Joulu Sveitsissä

Monika, Sveitsi

Tää on mun eka joulu ilman perhettä. Tätä mää oon pelännyt koko vuoden. Mitä jos koti-ikävä iskee joulun alla? Mitä jos mää haluan keskeyttää vaihtovuoden? Oon aina ajatellut, että juhla-pyhät olisivat ne pahimmat ajat. Mutta kun joulu lähenee, oon aina vaan innostuneempi. Vaikka sairastinkin taas 10 päivää joulukuusta, koti-ikävä ei vaan iske.

Jouluni on astetta erilaisempi, tullaan vierailemaan paljon; huomenna vietetään hostperheen kesken, ylihuomenna mennään hostäidin äidille, torstaina taas Alpeille loma-asunnolle, jonne tulee hostäidin sisarukset ja heidän lapset, perjantaina hostisän vanhemmille ja illalla palataan loma-asunnolle, jossa ollaan ehkä 10 päivää. Huh. Ehkä se on se syy, miksei mulla oo koti-ikävää, koko ajan menoja. Hostperheen kanssa olen niin hyvissä väleissä, nimittäin emme ole riidelleet koskaan. Se taitaa johtua siitä, että oon ollut niiiiiin kiltti ja hostvanhemmatkin kilttejä mua kohtaan, niin ei tule mitään konflikteja. Tosin vaihtoaikani ei ollut niin täydellistä, muutamat asiat vaivaavat mua, mutta niitä hoidetaan sitten joskus.

Joulumarkkinat ovat ihan isoja täällä ja muuten joulukoristeiden kanssa ei nuukailla. Zürichista löytyy ihania joulukoristeita että aamuisin ratikan odotusaikani ei tunnu miltään. Tuijotan vaan koristeita ja tadaa, ratikka tulee.

Itseasiassa en malta odottaa joulua, sillä pääsen laskettelemaan Alpeilla… yhteensä ehkä 2½ viikkoa! Eka perheen kanssa ja sitten YFU-leirillä, mulle tulee olemaan niin mahtavaa leirillä!

Pari neuvoa;

Älä ajattele suomalaisia perhettäsi ja kavereitasi koko ajan. Tapaathan heitä ensi vuonna taas.

Ole positiivinen ja tee koko ajan jotain. Muista toki levätä välillä, ettei burnout tuu. Koko ajan tekeminen vie ajatuksen pois Suomesta.

Ihmiset ovat erilaisia, jotkut ikävöivät helposti ja jotkut (minä) eivät. Joillakin kemiat eivät vaan kohtaa isäntäperheen kanssa ja joilla nopeasti.

Ainiin,
Frohe Weihnachten und ein gutes neues Jahr

Miksi juuri Intiaan?

Timo, Intia

En muista olinko uhrannut vaihtovuodelle yhtään ajatusta, tai tiesinkö edes koko konseptista ennen kuin isoveljistäni nuorempi, joka itse vietti vuoden Ecuadorissa, puhui siitä. Siitä lähtien muistan kuitenkin haudutelleeni ideaa, hylännyt sen useasti ja kaivanut aina uudestaan esille. Lopullisen päätöksen muistan tehneeni ollessani Lapissa patikoidessa ystäväni kanssa. Siellä kohtasimme erään espoolaismiehen, joka kertoi itse miettineensä vaihtoon lähtöä ja katuneensa sitä, ettei koskaan niin tehnyt. "Enemmän sitä tulee katumaan, ettei lähde, kuin sitä, että lähtee." Siihen kiteytyy hyvin miksi lähdin vaihtoon. Lisäksi olen itse niin etuoikeutetussa asemassa, että äitini maksaa koko vaihtovuoden, jolloin tämä tilaisuus tulee todellakin käyttää.

No miksi Intia? Oikeastaan Intia ei ollut ratkaisu, joka oli ylivoimaisesti yli muiden. Sovelsin päätöksessäni eräänlaista eliminaatiojärjestelmää, jossa lähtökohta oli se, mihin en ainakaan lähde. Länsimaat lähtivät heti kättelyssä pois, liian tuttua ja turvallista. Etelä-Amerikka? Veljeni oli Ecuadorissa, itse voisin kokea jotain erilaista. Australiaan taas on miltei mahdotonta päästä vaikka haluaisikin, sillä se on kaikista suosituin kohde, eikä sinne päästetä vuosittain kuin muutama, nekin siten, että joku tulee Suomeen vastavuoroisesti.

Ensin päädyin valitsemaan ykkösvaihtoehdokseni Kiinan, mutta sen ratkaisi se, että olin sinne liian vanha. Suurin osahan vaihtareista lähtee lukion ensimmäisen vuoden jälkeen, eikä toisen kuten minä. Ikärajalla joissain maissa on kai jotain tekemistä koulutusjärjestelmien kanssa.

