Viimeisten kymmenen päivän aikana joulu on tullut yhtäkkiä jo tosi lähelle! Sen huomaa kyllä jo melkein kaikkialla: koulussa kokeiden määrässä (itelläni ei nyt niin hirveästi, mutta monilla muilla), kotona joulukalenterissa, josta näkyy jo melkein pelkkää ripustusnarua parin pussukan välillä ja tiukissa väittelyissä siitä, minkä lajikkeen joulukuusi tänne hankitaan. Yhden vuoden isoimman juhlan lähestymisen aistii etenkin ulkona liikkuessa. Karlsruhe on joulumarkkinoiden takia tällä hetkellä yks jouluisimmista kaupungeista, mitä koskaan olen nähnyt. Tosin luulisin, että melkein kaikista saksalaisista kaupungeista voi sanoa samaa. Olen käynyt jo kolmilla eri markkinoilla, tulevana viikonloppuna on vielä edessä Stuttgart. Sitten taidan olla jo mukavasti Crepeseillä, gebrannte Mandeleilla, Langoseilla, Lebkucheneilla, Glühweinilla (alkoholfrei, ei hätää) ja muilla markkinaherkuilla täyteen ahdettu..
Viime viikon kohokohtia ovat olleet yhden perjantain spontaani illanvietto Pizza Hutissa mukavalla kaveriporukalla, isoveljen synttärijuhlinta kanaravintolassa (etenkin se kun minä hoidin maksutapahtuman ja annoin elämäni ekan kerran juomarahaa! Hämäriä pyöristyssääntöjä..) ja keskiaikatyyliset joulumarkkinat Durlachissa yhden tällä hetkellä kivoimman kaverin kanssa. Samalla mieltä on piristänyt viime päivinä satanut lumi (joka uhkaa kyllä sulaa jouluksi pois) ja viimein löytynyt klarinettiopettaja, jonka kanssa soittoharrastus sai mukavan potkun takamukselle. Ihaninta viimeviikon aikana oli kuitenkin se joulutunnelma, joka tuli kun paketoin Suomen kotiin lähteviä joululahjoja sunnuntaina. Jouluradio (netissä siis) soitti taustalla tuttuja lauluja ja pieni koti-ikävä lievittyi, kun sai hyvällä syyllä ja oikein kunnolla ajatella niitä kaikkein rakkaimpia. Viimeaikoina en ole pahasti kuitenkaan kärsinyt ikävästä, jotenkin alan nyt jo tajuta, että tänä vuonna olen täällä, ei se sen kummempaa ole. Joulupyhinä saattaa tunnelma olla toinen, mutta koitan silti ottaa ilon irti uudenlaisen joulun vietosta.
Elämä sujuu siis oikein hyvällä mallilla! Tällä hetkellä voin oikeastaan sanoa, että kaikilla elämänalueilla menee mukavasti. Koulussa osallistun jo viittaamalla isossa osassa aineista ja olen saanut jo pari menestyksen hetkeäkin kokea. Kotona asuminen tuntuu luontevalta, vaikka se välillä joiltain osin hiertäisikin. Pienet asiat eivät enää jää vaivaamaan kuten vuoden alussa. Olen näiden kuukausien aikana oppinut tällaisessa asiassa paljon suurpiirteisemmäksi, ja siitä olen aika iloinen. Kavereista en voi muuta sanoa, kuin että jes! Nyt tuntuu, että koulussa on mullekin paikka, olen jo suurinpiirtein yhtä "näkyvä persoona" kuin Suomessakin (en siis mitenkään tunnettu, mutta sellainen jonka naaman joku sellainenkin saattaa tunnistaa, jonka kanssa en koskaan ole jutellut). Koskaan ennen ei kaveripiirini ole ollut näin laaja. Täällä mulla ei ole niin kiinteää kaveriporukkaa kuin Suomessa, mistä olen oikeastaan tällä hetkellä aika iloinen. Kotona oma porukka on mahtavaa, mutta vaihtarin a tällainen liikkuvuus ja tietynlainen "kaavoista vapaus" antaa mahdollisuuden olla tosi monien kanssa ja liikkua mitä erilaisimmissa porukoissa. Sen olen myös huomannut, että täältä on löytynyt kaveriksi myös paljon poikia ja eri-ikäisiä ihmisiä. Täällä on ehkä suomalaismallia vähemmän tuollaisia sosiaalisia rajoja.
Frohe Weihnachten, oooiken hyvää ja lämmintä joulua kaikille rakkaille perheenjäsenille, ystäville, sukulaisille ja muille blogin lukijoille! Syökää nyt sitä kinkkua ja graavilohta ja mun suosikkeja mätiä (smetanalla, voi että) ja maitojuustoa munkin puolesta niin että navat paukkuu!
Gute Nacht,
Vilja
Vilja lähti elokuussa 2010 Saksaan, Karlsruheen. Viljan oman blogin osoite löytyy linkkilistasta.
Vaihto-oppilaiden blogeja
maanantai 20. joulukuuta 2010
tiistai 9. marraskuuta 2010
I heart YFU Hungary
Nyt oon asustellu täällä Keski-Euroopassa noin 3kk, enkä voi uskoa että mun tänne tulosta on jo niinki kauan! Voin ihan vähättelemättä sanoa, että aika lentää. Tietysti tiesin kaikista vaihtaritarinoista, mitä olin lukenu, että aika tulis kulumaa normaalia nopeemmin, mutta kyl tää on jo aika hurjaa, aika vaan on vilahdellu kuvina silmien eestä!
Saavuin siis tänne Unkariin 11.8.2010 aamulennolla Helsinki-Vantaan lentokentältä, 15 vuotiaana ja perhosia vatsassa. Se aamu oli ihan kamala ja samalla ihana. Heräsin kotona puol neljän aikaan, vaan vähän ennen koko muuta perhettä, ettei ne ihan nähny mun pahinta paniikkia. Mikään mun siihen mennessä kokemani ei ollu sitä oudompaa - piti lähteä kotoa tietäen etten tulisi takaisin seuraavaan 10 ja puolee kuukauteen, ja epätietosena siitä, mihin sitä nyt on ittensä laittanu. Ja vielä ainoo suomalainen joka näin teki!
Lentomatka suju hyvin... Litistyin sen melkein kolme tuntia ison ja lihaksikkaan kiinalaismiehen ja seinän välissä.
Unkarissa Ferihegyn lentokentällä Budapestissä oli vastassa YFU vapaaehtoinen, jonka kanssa ooteltiin pari tuntia, että muutkin pääsee perille, ja sit lähdettiin alotusleirille. Meidän Post-Arrival Orientation Camp kesti neljä päivää, ja ei voi muuta sanoa kun että ihan mahtava alotus mahtavalle vuodelle ja vielä mahtavien ihmisten seurassa! Leirillä opiskeltiin jo vähän Unkarin kieltä, historiaa yms, mut ihan vaan perusjuttuja. Silloin tuntu ihan täydeltä mahottomuudelta, että me voitais oppia sellasta siansaksaa. Nimetkin oli ihan ylivaikeita, ja muistan, et naureskeltii muiden vaihtareitten kanssa enemmän kun vaan kerran tai kaks, että miten älyvapaalta tää kieli voikaan kuulostaa! :D
Neljäntenä leiripäivänä oli vihdoin aika tavata host-perheet, ja seuraavaks vaan nokka kohti uutta kotia! Me kaikki ollaan aika lailla ympäri Unkaria, laitoja myöten, mutta onneks ei mikään mahottoman suuri maa ole, niin voidaan tavatakkin joskus. Ite asun pienessä kaupungissa nimeltä Gödöllő, joku 30km Budapestistä itään.
Ensimmäiset kaks viikkoa täällä oli kesälomaa, ja kaikki pikkuasiatkin tuntu niiin suurilta ja niiiin ihmeellisiltä. No, kyllä ne jotkut pikkuasiat vieläki ihmetyttää. Sen kahen viikon aikana tapasin tosi monia mun nykyisiä kavereitani (kiitos host veljelleni! :)), tutustuin vähän Gödöllőn ja Budapestin 'hoodseihin' ja tuli siinä sivussa käytyä Keski-Euroopan isoimmilla festareilla nimeltä Sziget, esiintyjiä mm. Billy Talent ja Muse. Ihan huippua oli, ja tää festari järjestetää aina Budapestin keskellä, Tonavassa olevassa Margitin saaressa. Upee paikka ja upee tunnelma - suosittelen ja vahvasti!
