The best summer in my life...

Up to this point in my life, the most incredible summer I’ve ever had was spent in Finland. To some, this may sound dull or insignificant. Some may think I must not have experienced too much in my life, or had very many good summers. They must not have seen or heard or felt Finland like I have. They must not know what those tingly goose bumps feel like on sweaty skin after leaving the sauna and a cool summer breeze comes along to brush against the neck and shoulders. They must not know how the fresh strawberries, raspberries, tomatoes, and cucumbers smell like as their aromas float through the air at the Helsinki market on a Sunday afternoon. They must not know how it feels to stare into the vastness of a lake, a clear blue penetrating into the eyes, as one wonders where water meets sky and where sky meets water. But I do. And I’ll do my best to put it into words.

In the seventh grade, I wasn’t like a lot of the other kids in my school. I was fascinated with a country called Finland, and wanted to tell everyone about it. I was fascinated with Finnish traditions, language, and nature. I was always dreaming about Finland. I had Finland fever. When, in the eighth grade, I found out about a Finland summer scholarship through Youth for Understanding called the Finland – U.S. Senate Youth Exchange programme, or FUSYE for short, I found myself counting the days until I became eligible to apply. After waiting a few years and finally applying to the FUSYE programme, I had been accepted and found myself prepping to leave for Finland. I was nervous, excited, scared, and overjoyed, all at the same time.

And then I made it to Finland. I arrived to Helsinki and was quickly whisked off to Turku, a city that was perfect in every way. I remember everything about Turku, getting ice cream in the city centre, shopping in the beautiful stores on the street, and the market where I could buy fresh fruits and vegetables. I remember a short trip to the Baltic Sea, where we sat in a sauna, swam to sea, and repeated. I remember the warm faces of the people I met in Turku. I remember the way the sun lingered against the sea, never fully leaving.

After my time in Turku, it was time to go to my host family. My host family was in Jyväskylä, a good-sized city in central Finland. If I had thought I had fallen in love with Finland in Turku, it is because I hadn’t yet been to Jyväskylä. Even writing this a year later after my exchange, everything about my time there remains clear in my head. I remember the countless times my host sisters, Maija, Maaria, Saara, and I bicycled to Jyväsjärvi, the lake in the centre of Jyväskylä, and spent hours laughing on the shore laying in the sun. I remember riding our bicycles down the path around Jyväsjärvi, but stopping instead at a place called Viherlandia, where we got vanilla ice cream and looked at all of the beautiful Iittala glass we could buy.

One thing about Finland I will never forget is called the kesämökki, or in English, the summer cottage. My host family had a summer cottage where we often met Mummo (Grandma) and Pappa (Grandpa) for a day of sauna, swimming, and strawberries. My host sisters I would go to sauna and jump in the lake where they would teach me Finnish rhymes and songs. Then we would go back to sauna for a few more minutes and to the lake again, until Mummo called us inside to guess the number of strawberries she had prepared in a very large glass bowl. (The winner got extra.) While I didn’t win, there were still plenty of strawberries, sugar, and cream to go around and so many people I was coming to love to share these moments with.

So many unforgettable things happened to me in Finland. I visited amazing sights like the countryside of a place called Kangasala, the bustling urban area of Helsinki, even a UNESCO World Heritage landmark, the Old Church of Petäjävesi. Even so, all of these places I went to and things I did seem to pale against the thoughts of all of the people I came across. Finland is vivid, captivating, and extremely beautiful, but its people are even more so. It’s true some people in Finland may come across as shy or guarded at first, but behind all of that, they are the warmest people I know. I think about my host family in Finland everyday. I think about how they have affected me and how much they care about me. I cannot help but be humbled by them. I have never known so many people with so much heart.

Come to Finland to see the vastness of nature, the beauty. Come to wander and explore, to truly get lost. Most of all, come to meet a people who are as unique and inspiring as the country they inhabit.

Yhdysvaltalainen Jenna vietti kesän 2009 Jyväskylässä FUSYE-stipendiaattina.

Finally a place to go!!

Koskaan ei ole kesä kulunut näin hitaasti! Koko kesän olen odottanut postia kuin kuuta nousevaa, ja jokainen puhelu tuntemattomasta numerosta on saanut sydämeni pamppailemaan.

Mutta ei, perhetieto ei ottanut tullakseen, ei postitse, ei soittamalla.

Vaihtoon lähteminen alkoi jo tuntui lähes epätodelliselta.  Facebookista luin kuinka onnelliset vaihtarit jutustelivat perheidensä kanssa ja pääsivät yksi toisensa jälkeen maailmalle.

Sitten, kun olin jo lakannut miettimästä että josko se olisi tämä puhelu ,soi puhelimeni. (Tämä tapahtui toissailtana.)

Se oli kauan odottamani puhelu. Vihdoin sain perhetiedon!

Olen siis lähdössä 24.8, ensi tiistaina, vaihtoon vuodeksi Jenkkeihin. Kotikaupunkini on Thornton, Denverin kaupungin lähiö, suburbi.  Jo Thorntonissa on 100 000 asukasta… Pääsenpähän vähän Poria isompaan paikkaan:DD Paikkakunta sijaitsee Coloradossa, vuoriston kupeessa.