Lopulta päätin pistää ensimmäiseksi vaihtoehdoksi (joka yleensä aina toteutuu) Intian, sillä se olisi ainakin taatusti erilainen maa Suomeen verrattuna. Kun kerran lähdetään, niin lähdetään kunnolla. Varavalintoina olisi ollut Etelä-Korea, sekä Thaimaa. Ehkä Intiassa houkutteli myös sen massiiviseen väestöön mahtuvat erilaiset kulttuuriperinnöt. Lisäksi tuntui siltä, että pitäisi tietää jotain maasta, jossa joka seitsemäs maapallomme asukas elää.

Satun myös olemaan ensimmäinen vaihto-oppilas joka YFU:n kautta lähtee Suomesta Intiaan. Siinä mielessä minulla lienee jonkinlainen vastuu. En kuitenkaan anna sen millään tapaa häiritä asioita joita tänne kirjoitan, enkä lähde sensuroimaan kokemuksiani. Mikäli joku mahdollisesti tuleva vaihtari nyt kuitenkin lukee blogiani, voin sanoa, ettei Intia todellakaan ole huono vaihtoehto. Se on taatusti huomattavasti rankempi kuin moni muu vaihtoehto ja vaatii tietynlaista turnajaiskestävyyttä. Myös "kulttuurishokki", minkä käsitteen jokaikinen vaihtari tuntee liiankin hyvin, on Intiassa taatusti keskimääräistä pidempi. Itselläni meni reilut pari kuukautta hyvin kurjissa merkeissä ja olo kävi välillä aivan sietämättömäksi. Nyt elän kuitenkin sitä ihanaa aikaa, jolloin kaikki on asettautunut paikoilleen.

Todellisen sopeutumisen huomannee siinä, ettei enää ainoastaan siedä erilaisia asioita ja tapoja, vaan on oikeasti oppinut nauttimaan niistä. Myöskään ärsyttäviä sattumuksia ja inhoja tapauksia ei enää yhdistä vain yleiseen kurjuuteen kohdemaata syyttäen ja ala voivottelemaan "Miksi lähdinkään tänne?", vaan ne kärsitään aivan samoin tavoin kuin kotimaassaankin tekisi. Uskon jäljellä olevien viiden kuukauden menevän pääasiallisesti oikein rattoisissa merkeissä, kunnes koittaa se hetki kun jokaisen vaihtarin tavoin ihmettelen miten nopeasti vuosi kuluikaan.

Terveisiä Berliinistä!

Oona, Saksa

Neljä pitkää, mutta samalla niin lyhyttä kuukautta on jo takanani. Aika juoksee niin nopeasti: ei voi olla mahdollista, että jo melkein puoli vuotta olen ollut poissa kotoa. Toisaalta täällä on toinen kotini, enkä vielä pode ollenkaan koti-ikävää Suomeen.

Ensimmäiset viikot isäntäperheessäni ja vieraassa maassa olivat huvittavia: tuntui, kuin minut oltaisiin vain tiputettu vieraiden ihmisten joukkoon osaamatta kieltä ja tuntematta tapoja. Sopeutuminen uuteen kulttuuriin oli aivan vierasta, mitään sellaista en ollut vielä ikinä tehnyt. Samalla kuitenkin „uusi alku“ oli ihana, kun kukaan ei tuntenut minua etukäteen ja sain aloittaa täysin puhtaalta pöydältä.

Isäntäperheeni on vielä ihanampi, kuin etukäteen muutaman sähköpostin ja syntymäpäiväpuhelun pohjalta olin kuvitellut. Perheeni kanssa kanssa olemme niin erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia ja yhtä perhettä. Minua kohdellaan yhtenä perheenjäsenenä, eikä vain vaihto-oppilaana, mistä iloitsen valtavasti! Minulla on samat velvollisuudet kuin sisaruksillani ja saan yhtälailla kuulla kunniani, jos en tee hommiani. Edellämainitun asiankin lasken vain positiiviseksi, ja oikeastaan minulla ei ole perheestäni mitään negatiivista sanottavaa! Olen maailman onnellisin, että olen juuri tässä perheessä.

Koulutulokseni ovat suurimmaksi osaksi olleet vielä huonoja, mutta ne ovat parantuneet sitä mukaa, kun opin kieltä. Ainakaan vielä en ole jaksanut kauheasti keskittyä lukemaan, kun arvosanoilla ei ole liiemmin väliä ja on niin paljon muuta tekemistä. Käyn siis tavallista saksalaista „lukiota“, jos sitä voi lukioksi kutsua, kun välitunneilla jaloissa juoksentelevat myös seitsemän vuotta minua nuoremmat koululaiset. Yleisesti isompina eroina suomalaiseen lukioon voin sanoa, että kirjoitamme paljon enemmän erilaisia tekstejä, opettajia tulee teititellä ja kouluruokaa ei ole.