Sitten kuitenkin, niinku aina, juhla loppuu aikanaan ja on aika palata maan pinnalle. Suomeks sitä kutsutaa kouluksi. Siellä kaikki oli alusta lähtien mulle tosi kilttejä, avuliaita ja ymmärtäväisiä. Oon siis 10D luokalla 37 muun oppilaan kanssa. Siinä luokassa ainoa huono puoli on se, että se sattuu olemaan 'bilengual', mikä hidastaa mun kielen oppimista aika paljon. Tosin se ei mua ole paljon haitannu, ja oon pysyny samassa oppimisrytmissä muiden vaihtareitten kanssa. :)
Totta puhuen, kaikki unkarinkieliset tunnit oli alussa ihan kuolettavan tylsiä. Välillä on vieläkin, kun en kaikkea ymmärrä, mut onneks on aina joku ihana auttamassa!
Täällä lukiossa on suht samanlaista kun suomessa olis yläasteella. Erilaista on vaan se, että täällä on suurempi ikäskaala ja sit se opettaja 'respecti'. Jos opettaja sanoo että asia on niin, ni sit siihen ei oo paljon vastaa sanomista. Kun ope tulee luokkaan, noustaan seisomaan ja toivotetaan hyvää päivää tai aamua. Ja tietysti se, että tunneilla ei puhuta, mut se voi olla joskus vähän hakusessa 38 oppilaan luokassa!
Kotona ja vapaa-ajallakin on menny hyvin. Tossa yhessä vaiheessa tais kyllä olla 'lievähkö' kulttuurishokki.. Mikään ei oikein huvittanu, eikä varsinkaa koulu tai tää kieli ja se ettei ikinä tajunnu mitään mistään. Kerran menetin hermot DVD:lle, kun meinasin tylsyyden puuskassa kattoa leffaa, mut ei, kun se oli ihan vaan vaihteen vuoks dubattu unkariks ja tottakai, ilman tekstityksiä. Mutta, Thank God, se on nyt ohi, ja elämä hymyilee ja kirkkaasti!
Eli pähkinänkuoressa:
Nyt kolmen kuukauden aikana oon kerennyt kokea sen surullusenkuuluisan kulttuurishokin, oppinu keskustelemaan mulle ennestään täysin tuntemattomalla kielellä, saanu paljon uusia kavereita, oppinu muutaman miljoonan ylikornin elämänviisauden merkityksen, oppinu tuntemaan vähän uutta kulttuuria, kokenu tylsän arjen ja mahtavia juhlia, täyttänyt 16 (!!!!!!!), oppinu vihdoin ja viimein pitämää huoneeni järjestyksessä ja ennen kaikkea, oon onnistuneesti kotiutunut toiseen maahan, enkä tosiaankaan ole tulossa takasin ennen kun pakotetaan! Nähtävää ja koettavaa on jäljellä vielä enemmän kun laki sallii!
P.s It's just like they told us - a big family! <3
Saara on kotoisin Voikkaalta, mutta on elokuusta 2010 alkaen ollut osa gödöllőläisen perheen arkea Unkarissa.
Saavuin siis tänne Unkariin 11.8.2010 aamulennolla Helsinki-Vantaan lentokentältä, 15 vuotiaana ja perhosia vatsassa. Se aamu oli ihan kamala ja samalla ihana. Heräsin kotona puol neljän aikaan, vaan vähän ennen koko muuta perhettä, ettei ne ihan nähny mun pahinta paniikkia. Mikään mun siihen mennessä kokemani ei ollu sitä oudompaa - piti lähteä kotoa tietäen etten tulisi takaisin seuraavaan 10 ja puolee kuukauteen, ja epätietosena siitä, mihin sitä nyt on ittensä laittanu. Ja vielä ainoo suomalainen joka näin teki!
Lentomatka suju hyvin... Litistyin sen melkein kolme tuntia ison ja lihaksikkaan kiinalaismiehen ja seinän välissä.
Unkarissa Ferihegyn lentokentällä Budapestissä oli vastassa YFU vapaaehtoinen, jonka kanssa ooteltiin pari tuntia, että muutkin pääsee perille, ja sit lähdettiin alotusleirille. Meidän Post-Arrival Orientation Camp kesti neljä päivää, ja ei voi muuta sanoa kun että ihan mahtava alotus mahtavalle vuodelle ja vielä mahtavien ihmisten seurassa! Leirillä opiskeltiin jo vähän Unkarin kieltä, historiaa yms, mut ihan vaan perusjuttuja. Silloin tuntu ihan täydeltä mahottomuudelta, että me voitais oppia sellasta siansaksaa. Nimetkin oli ihan ylivaikeita, ja muistan, et naureskeltii muiden vaihtareitten kanssa enemmän kun vaan kerran tai kaks, että miten älyvapaalta tää kieli voikaan kuulostaa! :D
Neljäntenä leiripäivänä oli vihdoin aika tavata host-perheet, ja seuraavaks vaan nokka kohti uutta kotia! Me kaikki ollaan aika lailla ympäri Unkaria, laitoja myöten, mutta onneks ei mikään mahottoman suuri maa ole, niin voidaan tavatakkin joskus. Ite asun pienessä kaupungissa nimeltä Gödöllő, joku 30km Budapestistä itään.
Ensimmäiset kaks viikkoa täällä oli kesälomaa, ja kaikki pikkuasiatkin tuntu niiin suurilta ja niiiin ihmeellisiltä. No, kyllä ne jotkut pikkuasiat vieläki ihmetyttää. Sen kahen viikon aikana tapasin tosi monia mun nykyisiä kavereitani (kiitos host veljelleni! :)), tutustuin vähän Gödöllőn ja Budapestin 'hoodseihin' ja tuli siinä sivussa käytyä Keski-Euroopan isoimmilla festareilla nimeltä Sziget, esiintyjiä mm. Billy Talent ja Muse. Ihan huippua oli, ja tää festari järjestetää aina Budapestin keskellä, Tonavassa olevassa Margitin saaressa. Upee paikka ja upee tunnelma - suosittelen ja vahvasti!
Sitten kuitenkin, niinku aina, juhla loppuu aikanaan ja on aika palata maan pinnalle. Suomeks sitä kutsutaa kouluksi. Siellä kaikki oli alusta lähtien mulle tosi kilttejä, avuliaita ja ymmärtäväisiä. Oon siis 10D luokalla 37 muun oppilaan kanssa. Siinä luokassa ainoa huono puoli on se, että se sattuu olemaan 'bilengual', mikä hidastaa mun kielen oppimista aika paljon. Tosin se ei mua ole paljon haitannu, ja oon pysyny samassa oppimisrytmissä muiden vaihtareitten kanssa. :)
Totta puhuen, kaikki unkarinkieliset tunnit oli alussa ihan kuolettavan tylsiä. Välillä on vieläkin, kun en kaikkea ymmärrä, mut onneks on aina joku ihana auttamassa!
Täällä lukiossa on suht samanlaista kun suomessa olis yläasteella. Erilaista on vaan se, että täällä on suurempi ikäskaala ja sit se opettaja 'respecti'. Jos opettaja sanoo että asia on niin, ni sit siihen ei oo paljon vastaa sanomista. Kun ope tulee luokkaan, noustaan seisomaan ja toivotetaan hyvää päivää tai aamua. Ja tietysti se, että tunneilla ei puhuta, mut se voi olla joskus vähän hakusessa 38 oppilaan luokassa!
Kotona ja vapaa-ajallakin on menny hyvin. Tossa yhessä vaiheessa tais kyllä olla 'lievähkö' kulttuurishokki.. Mikään ei oikein huvittanu, eikä varsinkaa koulu tai tää kieli ja se ettei ikinä tajunnu mitään mistään. Kerran menetin hermot DVD:lle, kun meinasin tylsyyden puuskassa kattoa leffaa, mut ei, kun se oli ihan vaan vaihteen vuoks dubattu unkariks ja tottakai, ilman tekstityksiä. Mutta, Thank God, se on nyt ohi, ja elämä hymyilee ja kirkkaasti!