Unelmani täyttyy vihdoin, kunhan ensin saan pakattua. Jotenkin tämä käytännön osuus on päässyt miinuksen puolelle. Huoneeni näyttää lähinnä kaatopaikalta, niin täynnä se on kasoja; vaatteita, tavaroita ja kaikenlaista romua jota on nurkkiin kasaantunut.

Ai niin se perhe :D

Perheestäni en tiedä vielä paljoakaan, tarkempaa tietoa saan toivottavasti tässä viikonlopun kuluessa. Näin alustavasti voin kertoa että perheeseeni kuuluu isä ja äiti ja poika. Isän ammatti oli jotain autoihin liittyvää ja äiti on kotiäitinä. Poika on jo college- eli yliopistoikäinen, ja on tällä hetkellä USA:n ilmavoimissa. Perheellä on myös kaksi koiraa, rodusta minulla ei ole harmainta aavistustakaan. Lisäksi perheeseen tulee saksalainen tyttö, myös vaihtoon, joten en ole ainoa ”teini” talossa.

Lähtö lähenee ja jännitys tiivistyy. Vielä on niin paljon tekemistä että aika tuntuu loppuvan. Nyt, perhetiedon saatuani, aika tuntuu kuluvan nopeammin kuin ikinä. Ainakin välillä. Tiistaina, elämäni pisimpänä tiistaina, olen jo Atlantin toisella puolella. (Kirjaimellisesti elämäni pisin tiistai, aikaero tekee siitä reilusti yli vuorokauden mittaisen.)

Kuulumisiani voitte siis lukea täältä blogista, tai vaihtoehtoisesti stalkata Facebookista, mikä tosin voi olla vaikeaa jos emme ole ystäviä, joten ehkäpä täältä kannattaa kulumiset lukea:DD

Porilainen Oona on pian coloradolainen high school oppilas. Linkki Oonan omaan blogiin löytyy linkkilistasta.

Hui, 15 yötä h-hetkeen!

Samalla siis enää 15 suomalaista aamupalaa, 15 hyvänyönhalia, 15 mahdollisuutta valita vaatteet aamulla rajaamattomasta vaatevalikoimasta, 15x24 tuntia aikaa valmistautua... kuulostaa stressavalta ja aika haikealtakin. Sitähän se vähän onkin, mutta onneksi näiden tunteiden taustalla on valtavan iso innostus!

Jotenkin lähteminen tuli lähemmäs kun tajusin, että isoin porukka yfulaisia Saksaanlähtijöitä lähti pari päivää sitten. Nyt on iso joukko hengenheimolaisia jo paikan päällä. Itse lennän pari viikkoa myöhemmin isäntäperheen lomajärjestelyjen vuoksi. Vähän on nyt semmoinen yksinäinen olo, mutta eiköhän se tästä, kun saa omat lähtöhässäkät kunnolla käyntiin.

Pakkaamiset ja tuliaiset vievät tietenkin paljon aivokapasiteettia ennen lähtöä, mutta samalla olen yrittänyt valmistautua henkiselläkin tasolla. Viime päivinä tunteet ovat vaihdelleet aikamoista vauhtia: saman päivän aikana voi aamupäivällä olla superinnoissaan ja yhtäkkiä illalla ihan kauhuissaan. On se vähän hassua, mutta kaiketi hyvinkin tavallinen ja normaali reaktio, kun tilanne on ihan uudenlainen. Harva on tässä iässä vielä viettänyt niin pitkää aikaa ilman vanhempia, varsinkaan ulkomailla.

Perheet sekä Suomessa että Saksassa ovat onneksi rohkaisemassa. Myös vanhojen vaihtareiden kokemukset ja kannustukset ovat tsempanneet tosi paljon epävarmoina hetkinä. Ja tietenkin myös muilta vaihtoonlähtijöiltä olen saanut korvaamatonta tukea. Puhuminen auttaa nyt ennen lähtöä ja varmasti myös sitten Saksassa.

Isäntäperhe on osoittautunut tosi avuliaaksi ja asiansa osaavaksi. Heidän avustuksella ollaan saatu hoidettua käytännönasioita koulujärjestelyistä bussikorttiin. Olen yrittänyt parhaani mukaan osoittaa kiitollisuutta ja nyt vaan toivon että gast-vanhempani ymmärtävät sähköpostieni epämääräiset lauserakenteet, jotka luultavasti nostaisivat jokaisen saksanopettajan ihon kananlihalle.. tällä hetkellä ymmärrettävyys on ehkä  kuitenkin kielioppisääntöjä tärkeämpää.

Vaikka ajatus siitä, että muutaman viikon kuluttua olen jo Saksassa tuntuu nyt tosi jännittävältä ja tottapuhuen aika lailla hurjalta, en kuitenkaan missään nimessä kadu lähtöpäätöstäni. Vaihtarivuosi tuo varmasti niin paljon arvokkaita uusia kokemuksia, että plussalle jää varmasti!

Vilja lähti elokuussa 2010 Saksaan, Karlsruheen. Oman blogin osoite löytyy linkkilistasta.