tarvitsen paljon enemmän työtä.

Tamperelainen Anna on asunut Saksassa elokuusta 2009. Jos haluat kuulla enemmän hänen ajatuksistaan vaihto-oppilasvuodesta Saksassa, saat Annan yhteystiedot YFU:n toimistolta (yfu.finland[at]yfu.fi).

Kahdeksan kuukautta Meksikossa

2010-03-29T11:20:00.002+03:00

Aika on kulunut hurjan nopeasti, ja olen ollut taalla pian 8kk. Kuitenkin tuntuu, etta vasta tulin tanne, vaikka totuus onkin, etta siita on jo hieman aikaa ja 3kk paasta pitaisi jo palata Suomeen.

Alku oli tottakai hieman hankalaa. Kieli ja muut kulttuuri- ja tapaerot aiheuttivat hammennysta ja sopeutumista riitti suureen perheeseen, perheen erilaisiin arvoihin ja tapoihin, meksikolaiseen kulttuuriin seka muihin uusiin asioihin, joita kohtasin koko ajan lisaa. Voin sanoa suoraan, etta omaan hostperheeseeni paastyani, ensimmaisen viikon halusin vain itkea. Matkustimme perheen kanssa ensimmaisen yhteisen viikkomme ja hotellien vaihto alkoi vasyttaa, sen lisaksi, etta joka aamu heratessani kuulin vain vieraiden ihmisten puhuvan espanjaa. Olo oli niin yksinainen, en ymmartanyt mitaan enka halunnut avata aamulla silmiani, koska en halunnut kohdata todellisuutta, etta olin paattanyt lahtea Meksikoon vuodeksi vieraiden ihmisten pariin ja nyt todella olin siella. Toivoin tosissani kaiken olevan unta ja joka paiva noina ensimmaisina paivina jouduin elamaan ahdistuksissani ja yrittaa ymmartaa mita nama ihmiset minulle puhuivat.

Omaan Meksikon kotikaupunkiini ja kotiini paastyani tilanne helpotti, silla sain asettua kodiksi ja rauhoittua. Tutustuin lahes samanikaisen siskoni kavereihin ja vietin heidan kanssaan aikaa ennen kuin sain omia ystavia. Aloitimme myos siskoni kanssa salilla kaymisen, jossa tapasin yha uusia ihmisia. Koulu oli erilainen Suomen kouluun verrattuna: kaikilla oli uniformut, koulu oli pieni, sielta ei saanut poistua, koska ovet olivat lukossa ja muita minulle outoja saantoja loytyi... Kaikesta huolimatta pidin koulustani, ihmiset olivat mukavia ja uteliaita. Ensimmaiset viikot sain miettia kenen kysymykseen vastaan ensimmaisena. Luokkalaiset myos kutsuivat minut mukaan leffaan ja syomaan ja sain tutustuttua moniin uusiin ihmisiin. Kaikki ottivat minut todella hyvin mukaan. Koulussani on myos toinen vaihto-oppilas, Saksasta. Hanen kanssaan olen ystavystynyt mahdottoman hyvin, silla huonot hetket ovat ajaneet meidat yhteen: toisistamme olemme aina saaneet tukea, silla toinen vaihtari kylla ymmartaa.

Alun vaikeina aikoina kieli aiheutti vaikeuksia, koska kun en ymmartanyt mita ihmiset puhuivat, olo oli hyvin ulkopuolinen. Tunsin olevani yksin omien ajatuksieni kanssa. Perheen erilaiset tavat aiheuttivat mietintaa ja sopeutumista, mutta elamaa tarkkaillessa ja kyselemalla niistakin selviaa. Monet asiat ovat menneet taalla niin, ettei minulle ole suoraan sanottu kuinka tehda jotain, vaan minun on pitanyt itse tajuta. Elama kului vuoristoratamaisesti ja hyvaa paivaa seurasikin yhtakkia armottoman huono paiva, jolloin sain kayttaa kaiken energiani miettimiseen kuinka selvian loppuvuodesta. Yhtakkia mieliala taas parani ja kaikki nayttikin aurinkoiselta. Tottakai arsytysasioita loytyy vielakin, mutta niihin on jo tottunut: jokapaikasta loytyy asioita jotka eivat miellyta.

Vahitellen huomasin myös ymmartavani yha enemman espanjaa ja nyt voin jo sanoa pystyvani nauramaan tosissani ihmisten mukana, silla ymmarran mista kaikki puhuvat! Nyt 8kk jalkeen voin sanoa sopeutuneeni hyvin elamaan taalla toisella puolella palloa uusien ihmisten kanssa. Olen saanut muutamia aivan uskomattoman hyvia ystavia ja monia tuttavia. Olen saanut uuden suuren perheen seka siskoja ja ihanan tadin, joita minulla ei koskaan ole ollut. Perheeseeni taalla kuuluu siis vanhempien lisaksi viisi siskoa ja kahden isosiskon lapset ja puolisot. Nyt en voi uskoa, etta joulusta on jo kulunut lahes 3 kuukautta, silla aika joulun jalkeen on kulunut rehellisesti sanottuna juoksemalla ja aivan liian nopeasti! Joulun vietimme kotona perheen kesken, uutena vuotena matkustimme vanhempieni ja yhden siskoni kanssa USA:an tuttavien luokse. Tammikuussa meilla oli vaihto-oppilaille jarjestetty Meksikon kiertomatka, helmikuu kului aivan huomaamatta ja nyt eletaankin jo maaliskuun puolta valia. Jannitys lahdon lahenemisesta tuntuu ja kyyneleita on tullut jo vuodatettua.