Eli pähkinänkuoressa:
Nyt kolmen kuukauden aikana oon kerennyt kokea sen surullusenkuuluisan kulttuurishokin, oppinu keskustelemaan mulle ennestään täysin tuntemattomalla kielellä, saanu paljon uusia kavereita, oppinu muutaman miljoonan ylikornin elämänviisauden merkityksen, oppinu tuntemaan vähän uutta kulttuuria, kokenu tylsän arjen ja mahtavia juhlia, täyttänyt 16 (!!!!!!!), oppinu vihdoin ja viimein pitämää huoneeni järjestyksessä ja ennen kaikkea, oon onnistuneesti kotiutunut toiseen maahan, enkä tosiaankaan ole tulossa takasin ennen kun pakotetaan! Nähtävää ja koettavaa on jäljellä vielä enemmän kun laki sallii!
P.s It's just like they told us - a big family! <3
Saara on kotoisin Voikkaalta, mutta on elokuusta 2010 alkaen ollut osa gödöllőläisen perheen arkea Unkarissa.
torstai 4. marraskuuta 2010
Elämää Saint Quentinissa
Nyt on kulunut jo pikkasen reilu kaks kuukautta täällä ja tähän asti kaikki on sujunut mahtavasti. Mietinkin tossa yks päivä sitä päivää kun saavuin tänne kaupunkiin Saint Quentin, omia tunnelmia sekä millaisen vaikutelman annoin. Koko junamatkan mietin mitä pitäisi sanoa ja mietin itsekseni että hymyile ja ole avoin ja anna hyvä ensivaikutelma, mutta ei se oo niin helppoa. Jännityksen lisäksi juna oli vielä myöhässä lakkojen takia, enkä edes ymmärtänyt mistä oli kyse Kun saavuin asemalle, tuli huojentunut olo. Ihmisjoukosta tunnistin heti host-äidin ja päästiin hyvin perille.
Perhe on ollu tosi ymmärtäväinen ja tukena ja yrittää tosi paljon olla mukana mun elämässä, niin huonoina kun hyvinä hetkinä!! Tuntuu ihan kuin kodilta ja oon päässy perheen arken tosi hyvin mukaan. Host-vanhemmatkin sanoo että pikkuveli ja minä ollaan kuin oikeat sisarukset kun kiusataan välillä toisiamme ihan vitsillä. Tulee välillä iin onnekas olo kun on päässy näin hyvään perheeseen, jotka todella on kiinnostuneita musta, mun kulttuurista ja maasta ja haluaa auttaa mua tutustuttaa mua Ranskan kulttuuriin ja tapoihin.
Aika on menny täällä supernopeasti! Tuntui että ennen lähtöä aika meni paljon hitaammin koska elämän oli suunnitellut siihen pointtiin asti kun on lähtöpäivä . Täällä ei ehdi edes ajatella vuotta kokonaisuudessa kun tuntuu että aika rientää, on nii paljon nähtävää ja koettavaa ja elämistä! Koulun on ranskassa iso ja tärkeä osa arkea, mikä tarkoittaa pitkiä koulupäiviä mutta se on toisaalta erittäin hyvä asia,koska koulu on tärkein sosiaalisin paikka perheen lisäksi täällä. Välillä tulee sellaisia päiviä että haluaisi vaan nukkua ja kerätä voimia koska ainakin aluksi kielen kuunteleminen oli tosi raskasta ja väsyttävää. Ymmärrän jo paljon paremmin kieltä ja toivon että puhuminenkin parantuu ajan myötä.
Perheen kanssa ollaan matkusteltu, ollaan käyty kaupungeissa Pariisi, Lille ja Englannissa tähän asti. Yfun kanssa olin mukana retkellä Tourssiin. Aluetapaaminen ja yfun retki autto tosi paljon ymmärtämään että muutkin käy läpi samoja asioita kuin itse, vaikka perhe olosuheet on iha laidasta laitaan. On ihana saada kansaivälisiä suhteita ja louda yhteyksiä!
Nyt melkein kahden viikon syysloman jälkeen takaisin kouluarkeen ja odottamaan mitä kaikkea on edessä, suunnitelmissa on ainakin kavereita ja perheen kanssa matkustelua!
Jasmine lähti Ranskaan elokuussa 2010.
Perhe on ollu tosi ymmärtäväinen ja tukena ja yrittää tosi paljon olla mukana mun elämässä, niin huonoina kun hyvinä hetkinä!! Tuntuu ihan kuin kodilta ja oon päässy perheen arken tosi hyvin mukaan. Host-vanhemmatkin sanoo että pikkuveli ja minä ollaan kuin oikeat sisarukset kun kiusataan välillä toisiamme ihan vitsillä. Tulee välillä iin onnekas olo kun on päässy näin hyvään perheeseen, jotka todella on kiinnostuneita musta, mun kulttuurista ja maasta ja haluaa auttaa mua tutustuttaa mua Ranskan kulttuuriin ja tapoihin.
Aika on menny täällä supernopeasti! Tuntui että ennen lähtöä aika meni paljon hitaammin koska elämän oli suunnitellut siihen pointtiin asti kun on lähtöpäivä . Täällä ei ehdi edes ajatella vuotta kokonaisuudessa kun tuntuu että aika rientää, on nii paljon nähtävää ja koettavaa ja elämistä! Koulun on ranskassa iso ja tärkeä osa arkea, mikä tarkoittaa pitkiä koulupäiviä mutta se on toisaalta erittäin hyvä asia,koska koulu on tärkein sosiaalisin paikka perheen lisäksi täällä. Välillä tulee sellaisia päiviä että haluaisi vaan nukkua ja kerätä voimia koska ainakin aluksi kielen kuunteleminen oli tosi raskasta ja väsyttävää. Ymmärrän jo paljon paremmin kieltä ja toivon että puhuminenkin parantuu ajan myötä.
Perheen kanssa ollaan matkusteltu, ollaan käyty kaupungeissa Pariisi, Lille ja Englannissa tähän asti. Yfun kanssa olin mukana retkellä Tourssiin. Aluetapaaminen ja yfun retki autto tosi paljon ymmärtämään että muutkin käy läpi samoja asioita kuin itse, vaikka perhe olosuheet on iha laidasta laitaan. On ihana saada kansaivälisiä suhteita ja louda yhteyksiä!
Nyt melkein kahden viikon syysloman jälkeen takaisin kouluarkeen ja odottamaan mitä kaikkea on edessä, suunnitelmissa on ainakin kavereita ja perheen kanssa matkustelua!
Jasmine lähti Ranskaan elokuussa 2010.
tiistai 2. marraskuuta 2010
Suomi on yllättävän vaikeaa
-Say something!
-Something…
-No, in Finnish!
-Jotain
-What does that mean?
-Something…
Ihmiset ei ikinä kyllästy tähän. Ja en minäkään, on aina niin hupaisaa kuulla miten nämä amerikkalaiset koittavat lausua ja ääntää suomea. Tässä yhtenä päivänä yksi ystävistäni halusi tietää mikä ”school” on suomeksi. No, vastasin että koulu. Tämä sana tuotti naurua koko matematiikan tunniksi…
”Kolo” ”Kolu” ”Kalu” ”Kulo”
Suomi on yllättävän vaikeaa.
Nyt on sitten omat Homecomingit koettu, ja no, lyhyesti kuvailtuna!!!!!!!!! Koko Homecoming viikko oli uskomaton. Joka päivä oli erilainen pukeutumisteema, ja koko koulu, mukaan lukien pojat, pukeutuivat ja panostivat asuihinsa. Perjantaina oli tanssit ja lauantaina jalkapallopeli. Tanssit olivat täysin erilaiset kuin mistä aiemmin kerroin, ja viihdyin todella hyvin, osa toki parini ansiota.
Tanssien jälkeen pääsin kokemaan jotain aivan karmaisevan uutta. Koko lokakuu on yhtä ”kauhua”, koska tämä on Halloween-kuukausi. Siis asiaan, tanssien jälkeen oli Corn mazen aika. Corn maze on valtava maissipelto, josta on tarkoitus löytää ulos. Ulos löytäminen ei ole vaikeaa, maissin keskellä kulkee selkeä reitti, mutta tuo reitti on täynnä otteita kauhuelokuvista. Minä esimerkiksi törmäsin Kaunaan, Perjantai 13-Jasoniin ynnä muihin. Kokemus oli todella pelottava! Mutta myös mahtava!
