Ensimmäiset päivät perheessä

Emma, Argentiina

Moikka!

Oon nyt viettänyt kaksi päivää mun perheessä Tucumánin Concepciónissa. Tää kaupunki itsessään on aivan lumoava ja täällä on tosi paljon kaikkea ihanaa kasvillisuutta ja nää talot on tosi upean näköisiä. Ensimmäinen päivä täällä oli mulle tosi tosi rankka koska mun perheestä ei ymmärrä kukaan englantia sanaakaan paitsi mun host-sisko Gabi ja sekin vaan vähän. Oli tosi turhauttavaa ja raskasta kun kukaan ei ymmärrä ollenkaan mitä haluut sanoa ja sä et vuorostaan ymmärrä niitä.. Mun perhe luuli että mä oon vihainen tai surullinen kun en puhunu mutta en vaan osaa kieltä, vaikka yritinkin puhua. Tänään on kuitenkin mennyt paljon paljon paremmin, korva alkaa jo tottua tuohon puheeseen ja ymmärrän tosi paljon enemmän. Jo kahdessa päivässä pystyn käymään simppeleitä keskusteluita, ja nää on tosi iloisia tietenki että opin kieltä ja ne haluu auttaa ja opettaa mua.l

Tää perhe on tosi tosi mukava ja lämmin ja näiden perheeseen kuuluu tyyliin naapurit ja kaverit ja mun siskon aviomiehen siskot on tyyliin näiden bestiksiä haha :D jos on jollekkin asiaa niin ei koputeta oveen vaan taputetaan talon ulkopuolella kunnes kyseinen henkilö avaa.

Tää kaupunki missä oon (Concepción) on sairaan kaunis ja täällä kasvaa appelsiinipuita pitkin kadunvarsia joka puolella. Tucumánissa on myös hirveästi sokeriruokoja. Täällä on tooosi kuuma (32 astetta päivisin) vaikka nyt pitäis olla talvi haha... Mua väsyttää nyt tosi paljon aikaeron takia, mutta onneks nää on ymmärtäväisiä. Mun pitää tottua siihen että aamuöisin täällä räksyttää kaikki koirat ja kukot kiekuu ja linnut rääkyy täyttä kurkkua haha :D

Chau! Ps. En saa tabletilla muokattua kuvien kokoa joten ne on nyt mitä ne on...

Uusia ystäviä leiriltä!

Argentiina-rakkautta!

Lentokentällä ennen perheeseen lähtöä

Tucumán lentokoneesta

Mulla oli heti tosi tervetullut olo!

Perhe synttäri-illalisella

Synttärisankari Josefina

Perillä USA:ssa

Kia, USA

Hello!

Oon päässyt perille USA:han! Mun matka alkoi tiistai-aamuna neljän aikaan kun lähdettiin kentälle. Olo oli aika sekava, koska en oikein saanut unta yöllä ja kaikenlaiset ajatukset vaan risteili päässä. Kun heipat oli lentokentällä sanottu, kaikki vaihtarit suuntasivat kohti turvatarkastusta ja lähtöporttia, jolta ensimmäinen lento kohti Frankfurtia lähtisi kello 6.50.

Frankfurtin lentokentällä

Matkalla Chicagoon

Lennettiin siis yhdessä muiden vaihtareiden kanssa Frankfurtin kautta Chicagoon, josta kaikki lähtivät omiin suuntiinsa joko yksin tai parin muun kanssa. Chicagossa meidän apuna oli monta YFU:n vapaaehtoista, jotka saattoivat meidät omille lähtöporteillemme. Mun lento lähti Chicagosta noin kuusi tuntia edellisen laskeutumisen jälkeen, joten mulla oli aika paljon aikaa vaan odotella lähtöä. Mä myös lensin yksin Chicagosta Traverse Cityyn ja mun lento taisi olla viimeinen meistä vaihtareista. Mun lento oli myöhässä ja sen lähtöporttia vaihdettiin ainakin kolme kertaa (onneksi saman terminaalin sisällä). Chicagon lentokentällä ei ollut erityisemmin mitään kauppoja ja henkilökunta oli melko töykeää. Vessan ovenraosta näki melkein suoraan sisälle ja lentokenttä oli muutenkin aika synkkä.