Jos aikaa joulusta on 3 kuukautta, joka kului aivan huomaamatta parhainten ystavieni, muiden kavereiden, koulun ja perheeni kanssa, miten tuleekaan hujahtamaan viimeiset 3 kuukautta? Nyt aloitin myos uuden harrastuksen: kitaran soiton, joten paivat tosiaan kuluvat huomaamatta. Olen jo alkanut miettimaan kaytannon asioita, kuten tavaroiden pois lahettelyn aloittamista yms. Muuten en halua ajatella lahtoa, silla se tuntuu liian pelottavalta ajatukselta. Olen saanut kaikista normaaleista vaikeuksista huolimatta luotua itselleni elaman Meksikoon, luotua laheisia suhteita moniin ihmisiin, oppinut tuntemaan Meksikoa ja sen kulttuuria ja ehka ominut itsellenikin joitakin tapoja taalta, elanyt erilaista elamaa eri tavoilla ja luonut siita oman elamani. Enka millaan haluaisi hylata tata elamaa. Loytyy tasta elamastani taalla myos asioita, joista en pida, mutta loytyy myos niin hurjasti hyvia asioita, etten vain osaa ajatella taman elaman jattamista, Meksikon jattamista. Mutta onneksi on viela muutama kuukausi aikaa... :)

Kirjoittaja on lehmolainen Miia, joka lähti Meksikoon vaihto-oppilaaksi elokuussa 2009.

Quiero que sea domingo

2009-11-19T09:21:00.000+02:00

Joo, elikkä sunnuntaita ootan ja muutenkin koko viikonloppua, kun näillä näkymin on tulos niin kivaaa!! Mun vanhemmat anto luvan mennä sinne konserttiin Santiagoon eli ei tullu turhaan ostettuu lippuu. Ens kerralla kysyn kyllä noilta ennen ku alan osteleen lippuja. Noi mun vanhemmat on välil tosi omituisii kun musta tuntuu ettei ne kauheesti puhu keskenään! Aina jos sanon vaikla isälle, et nyt meen tonne ja tonne niin sitten toi äiti ei ikinä tiedä mistää mitään. Ja nytkin maanantaina kerroin äidille tosta konsertista - ja se sano että joo okei mee vaan. Sitten eilen hän sano et täytyy nyt vähän miettii tota konserttii ettei se välttämät olekaan hyvä idea. Hän lupas kysyy isältä. Äsken ku syötiin oncee (iltapala) niin isä kysys: "Alli onks sul jotain viikonloppusuunnitelmii?". Olis se pitäny arvata ettei toi äiti oo jutellu tolle isälle. Kuitenkin pääasia, että nyt molemmat ainaki tietäää ja mä päääsen kuuntelee reggaetonii ihan livenä!

Voin nyt kertoo vähän näist viikonloppusuunitelmist, mutta ku Chiles ollaan ni voi olla et nää muuttuu ihan täysin mut toivotaan et pysyis suunnilleen tällasena. Elikkä perjantaina ois yhden meijän koululaisen synttärit. En tunne sitä, mut jos Valentina menee ni mä meen sit sen mukaan. Sit lauantaina on joku meijän koulun järjestämä perhepäivä (kuullostaa tosi hyvältä! ahahahah) ni sinne mennään aamupäivällä ja syödään lounas siellä. Iltapäivällä koko muu perhe lähtee kylpyläään ja jihuuuuu jään kotiiin!!! Ei siis sillä et ois sinne kylpyläänki kiva mennä, mut ku me oltais siel sunnuntai-iltaan asti ni mun konsertti menis sivu suun. Sain siis jäädä kotiin. Täs on viel kauheet järjestelyt kun sit oon yksin tääl yötä. Meen ehkä jollekki kaveril yöks tai sit pyydän tänne jonkun. Näiden mielestä on siis ylipelottavaa olla yksin kotona yötä.

Lauantaipäiväks on luvattu lämmintä, ni aattelin pyytää tyyppei meijän uima-altaalle. Wuhuuu. Sitten vihdoin kaiken ton jälkeen koittaa sunnuntai ja lähdetään aamulla heti Valentinan kans sinne konserttiin ja sit kaikki menee superhyvin ja ollaan ilosia.. Sinne tulee vaik mita hyviä bändejä, oon nyt yrittäny harjotella jotain biisejä ulkoo että ois siel kiva laulaa mukana. Konsertin jälkeen jäädään luultavasti valentinan tädin luo yöks, koska se asuu siellä Santiagossa! Jihuu :D

Huomaakste, että mä tsemppaan tän kirjottamisen kans. Toi Helena, virolainen vaihtari, hoputtaa mua kirjottaa tänne ku kerroin sille etten ikinä saa aikaseksi. Kyl tiiän että tätä on sit niin kiva lukee itekki vuoden jälkeen, vaikkei kukaan tätä nyt lukiskaan.

Chauchau, Alli