Ihmiset itkivät ja kiljuivat ja saimme jopa Teksasin moottorisahamurhaajan peräämme. Siinä karkuun juostessamme yksi pojista taklasi toisen ja lensimme kaikki kaaressa keskelle peltoa. Tuossa rytäkässä onnistuin venäyttämään käsilihakseni, mutta nyt käteni toimii taas.
Jälkikäteen sain myös kuumeen, mutta en olisi jättänyt tuota kokemusta väliin mistään hinnasta, en mistään.
Elämä hymyilee ja niin hymyilen minäkin. Ihmiset ovat niin mahtavia, ja olen jo saanut pari todella hyvää ystävää. Ystäväkulttuuuri on tosin hyvin erilainen kuin Suomessa. Täällä ei ”hengailla” joka päivä porukalla. Aika kuluu harjoituksissa ja töissä, myös viikonloppuina. Minua tämä ei haittaa, päinvastoin. Tapaan omat ystäväni päivittäin jalkapalloharkoissa, ja no viikonloput kuluvat melko lailla koulutöitä tehdessä.
Muitakin eroja on. Suomessa ikä on melko suuri kysymys niin ystävien kuin seurustelun suhteen. Jos Suomessa tyttö seurustelee nuoremman pojan kanssa… No, se on outoa, mutta täällä iällä ei ole väliä. Yksi hyvistä ystävistäni, joka siellä olisi lukion kolmannella, seurustelee pojan kanssa, joka siellä olisi ysillä. Eikä tässä ole mitään outoa tai ihmeellistä. Sama kaava toistuu ystävissä, kukaan ei välitä minkä ikäisiä ystäväsi ovat. Tämä on minusta aivan todella mahtavaa, sillä todella, mitä väliä iällä on?
Päivä päivän jälkeen pääsen yhä enemmän sisälle tähän kulttuuriin, ja päivä päivältä rakastun yhä enemmän tähän kulttuuriin ja maahan. Aika kuluu niin nopeasti. Olen ollut täällä jo kaksi kuukautta, ja en ole yhtään huomannut ajankulua. Tuntuu kuin olisin ollut täällä aina, ja kuin kuuluisin tänne. Suomi vaipuu pikkuhiljaa taka-alalle aivoissani…
Tulikin mieleeni, noin viikko enää ja tapaan ensimmäistä kertaa host-veljeni. Kris palaa ilmavoimista piakkoin, ja elämämme täyttyy jääkiekosta. Kris nimittäin pelaa jääkiekkoa, ei tosin NHL-tasolla, mutta kuitenkin.
Ensi kerralla sitten lisää terveisiä täältä. Olette toki yhä rakkaita siellä Suomessa, mutta nyt olen täällä, ja elän tässä hetkessä, joten pahoitteluni, USA on nyt ykkönen…
Porilainen Oona on coloradolaisen high schoolin vaihto-oppilas. Linkki Oonan omaan blogiin löytyy linkkilistasta.
torstai 28. lokakuuta 2010
Mein Leben ist wirklich toll!
Koko viime viikon ajan olen kulkenut kouluun kotiin ja harrastuksiin maailman levein hymy kasvoilla! Hyvät tunnelmat vaan jatkuu päivästä päivään. Mitään yksittäistä syytä en osaa mainita, koska niitä on niin monta! Koitan saada kaiken järjesteltyä tähän päivitykseen :)
Eli viime viikot ovat olleet ihan perusarkea, mutta jollain tavalla vieneet mua eteenpäin mun vaihtarivuodessa (<-- huonosti muotoiltu, suomi ruostuu jo oikeasti). Nautin niin paljon uusien ihmisten näkemistä ja sitä, että pystyn heittämään vitsejä ja olemaan muutenkin just sellanen ku Suomessakin oon. Oon löytänyt jotenkin itseni jännällä tavalla uudestaan. Kavereiden kanssa nauretaan jo tosi paljon, kiusotellaan ja jutellaan myös oikeista asioista. Mulla on jo kavereita, joita on oikeesti kiva nähdä koulussa kun aamulla sinne saavun! Tämän viikon sosiaalisen kehityksen myötä oon myös huomannut huomattavaa kehitystä kielen kanssa. On tosi palkitsevaa huomata itse, että täällä ei olla oltu kahta kuukautta ihan turhaan :))
Kaverikuvioiden lisäksi iloitsen perhetilanteesta. Ilmapiiri menee aina vaan rennompaan ja "kodimpaan" päin. Nyt kun mulla oikeasti menee hyvin, ja päivän fiiliskäyrä pysyy lähes koko ajan kunnolla plussan puolella, pienet asiat ei enään häiritse ja pääsen vastoinkäymisistä nopeammin yli.
Yksi mahtava juttu on se, että oon aloittanu uuden harrastuksen, josta nautin pari kertaa viikossa: käyn uimassa läheisessä uimahallissa ja nautin siitä niin paljon! Se vapauttaa pään, ja antaa aikaa ihan vaan itselle. Lisäks se pitää mut kunnossa futiksen ja koululiikunnan ohella, ja sen myötä vie pois ne stressaavat ajatukset "vaihtarikiloista". Iloitsin eilen uinnin jälkeen, kun matkustin bussissa hämärtyvässä illassa kotiin nyt jo tuttua reittiä, ja tunsin itteni ihan paikalliseksi. Käytän julkisia ja hankin omia harrastuksia, ja kaiken tän teen saksaksi. Olen muuten rakastunut mun Scool Cardiin, eli kausikorttiin, jolla voin ajella bussilla ja junalla Karlsruhessa ja lähialueella niin paljon kuin huvittaa! Täällä korttia ei näytetä eikä leimata joka kerta, se pitää vaan olla olemassa, sillä joskus tulee tarkistaja. Sitten kun palaan Suomeen unohdan varmaan maksaa bussissa!
Pisteenä täydellisen i:n päälle, mun kotiväen lähettämä Suomipaketti saapui tänään (viimeinkin). Olin jo ehtinyt huolestua, että eikö se koskaan tuu perille, mutta tänään, kun tulin mahtavan kaveri-illan jälkeen kotiin kaupungista, Café Emaillesta, mun huoneen lattialla odotti 3.5 kg Suomea! Kiitos rakas perhe, ette arvaa miten onnellisena istuin huoneeni lattialla ja ajattelin teitä.
Äiti oli suihkauttanut valkoisiin hanskoihin hajuvettään. Tuntui ihanalta saada haistaa niin tuttu äidin tuoksu!
Huomatkaa myös Maol-taulukkokirja! Sitä olen kaivannut kuin rakasta ystävää. Ysiverkkaritkin tulevat heti huomenna jalkaan, kun luen kokeisiin!
Vilja lähti elokuussa 2010 Saksaan, Karlsruheen. Viljan oman blogin osoite löytyy linkkilistasta.
tiistai 19. lokakuuta 2010
Akkusatiiveja ja datiiveja
Vaihtarivuoteni on lähtenyt tosi kivasti käyntiin täällä Saksassa ja ensimmäiset 2 kuukautta ovat vierahtäneet todella nopeasti.
Perheen kanssa tulen hyvin toimeen ja menoa riittää neljän pienen sisaruksen kanssa.Tänäänkin sattui ja tapahtui,kun perheen vanhimmat lapset tulevat kotiin ja kertovat käyneensä "karkki tai kepponen" kierroksella.Vähän hämmästyneinä mietimme gastmaman kanssa no mutta eihän vielä ole halloween,sehän on joskus parin viikon päästä.Purskahdimme toden teolla nauruun,kun sisarukseni kertoivat,että he olivat jopa saaneet karkkia.Saatoimme vain miettiä naapureiden kummastuneita ilmeitä,kun oven taakse ilmestyy aikaisia halloweenin juhlijoita karkkia vaatimaan.