Ensimmäiset näkymät Chicagosta ja USA:sta

Kun vihdoin pääsin koneeseen, mun paikalla istui joku, ja yritin jotenkin kiltisti pyytää häntä siirtymään niin, että pääsisin istumaan mun omalle paikalle. Tää tuntuu musta jälkikäteen vähän tyhmältä, sillä oisin vaan voinut ite istua jonnekkin muualle, kun paikkoja oli kuitenkin vapaana, eikä mun ois tarvinnut vastaanottaa niitä vihaisia katseita kaikilta muilta matkustajilta, kun pyytelin niitä siirtymään... Olin kuitenkin aika väsynyt aikaisemmasta matkustamisesta, joten menköön sen piikkiin.

Saavuin Traverse Cityyn jotenkin aivan outoon aikaan, ja aikaisemmin kuin tarkoitus, joten mun hostperhe ei ollut vielä ehtinyt paikalle kun olin jo kerännyt matkatavarani ja olin valmiina odottamassa heitä. Aluksi en saanut edes wi-fiä toimimaan, joten en saanut heihin edes yhteyttä. Onneksi Travese Cityn lentokenttä oli PALJON siistimpi, mukavampi, pienempi ja kauniimpi kuin Chicagon lentokenttä. Myöhemmin sain nähdä että koko Traverse City on todella kaunista aluetta. Siellä onkin lähin iso ostoskeskus Gaylordista, jossa asun, ja tullaan todennäköisesti käymään siellä vielä useasti tän vuoden aikana! Lentokentällä sain ensimmäistä kertaa huomata kuinka mukavaa väkeä täällä oikeasti on, koska kun istuin odottamassa hostperhettäni, mulle tuli juttelemaan sellainen iloinen nainen (joka oli töissä siellä lentokentällä), ja hän kertoi, että hänen tyttärensä oli juuri palannut vaihdosta Saksasta ja toivotti mut tervetulleeksi USA:han. Ihana!

Kun mun hostperhe saapui hakemaan mua, ne oli todella pahoillaan siitä, että ei ollu vastaanottamassa mua heti, mutta kyllä mä tiesin, ettei se ollut niiden vika. Olin muutenkin aika hyvällä tuulella, että olin vaan iloinen vihdoin tavatessani heidät. Lisää vain kokemuksia tähänkin vuoteen! Ainakin mun mielestä tää oli aika hauska tapa aloittaa vaihtovuosi.

Hostsisko Kenzie, minä ja Lukas

Parin päivän päästä haettiin mun saksalainen hostveli myös lentokentältä (hän lensi samalla lennolla kuin mä pari päivää aikaisemmin, tosin se ei tällä kertaa ollut niin paljoa myöhässä), ja päätettiin olla tällä kertaa ajoissa vastassa! :D Tällä kertaa lentokentällä oli todella paljon porukkaa ja myös toinen host perhe oli odottamassa omaa saksalaista vaihtariaan. Todella erilainen tilanne verrattuna mun saapumiseen parinkymmenen amerikkalaisen sotilaan kanssa tyhjälle lentokentälle kaksi päivää aikaisemmin! Toivotettiin Lukas tervetulleeksi kotiin, otettiin pari kuvaa ja suunnattiin kohti kotia.

Mulla on ollut todella mukava alku täällä, ja huomaan, että hostperhe tekee kaikkensa tehdäkseen meidän olon kotoisaksi. Kaikki tää vaatii vaan vähän totuttelua. Oon päässyt tutustumaan jo mun tulevaan tanssiperheeseen ja kaikki vaikuttavat tosi innostuneilta saadessaan mut ja Lukaksen mukaan tanssikuvioihin! Tietenkin mulla on vähän koti-ikävä, mutta se kuuluu asiaan ja uskon, että tuun nauttimaan mun vuodesta täällä todella paljon, ja tiedän mun suomiperheen odottavan mua kotona, kun palaan takaisin.