Arkeahan elämä täälläkin on, mutta ihanaa sellaista! Uudet ystäväni ovat ihania ja Berliini on mahtava suurkaupunki, jonka tarjonnasta saan yli neljän miljoonan muun asukkaan kanssa nauttia. Koko kaupunki on jo joulutunnelmissa, kun ihmiset käyvät joulumarkkinoilla juomassa Glühweinia, vaikka lunta ei ole maassa.

Vielä ehtii hakea ensi vuodeksi vaihto-oppilaaksi, ja jos seikkailu yhtään kiinnostaa, suosittelen enemmän kuin lämpimästi! En ole vielä hetkeäkään katunut, että ryhdyin tähän. Nyt jo tuntuu kamalalta kuvitella, miltä tuntuu ensi kesänä jättää saksalainen perheeni, kotini, kouluni ja ystäväni. Onneksi siihen on vielä pitkä aika.

Liebe Grüße,
Oona Tuominen

Snow day

Laura, USA

Heräsin aamulla siinä viiden aikaan ja katoin ikkunasta ulos. Lunta! Okei jotain pari senttiä, mutta silti! Dadilta vielä varmistin, ja oi kyllä koulu on peruttu. Olin ihan innoissani, enkä innostukselta saanut nukuttua ollenkaan! Kasin paikkeilla kävin herättämässä Hannahin, joka ei ois millään halunnu herätä haha. Sit tehtiin Iken kanssa pannukakkuja ja lähettiin ulos riehumaan. Hypittiin vaan ihan inoissaaan hangessa ja tehtiin lumiuenkeleitä ja juostiin ympäriinsä. Aamulla, jollon noi kuvat on otettu, ei ollu maassa kun just se pari senttiä, mut sit se myräkkä alkokin ja lunta tuli koko päivän!

Tuulen kovetessa liiaks, tultiin sisälle joksku aikaa ja rakennettiin kylä kellariin patjoista ja vilteistä :) Kun myräkkä vähän lakkas suunnattiin ulos ja laskettiin pulkkamäkeä ja oltiin lumisotaa. Sit alettiin piilosta ja kun oli Iken vuoro ettiä, se meni sisälle syömään kun minä ja Hannah vaan kyhjötettiin piilossa kylmissämme. Ei oltu kyl hirveen ilosia sillon.

Jos tämmönen keli jatkuu saattaa olla että koulu on peruttu maanantailtakin, jihuu! Täällä ei oo semmosesta kuultukaan kun talvirenkaat.

Aikainen joulu

Sanni, ranskankielinen Belgia

Kun Suomessa 6. joulukuuta juhlitaan itsenäisyyspäivää, täällä on vähän erilaisempi juhla. Kun Suomessa on Joulupukki, on Belgiassa St. Nicolas. Tämä ei kuitenkaan ole yhtään sama asia kuin Joulupukki muuten kuin, että hänellä on valkoinen parta, punaista vaatteissaan ja hän jakaa lahjoja kilteille lapsille.

5. joulukuuta lapset jättävät kenkänsä takan ääreen, jotain juotavaa St Nicolas:lle sekä porkkanan hänen aasilleen. Yön aikana St Nicolas saapuu aasinsa kyydillä ja tulee savupiipusta sisään palkiten kiltit lapset täyttäen heidän kenkänsä lahjoilla. Oikeastaan jo muutamia päiviä ennen virallista St Nicolas:n päivää, saattaa kenkiin ilmestyä pieniä tavaroita.

St Nicolas on siis samantyylinen hahmo kuin joulupukki, mutta tuo lahjansa kauan ennen joulua, tarkemmin ottaen Suomen itsenäisyyspäivänä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö joulunakin saataisi lahjoja. St Nicolas:lla on myös omanlainen tyylinsä, eikä hän yritä näytää turhan paljon serkultaan Joulupukilta, niin kuin monet muut kuten Santa Claus ;)

St. Nicolas käy myös vierailemassa kouluissa, yhdessä hänen ei-niin-ihanien kumppanien kanssa. Hänen seuranaan usein siis liikkuu mustiin pukeutunut hahmo nimeltään Père Fouettard, joka jakaa tuhmille lapsille hiiltä ja/tai pieksemisiä, silloin kun St Nicolas taas palkitsee kiltit lapset suklaalla, kekseillä ja appelsiineilla.

Meidänkin koulussa tämä tiimi kävi vierailemassa, vieraillen jokaisessa luokassa, vaatien toisia laulamaan ja toisia lupaamaan, että ovat kiltimpiä tulevaisuudessa. Kaikki kuitenkin saivat kasan herkkuja popsittavaksi. Se olikin ehkä ainoa piristys siihen, että Suomen itsenäisyyspäivänä, kun suomalaiset lomailevat, olin itse koulussa ja kaiken lisäksi tekemässä uskonnon koetta.