Koulussa viihdyn hyvin ja olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin.Tunneilla en vieläkään ymmärrä läheskään kaikkea sillä opettajat puhuvat todella nopeasti ja kaikki mahdolliset kemian ja biologian termit eivät aivan olleet pääasia viime vuoden saksan kursseilla...:D Ensimmäiseen kemian testiin osasin kirjoittaa vaan oman nimeni sillä en ymmärtänyt sanaakaan tehtävänannosta ja minulla ei ollut hajuakaan pitäisikö jotain piirtää vai selostaa vai mitä tehdä.Olen tehnyt tähän mennessä myös saksankokeen melkein yhtä hyvällä menestyksellä,sillä koko kokeessa minulla oli vain yksi lause täysin oikein.No en anna sen lannistaa vaan jatkan saksan puhumista,vaikka kaikki datiivit ja sanajärjestykset eivät aivan täysin kohdalleen osuisivatkaan ja välillä saankin huvittuneita katseita vastaukseksi.Pääsääntöisesti tulen kuitenkin ymmärretyksi(vaikka sitten viidennen toistamisen jälkeen) ja ymmärrän myös lähes kaiken mitä muut puhuvat.Monet myös kehuvat saksaani vaikka omasta mielestäni ne akkusatiivit ja datiivit eivät läheskään aina osu kohdalleen(tai sitten se on vaan sitä tyypillistä suomalaista vaatimattomuutta,että "no enhän mä nyt yhtää osaa").Myös perheeni on sanonut,että saksani on huomattavasti parantunut tämän kahden kuukauden aikana.
Kavereita olen saanut melko paljon ja olemme tehneet kaikenlaista yhdessä.Koulussa kaikki ihmiset ovat ystävällisiä ja luokkalaiseni auttavat minua aina.Mielestäni luokkalaiseni ovat todella mukavia,mutta en ole löytänyt omaa porukkaani luokastamme.Melko paljon olen ollut ranskanryhmäläistemme kanssa ja he ovat melko samanlaisia kuin minä.Eilen matkustimme junalla läheiseen kaupunkiin luistelemaan ja vietimme hauskan päivän yhdessä.
Ennen lähtöä kuvittelin,että minulla olisi koko ajan kauhea koti-ikävä,mutta kertaakaan ei ole ollut sellainen olo, että nyt saa riittää haluan takaisin Suomeen.Ikävöin ainoastaan vähän kouluruokaa ja bussiyhteyksiä,jotka tosiaan rajoittuvat täällä pelkkiin koulubusseihin aamuisin ja iltapäivisin.En jotenkin vaan osaa aina pyytää gastvanhempia kyydittämään kaikkialle,sillä Suomessa olen tottunut liikkumaan busseilla ja pelkään,että kyydittämisestä on kauheasti vaivaa vaikka vanhemmat ovatkin sanoneet,että kuljettavat minua mielellään kavereiden luokse tai mihin haluankaan mennä.
Turkulainen Elena on yksi YFU:n kahdeksasta Global Players -täysstipendiaatista.
Perheen kanssa tulen hyvin toimeen ja menoa riittää neljän pienen sisaruksen kanssa.Tänäänkin sattui ja tapahtui,kun perheen vanhimmat lapset tulevat kotiin ja kertovat käyneensä "karkki tai kepponen" kierroksella.Vähän hämmästyneinä mietimme gastmaman kanssa no mutta eihän vielä ole halloween,sehän on joskus parin viikon päästä.Purskahdimme toden teolla nauruun,kun sisarukseni kertoivat,että he olivat jopa saaneet karkkia.Saatoimme vain miettiä naapureiden kummastuneita ilmeitä,kun oven taakse ilmestyy aikaisia halloweenin juhlijoita karkkia vaatimaan.
Koulussa viihdyn hyvin ja olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin.Tunneilla en vieläkään ymmärrä läheskään kaikkea sillä opettajat puhuvat todella nopeasti ja kaikki mahdolliset kemian ja biologian termit eivät aivan olleet pääasia viime vuoden saksan kursseilla...:D Ensimmäiseen kemian testiin osasin kirjoittaa vaan oman nimeni sillä en ymmärtänyt sanaakaan tehtävänannosta ja minulla ei ollut hajuakaan pitäisikö jotain piirtää vai selostaa vai mitä tehdä.Olen tehnyt tähän mennessä myös saksankokeen melkein yhtä hyvällä menestyksellä,sillä koko kokeessa minulla oli vain yksi lause täysin oikein.No en anna sen lannistaa vaan jatkan saksan puhumista,vaikka kaikki datiivit ja sanajärjestykset eivät aivan täysin kohdalleen osuisivatkaan ja välillä saankin huvittuneita katseita vastaukseksi.Pääsääntöisesti tulen kuitenkin ymmärretyksi(vaikka sitten viidennen toistamisen jälkeen) ja ymmärrän myös lähes kaiken mitä muut puhuvat.Monet myös kehuvat saksaani vaikka omasta mielestäni ne akkusatiivit ja datiivit eivät läheskään aina osu kohdalleen(tai sitten se on vaan sitä tyypillistä suomalaista vaatimattomuutta,että "no enhän mä nyt yhtää osaa").Myös perheeni on sanonut,että saksani on huomattavasti parantunut tämän kahden kuukauden aikana.
Kavereita olen saanut melko paljon ja olemme tehneet kaikenlaista yhdessä.Koulussa kaikki ihmiset ovat ystävällisiä ja luokkalaiseni auttavat minua aina.Mielestäni luokkalaiseni ovat todella mukavia,mutta en ole löytänyt omaa porukkaani luokastamme.Melko paljon olen ollut ranskanryhmäläistemme kanssa ja he ovat melko samanlaisia kuin minä.Eilen matkustimme junalla läheiseen kaupunkiin luistelemaan ja vietimme hauskan päivän yhdessä.
Ennen lähtöä kuvittelin,että minulla olisi koko ajan kauhea koti-ikävä,mutta kertaakaan ei ole ollut sellainen olo, että nyt saa riittää haluan takaisin Suomeen.Ikävöin ainoastaan vähän kouluruokaa ja bussiyhteyksiä,jotka tosiaan rajoittuvat täällä pelkkiin koulubusseihin aamuisin ja iltapäivisin.En jotenkin vaan osaa aina pyytää gastvanhempia kyydittämään kaikkialle,sillä Suomessa olen tottunut liikkumaan busseilla ja pelkään,että kyydittämisestä on kauheasti vaivaa vaikka vanhemmat ovatkin sanoneet,että kuljettavat minua mielellään kavereiden luokse tai mihin haluankaan mennä.
Turkulainen Elena on yksi YFU:n kahdeksasta Global Players -täysstipendiaatista.
perjantai 15. lokakuuta 2010
Small talkin ihmemaa
- Hi, how are you today?
- Oh, I’m good, how are you?
- Doing good, doing good…
Ja niin se jatkuu. Tähän on totuttava, mutta oikeastaan minä pidän tästä. On aina mukavaa kun joku moikkaa käytävällä ja pysähtyy vaihtamaan nuo pari sanaa.
Olen nyt toiminut pari kolme päivää poikien jalkapallojoukkueen managerina. Jalkapallolla tarkoitan jenkkifutista. Manageri sanaa johtaa aika tavalla harhaan. Me managerit täytämme vesipulloja ja auttelemme kentän laidalla. Se on todella mukavaa, joka päivä on harjoitukset, joissa me tytöt (managerit) hengailemme kentän laidalla, ja kerran viikossa on peli.
Ensimmäinen pelini oli viime perjantaina, ja joukkueemme voitti 0-55. Täyttelimme vesipulloja, sidoimme haavoja ja pidime hauskaa. Managerina olo takaa sen että olen jo tutustunut pariin todella mukavaan tyttöön, ja tietysti joukkueemme poikiin ;) Ei vaan, pojat ovat mukavia ja läppä lentää. Meno on todella rentoa ja kaikki ovat ottaneet minut todella hyvin vastaan.
Koulu on todella ankara sääntöjen suhteen. On niin paljon totuttavaa että huh huh, mutta taidan olla jo kärryillä. Välitunnit ovat viiden minuutin mittaisia, ja tuossa ajassa on tarkoitus ehtiä lokerolle, saada se auki, ja rynnätä seuraavaan luokkaan ennen tunnin alkua. Aluksi tuo kaikki oli vaikeaa, mutta nyt olen jo tottunut.
Joka päivä on kolmannen tunnin jälkeen yksi ”kotitunti”, jolloin teemme läksyjä, luomme tai touhuamme jotain muuta kouluun liittyvää. Ja joka kerta tuon tunnin alussa nousemme ylös, käännymme kohti luokan nurkassa roikkuvaa lippua ja lausumme lippuvalan käsi sydämemme päällä. Tai siis muut lausuvat, minulla ei ole hajuakaan mitä sanoa.