Kenzie, minä ja hostäiti Marti

Onnellinen

Aino, Uusi-Seelanti & Australia

Täältä löytyy yks elämäänsä rakastava vaihtari, jonka hymy ei meinaa hyytyä, koska koko ajan on niin mahtava fiilis. Just nyt tuntuu siltä että tää vaihtoon lähteminen oli oikeesti mun elämän paras päätös ja en vois olla tyytyväisempi kaikkeen ! Parin viime vuoden aikana oon oppinu arvostaa onnellisuutta ihan uudella tavalla ja osaan nauttii siitä ja elää hetkesä. Totta kai kaikille tulee huonoja päiviä, mutta just nyt en jaksa miettiä niitä vaan haluun keskittyä nauttimaan tästä hetkestä ja hyvästä mielestä !

Mulla alko siis viime viikolla koulu, ja oon tutustunu ihan mahtaviin ihmisiin. Jännitin ihan hirveesti ekaa koulupäivää ja mun kädet suunnilleen tärisi ku yritin saada mun koulupuvun kauluspaidan nappeja kiinni aamulla. Kaikki meni kuitenki tosi hyvin ja mut otettiin tosi hyvin vastaan, kaikki oppilaat on tosi ystävällisiä ja on tosi kiinnostuneita uudesta vaihtarista ja haluu kuulla Suomesta. Varsinkin meiän ilmasto sekä koulutusjärjestelmä kiinnostaa tosi paljon ("siis teiän ei ihan oikeesti tarvii käyttää koulupukua tai istua lounaalla koulun parkkipaikalla ?")

Taisin aikasemmin jo mainita, että mun koulu täällä on ihan valtava. Uuden-Seelannin lukio kestää viis vuotta eli 2600 oppilasta on jakautunu vuosille 9-13 (ite oon year 12). Kaikki paitsi viimesen vuoden opiskelijat käyttää samanlaista koulupukua, eli voitte vaan kuvitella miten vaikeeta on yrittää tunnistaa joku tietty henkilö kaikkien vihreiden takkien ja ruutuhameiden seasta.. Koulupuvun lisäks koululla on aika paljon muitakin sääntöjä ulkonäön suhteen, pojat ei esim. saa kasvattaa partaa tai viiksiä, korvakorujen lisäksi ei saa olla muita lävistyksiä ja hiukset pitäis olla aina kiinni. Onneks ihan kaikista säännöistä ei olla ihan yhtä tarkkoja ...

Koulurakennus on ihan älyttömän monimutkanen, ja toivon että viidessä kuukaudessa ehin tottua siihen.. Koulu koostuu monesta blockista, joissa jokasessa on 4-8 luokkahuonetta plus ihan liian monta ovea eikä ikinä tiiä mille puolelle päätyy ku astuu ovesta ulos. Onneks ihmiset on oikeesti tosi ihania ja aina on joku kuka voi neuvoo miten pääsen mun seuraavalle tunnille. Uusi-Seelantilaisia ei turhaan sanota tosi ystävällisiks, se on oikeesti ihan totta! En oo ikinä tutustunu näin moneen näin ihanaan ihmiseen muutamassa päivässä. Ihan parissa päivässä tuli semmonen olo, että mulla on kavereita, ketkä ei oo vaan pelkkiä tuttuja keitä näkee koulussa, vaan ihan oikeita ystäviä. Mulle on kans sanottu että oon sopeutunu tosi hyvin meiän kouluun koska oon avoin ja hymyilen kaikille (oon kuulemma kaikkien mielestä kiva heh)

Mun pitää varmaan tehä vielä erillinen postaus koulusta, koska asiaa ois niin paljon. Loppuun laitan vielä vähän maisemakuvia, koska en vaan pääse yli iitä miten kaunista täällä on ! (ja sit ihmiset kysyy multa miks ihmeessä halusin tulla just Uuteen-Seelantiin ..)

Eilen mun host-siskon poikaystävän perhe tuli meille ja ennen dinneriä käytiin parin tunnin kävelyllä. Käveltiin about viis kilometriä meiän talolta ylämäkeen vuorelle, ja näkymät oli ihan mielettömiä!