Amerikka todella on ihmemaa. Jotkut asiat kummastuttavat ja huvittavat. Kuten rahannostoautomaatit. Täällä on drive in-automaatteja, joista siis nostetaan rahaa autosta käsin… Laiskaako?
Koti-ikävä ei ole iskenyt vieläkään, välillä toki iskee se ”ai niin Suomi”-tunne, mutta se ei ole surullinen, ehkä vähän haikea, mutta ei surullinen.
Meinasin jo unohtaa! Sarah! Siskoni, saksalainen siskoni siis saapui noin viikko sitten. Sarah on todella mukava ja tulemme toimeen super hyvin. Alusta asti on tuntunut kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Hänessä on toki omat ikävät puolensa, mutta eiköhän kaikilla ole. Yksi ikävä asia hänessä on se miten vaikea hänen on välillä ymmärtää yksi asia. Tämä asia on se että host-perheemme on täällä luokiteltuna köyhä, eikä meillä ole varaa ostaa joka viikko kaupasta suunnattomasti tavaraa kotiin. Minä ymmärrän täysin, oma perheeni Suomessa ei ole köyhä, mutta emme ole rikkaita ja rahan kulutusta tarkkaillaan. Sarah taas tulee rikkaasta perheestä, joten hän olettaa että hän voi esimerkiksi kitata tolkuttoman paljon limsaa (välillä jopa 5 tölkkiä päivässä) ja että limsan loputtua sitä ostetaan automaattisesti lisää…
No, hän on kuitenkin aivan ihana pikkusisko. Hän on paaaaaljon pidempi kuin minä, mutta vuoden nuorempi, joten Amy ja Chris keksivät meille leikkiset lempinimet. Sarah on Big-Little, kun taas minä olen Little-Big. (siis sister...) Perheeni on todella mahtava ja rento, he ovat ottaneet meidät todella hyvin vastaan. Tulostani asti olen ollut osa perhettä.
Terveisiä kaikille sinne Suomeen, olisi niin paljon löpistävää, mutta tekstini venyi jo yli äyräidensä ja läppärini akku alkaa olla lopussa… Oikeastaan ei minulla muuta ollutkaan :D
Jalkapallomanageri
Oona
(titteli kuulostaa ihanan mahtipontiselta ja hienolta)
Porilainen Oona on coloradolaisen high schoolin vaihto-oppilas. Linkki Oonan omaan blogiin löytyy linkkilistasta.
- Oh, I’m good, how are you?
- Doing good, doing good…
Ja niin se jatkuu. Tähän on totuttava, mutta oikeastaan minä pidän tästä. On aina mukavaa kun joku moikkaa käytävällä ja pysähtyy vaihtamaan nuo pari sanaa.
Olen nyt toiminut pari kolme päivää poikien jalkapallojoukkueen managerina. Jalkapallolla tarkoitan jenkkifutista. Manageri sanaa johtaa aika tavalla harhaan. Me managerit täytämme vesipulloja ja auttelemme kentän laidalla. Se on todella mukavaa, joka päivä on harjoitukset, joissa me tytöt (managerit) hengailemme kentän laidalla, ja kerran viikossa on peli.
Ensimmäinen pelini oli viime perjantaina, ja joukkueemme voitti 0-55. Täyttelimme vesipulloja, sidoimme haavoja ja pidime hauskaa. Managerina olo takaa sen että olen jo tutustunut pariin todella mukavaan tyttöön, ja tietysti joukkueemme poikiin ;) Ei vaan, pojat ovat mukavia ja läppä lentää. Meno on todella rentoa ja kaikki ovat ottaneet minut todella hyvin vastaan.
Koulu on todella ankara sääntöjen suhteen. On niin paljon totuttavaa että huh huh, mutta taidan olla jo kärryillä. Välitunnit ovat viiden minuutin mittaisia, ja tuossa ajassa on tarkoitus ehtiä lokerolle, saada se auki, ja rynnätä seuraavaan luokkaan ennen tunnin alkua. Aluksi tuo kaikki oli vaikeaa, mutta nyt olen jo tottunut.
Joka päivä on kolmannen tunnin jälkeen yksi ”kotitunti”, jolloin teemme läksyjä, luomme tai touhuamme jotain muuta kouluun liittyvää. Ja joka kerta tuon tunnin alussa nousemme ylös, käännymme kohti luokan nurkassa roikkuvaa lippua ja lausumme lippuvalan käsi sydämemme päällä. Tai siis muut lausuvat, minulla ei ole hajuakaan mitä sanoa.
Amerikka todella on ihmemaa. Jotkut asiat kummastuttavat ja huvittavat. Kuten rahannostoautomaatit. Täällä on drive in-automaatteja, joista siis nostetaan rahaa autosta käsin… Laiskaako?
Koti-ikävä ei ole iskenyt vieläkään, välillä toki iskee se ”ai niin Suomi”-tunne, mutta se ei ole surullinen, ehkä vähän haikea, mutta ei surullinen.
Meinasin jo unohtaa! Sarah! Siskoni, saksalainen siskoni siis saapui noin viikko sitten. Sarah on todella mukava ja tulemme toimeen super hyvin. Alusta asti on tuntunut kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Hänessä on toki omat ikävät puolensa, mutta eiköhän kaikilla ole. Yksi ikävä asia hänessä on se miten vaikea hänen on välillä ymmärtää yksi asia. Tämä asia on se että host-perheemme on täällä luokiteltuna köyhä, eikä meillä ole varaa ostaa joka viikko kaupasta suunnattomasti tavaraa kotiin. Minä ymmärrän täysin, oma perheeni Suomessa ei ole köyhä, mutta emme ole rikkaita ja rahan kulutusta tarkkaillaan. Sarah taas tulee rikkaasta perheestä, joten hän olettaa että hän voi esimerkiksi kitata tolkuttoman paljon limsaa (välillä jopa 5 tölkkiä päivässä) ja että limsan loputtua sitä ostetaan automaattisesti lisää…
No, hän on kuitenkin aivan ihana pikkusisko. Hän on paaaaaljon pidempi kuin minä, mutta vuoden nuorempi, joten Amy ja Chris keksivät meille leikkiset lempinimet. Sarah on Big-Little, kun taas minä olen Little-Big. (siis sister...) Perheeni on todella mahtava ja rento, he ovat ottaneet meidät todella hyvin vastaan. Tulostani asti olen ollut osa perhettä.
Terveisiä kaikille sinne Suomeen, olisi niin paljon löpistävää, mutta tekstini venyi jo yli äyräidensä ja läppärini akku alkaa olla lopussa… Oikeastaan ei minulla muuta ollutkaan :D
Jalkapallomanageri
Oona
(titteli kuulostaa ihanan mahtipontiselta ja hienolta)
Porilainen Oona on coloradolaisen high schoolin vaihto-oppilas. Linkki Oonan omaan blogiin löytyy linkkilistasta.
maanantai 11. lokakuuta 2010
Sukuloimassa Normandiassa
Kulunut viikon loppu siis meni Normandiassa (huom!) Francoise-tädin 50v. synttäreillä, olin ymmärtäny väärin että kenen juhlat ne oikein on. Ajattelinkin että se Elisabeth näyttää vanhemmalta, mutta kun ei näistä ranskalaisista aina tiä... Niiin siis oli toosi lepposa viikonloppu, vietettiin aikaa aika lailla serkusten voimin, aikuisilla oli omat piirinsä. Siel oli Francoisen perhettä ja sukulaisia, ystäviä Amerikasta ja Saksasta ja vanhoja koulukavereita ja muita, yhteensä noin 50 henkilöö. Ihan hyvät puitteet oli! Sellanen iso talo ja muutama piharakennus jotka oli laitettu ja koristeltu + hyvää ruokaa tietty! Ja viini virtasi, niinkun kuuluu. Ja lähes kaikki vieraat majottu siellä talossa eli huoneita oli ihan riittämiin.
Huoh mun ajatukset pätkiii.
Niin eli no alotetaan ihan alusta niin tää tyhmyri pysyy ajatustensa perässä. Lauantaina lähettiin siinä yhden aikaan ajelee, Victor ratissa kohti Mont Saint Micheliniä. Ja mua nauratti kauheesti siinä lähtiessä, kun oli ihan samoja lähtörutiineja kun kotona Suomessa. Kinastelua ja huutoo, kaikki hakee ainakin kerran jotain unohtunutta sisältä esim yöpaita tai tyyny ja lopulta ollaan aikataulusta tunti jälkessä. Ihan kun meillä!
Siinä joku 2 tuntia ajeltiin, puolet meni nukkuessa, ja saavuttiin sit Mont St Michelinille. Siinä se törötti yhtälailla niinkun muutama vuosi sitten. Siellä kierreltiin joku tunti, syötiin crepit ja otettiin kuvia ja pelleiltiin, kunnes jatkettiin matkaa kohti St Lota, missä pirskeet pidettiin.
Paikka oli kyllä ihan keskellä ei mitään, ei ollu puhelimessakan kenttää. Mutta siellä oli kyllä kivat maisemat ja söpön näköstä. Ja Normandia näytti hyvät puolensa ja oli tosi lämmin ja aurinkoista koko viikonlopun, hengailin klo 3am sortseilla pihalla. Kun yleensä tuolla alueella tuppaa sataan vettä.
Kun me päästiin paikalle, ei ollu vielä hirveesti vieraita tullu ja koristelut oli kesken. Me sitten annettiin oma panostuksemme ilmapalloja puhallessa ja taitellessa sellasia koristeita. Suurin osa vieraista oli tullu noin ilta klo 8 mennessä. Siinä sit aloteltiin aperitiiveillä ja alkupaloilla, hirvee kälätys vaan kuulu kun kaikki jutteli keskenään, vaihto kuulumisia ja nauro hyville jutuille. Mää menin aika paljon Victorin ja Zoén kanssa ja tuli illan aikana juteltua aika paljon Lucie -serkun kanssa (ainoo joka puhu englantia, heh, koska oli ausseissa vaihtarina aikoinaan). Kaikki vieraat oli aikuisia, serkutkin yli 20v. mutta mukavia silti.
Siinä sit oli ruokaa ja juttelua ja ruokaa ja juomaa ja kuvia ja lauluesityksiä ja runoja sun muuta. Ja haha vedin soolot, suomeks paljon onnea vaan kun pyydettii. Victorilla oli kova luotto, sen laulun jälkee se vaa et: mä aattelin et jotai alat rääkyy mut sehä meni iha hyvi! Kiitti hei :).
Käytiin Zoén ja Lucien kans sit tutkimusretkillä sellases puistossa, se oli hurjaa kun oli iahn pimeetä. Ja siin oli vieressä kirkko ja pelästyttii niiin sikana kun eka pelottelin Zoée kaikil jutuil ja sitten yht äkkiä kirkon kello kumahti kerra. Siin oltii kaikki iha kuset housuis.
Juhlinta jatku ja oli musiikkia ja tanssiakin, siä näytettiin vähä tätä Suomi talenttia! Sitä jatku siinä sit aika pitkälle ja me oltiin Lucien ja Victorin kanssa viimeset nukkumassa siinä 4.00am.
Aamulla pidin huolen siitä että olin myös viimenen hereillä, nousin klo 12.54 kun Zoé tuli huutaa mun korvaan että kello on yks että heräää! Sitten syötiin jämä ruokia edelliseltä illalta ja käytiin vielä Zoén ka Lucien kans katsastaan se puisto ihan päivän valossa ja otettiin mahtis kuvia.
Kotona oltiin 3h ajomatkan jälkeen joskus 19 aikaan. Viikonloppu ei ainakaan auttanu hillitsemään vaihtarikiloja, oli meinaa hyvää märttää, ja paljon!
Tänään aamulla nukuin ekan tunnin pommiin, oli englannin ja SVT:n kokeet ja nyt istun koulun kirjastossa ihan kun en täällä jo muutenkin viettäis tarpeeks aikaa, ja kirjottelen teille mun kiinnostavia tarinoita. Kohta lähen kaupungille ettiin jotain vaatteita ja sitten kotiin syömään.
Tamperelainen Katri lähti maailmalle elokuussa 2010. Lisää hänen kuulumisiaan voit lukea katrifrance-blogista.
Huoh mun ajatukset pätkiii.
Niin eli no alotetaan ihan alusta niin tää tyhmyri pysyy ajatustensa perässä. Lauantaina lähettiin siinä yhden aikaan ajelee, Victor ratissa kohti Mont Saint Micheliniä. Ja mua nauratti kauheesti siinä lähtiessä, kun oli ihan samoja lähtörutiineja kun kotona Suomessa. Kinastelua ja huutoo, kaikki hakee ainakin kerran jotain unohtunutta sisältä esim yöpaita tai tyyny ja lopulta ollaan aikataulusta tunti jälkessä. Ihan kun meillä!
Siinä joku 2 tuntia ajeltiin, puolet meni nukkuessa, ja saavuttiin sit Mont St Michelinille. Siinä se törötti yhtälailla niinkun muutama vuosi sitten. Siellä kierreltiin joku tunti, syötiin crepit ja otettiin kuvia ja pelleiltiin, kunnes jatkettiin matkaa kohti St Lota, missä pirskeet pidettiin.
Paikka oli kyllä ihan keskellä ei mitään, ei ollu puhelimessakan kenttää. Mutta siellä oli kyllä kivat maisemat ja söpön näköstä. Ja Normandia näytti hyvät puolensa ja oli tosi lämmin ja aurinkoista koko viikonlopun, hengailin klo 3am sortseilla pihalla. Kun yleensä tuolla alueella tuppaa sataan vettä.
Kun me päästiin paikalle, ei ollu vielä hirveesti vieraita tullu ja koristelut oli kesken. Me sitten annettiin oma panostuksemme ilmapalloja puhallessa ja taitellessa sellasia koristeita. Suurin osa vieraista oli tullu noin ilta klo 8 mennessä. Siinä sit aloteltiin aperitiiveillä ja alkupaloilla, hirvee kälätys vaan kuulu kun kaikki jutteli keskenään, vaihto kuulumisia ja nauro hyville jutuille. Mää menin aika paljon Victorin ja Zoén kanssa ja tuli illan aikana juteltua aika paljon Lucie -serkun kanssa (ainoo joka puhu englantia, heh, koska oli ausseissa vaihtarina aikoinaan). Kaikki vieraat oli aikuisia, serkutkin yli 20v. mutta mukavia silti.
Siinä sit oli ruokaa ja juttelua ja ruokaa ja juomaa ja kuvia ja lauluesityksiä ja runoja sun muuta. Ja haha vedin soolot, suomeks paljon onnea vaan kun pyydettii. Victorilla oli kova luotto, sen laulun jälkee se vaa et: mä aattelin et jotai alat rääkyy mut sehä meni iha hyvi! Kiitti hei :).
Käytiin Zoén ja Lucien kans sit tutkimusretkillä sellases puistossa, se oli hurjaa kun oli iahn pimeetä. Ja siin oli vieressä kirkko ja pelästyttii niiin sikana kun eka pelottelin Zoée kaikil jutuil ja sitten yht äkkiä kirkon kello kumahti kerra. Siin oltii kaikki iha kuset housuis.
Juhlinta jatku ja oli musiikkia ja tanssiakin, siä näytettiin vähä tätä Suomi talenttia! Sitä jatku siinä sit aika pitkälle ja me oltiin Lucien ja Victorin kanssa viimeset nukkumassa siinä 4.00am.
Aamulla pidin huolen siitä että olin myös viimenen hereillä, nousin klo 12.54 kun Zoé tuli huutaa mun korvaan että kello on yks että heräää! Sitten syötiin jämä ruokia edelliseltä illalta ja käytiin vielä Zoén ka Lucien kans katsastaan se puisto ihan päivän valossa ja otettiin mahtis kuvia.
Kotona oltiin 3h ajomatkan jälkeen joskus 19 aikaan. Viikonloppu ei ainakaan auttanu hillitsemään vaihtarikiloja, oli meinaa hyvää märttää, ja paljon!
Tänään aamulla nukuin ekan tunnin pommiin, oli englannin ja SVT:n kokeet ja nyt istun koulun kirjastossa ihan kun en täällä jo muutenkin viettäis tarpeeks aikaa, ja kirjottelen teille mun kiinnostavia tarinoita. Kohta lähen kaupungille ettiin jotain vaatteita ja sitten kotiin syömään.
Tamperelainen Katri lähti maailmalle elokuussa 2010. Lisää hänen kuulumisiaan voit lukea katrifrance-blogista.
perjantai 24. syyskuuta 2010
Koulutielle Saksanmaalle
Tänään se viimein alkoi, kolmen kuukauden kesäloman jälkeen. Aamulla klo 5.50 herätyskellon herättämänä koin ekan kouluaamun Saksassa. Tosi samanlainen kuin kotonakin, isoin ero oli se, että aamulla pakkasin mukaan myös yhden sämpylän evääksi, koulussa kun ei ruokaa tarjota. Juuri ennen lähtöä host-äiti antoi mulle "Schultüten", perinteisen koulunalkajaislahjan uusille 5. luokkalaisille, jotka aloittavat Gymnasiumin. Lapset ottavat sen aina ensimmäisenä kouluun ja vertailevat sisältöä, mutta mulle se oli ihan vaan kotikäyttöön, ku oon jo niin vanha. Lahja oli siis myös vähän huumorimielellä hankittu, koska me ollaan puhuttu siitä, miten toi tapa suomalaisen mielestä on hassu. Lahjan mukana oli kortti, joka toivotti hyvää koulupäivää ja koko vuotta. Mun pussista löytyi sakset, kolmioviivotin (tarvitsinkin molempia kipeesti :D ), värikyniä, huivi ja karkkia. Tämä lahja merkitsi mulle paljon, ja se tilanne kun host-äiti antoi sen mulle, oli tosi liikuttava. Jos en ois ollu niin stressaantunu, olisin varmaan liikuttunut liikaa. Mulle tuli niin hyvä olo ja sellanen olo ekaa kertaa et lähen nyt kotoa kouluun.
Meine Schultüte :)
Bussissa ja ratikassa mua alko metri metriltä jännittää vähän enemmän. En kuitenkaan ollu missään vaiheessa paniikissa, vaan lähinnä innostunut. Eka huomio minkä tein koulun pihaan saavuttaessa: kauhea meteli! Sen kyllä huomaa, että nuorimmat ovat 10/11 vuotiaita. Lupaan, etten enää koskaan valita Tapiolan koulun desibeleistä! Me käytiin siskon kanssa ilmoitustauluta kuka mun Tutor on ja kävi ilmi, että se on mun musaope. Mulla on siis pitkä musiikki, joka vastaa vähän niinku musiikkiluokan musiikkia: kaikki soittaa jotain ja kuoro-/orkesteri-AG ("kerho") on pakollinen. Musaope osoittautui tosi musaopetyyppiseksi: hauska, mutta vaativan oloinen mies.
Koulupäivä alkoi Tutor-ryhmässä, joka on siis nyt myös mun musiikin ryhmä. Siellä on tosi mukavaa porukkaa, yhden siskoni kavereista tunsin sieltä jo etukäteen. Saimme lukujärjestykset, mutta mulla oli siellä pitkä ranska ja kemia, joita en ollut valinnut, joten kävin sihteerin luona järjestelemässä oppitunnit kuntoon. Nyt mulla on aika kevyt lukujärjestys, mutta AG:t päälle, niin koulussa tulee vietettyä yllättävän paljon aikaa.. :)
Välitunneilla kuuntelin siskon ja sen kavereiden keskusteluja ja kuulin paljon uusia nimiä, joista nyt muistan noin puolet.. eli joudun varmaan kyselemään vielä tulevina päivinä uudestaan. Eka kunnon oppitunti oli matikkaa. Kesti aika kauan ennen kuin tajusin, mitä me sillä tunnilla käsiteltiin. Kun meillä ei vielä ollut kirjoja, opetus perustui kuuntelemiseen, eli mun oli tuplasti hankalampi ymmärtää. Kun tunnilla tehtyjä itsenäisiä tehtäviä tarkistettiin yhdessä tunnin lopussa, opettaja yhtäkkiä kysyi, että mitä mä olen saanut tehtävän vastaukseksi. Mä hätäännyin, ku en vielä ollut tehnyt kyseistä tehtävää ja menin pieneen paniikkiin ja vastasin väärin. Opettaja kertoi sitten oikean vastauksen, jonka tajusin sitte heti ja ajattelin, että huh, tilanne ohi. Mutta sitten opettaja sanoi, että "lasketaanpas, Vilja, tämä seuraava yhdessä". Siihenkin vastasin osittain väärin, eli hirveän älykästä kuvaa en itestäni antanut. Mutta opettajan on tosi mukava ja aivan älyttömän innostunut matikasta. Sen opetus kuulostaa välillä siltä, että se kertoisi meille äärimmäisen jännittävää seikkailutarinaa, kun todellisuudessa on kyse yhtälösäännöistä :D Venlalle loistava esikuva!! ;)
Matikan jälkeen suuntasin kohti uskonnonluokkaa todetakseni, että opettaja on kipeä ja tunti peruttu. Siskolla oli kuitenkin vielä yksi oppitunti koulua, eli mun piti kuluttaa puolitoista tuntia kaupungilla, jotta voitaisiin mennä yhdessä kotiin. Eka ajattelin, että voi ei, missä ihmeessä oikein odottelen niin kauan, mutta sitten mut pelasti mun eka uusi tuttavuus, jonka kanssa olin vähän jutellut tunnin alkua odotellessa. Paul, joka on myös mun tutor-ryhmässä, kysy, haluisinko tulla mukaan kaupungille, kun sillä oli vähän ostoksia hoidettavana. Me mentiin ratikalla pari pysäkkiä keskustaan (mahtavaa olla niin lähellä kaikkea koulussa!) ja sain ostettua post-it lappuja, joita olin jo pitkään tarvinnut. Sitten me käveltiin linnan puistoon ja istuskeltiin siellä puolisen tuntia. Paul oli itse viime vuoden Portugalissa vaihdossa ja kertoi paljon omista kokemuksistaan. Se myös kysy, että haluunko, että mun virheitä korjataan vai loukkaannunko, ja sanoin että joo, ihmeessä saa korjata. Se osoittautui tosi hyväks sopimukseksi, koska nyt kun se korjaa mun datiivi- ja akkusatiivivirheet, mun tulee ajateltua niitä oikeasti. Eikä se tunnu siltä että se kommentoisi mun kielitaitoa, vaan se haluu vaan auttaa, ku huomas viime vuonna, että sitä auttoi paljon se että muut korjasivat. Meillä oli tosi kivaa, oon tosi iloinen, että jo ekana päivänä löysin jonkun, jota voi jo kutsua kaveriksi.
Nyt oon tosi väsynyt, oli lyhyt, mutta raskas päivä. Tuntui oudolta, kun ei ollut kouluruokaa, vaan eväät piti syödä pienissä erissä kun välitunneilla ehti. Musta on jotenkin vähän kiusallista syödä sämpylää käytävällä kun muut juttelee, mutta kai se sitten täällä vaan on käytäntö..
Mutta koulu lähti tänään hyvin alkuun, huomenna on ensimmäinen "normaali" päivä. Tästä lähtee sitten tavallinen arki käyntiin. Mulla on nyt tosi hyvä olo. On hyvä, että tunnen isäntäperheen jo niin hyvin, että nyt pitää stressata enää vaan koulussa.
Bis bald,
terveisin Vilja, oppilas nro 247 :) muilla numerot vähän pienempiä, mulla varmaa vuosikurssin viimeinen tms...
Vilja lähti elokuussa 2010 Saksaan, Karlsruheen. Oman blogin osoite löytyy linkkilistasta.
Meine Schultüte :)Bussissa ja ratikassa mua alko metri metriltä jännittää vähän enemmän. En kuitenkaan ollu missään vaiheessa paniikissa, vaan lähinnä innostunut. Eka huomio minkä tein koulun pihaan saavuttaessa: kauhea meteli! Sen kyllä huomaa, että nuorimmat ovat 10/11 vuotiaita. Lupaan, etten enää koskaan valita Tapiolan koulun desibeleistä! Me käytiin siskon kanssa ilmoitustauluta kuka mun Tutor on ja kävi ilmi, että se on mun musaope. Mulla on siis pitkä musiikki, joka vastaa vähän niinku musiikkiluokan musiikkia: kaikki soittaa jotain ja kuoro-/orkesteri-AG ("kerho") on pakollinen. Musaope osoittautui tosi musaopetyyppiseksi: hauska, mutta vaativan oloinen mies.
Koulupäivä alkoi Tutor-ryhmässä, joka on siis nyt myös mun musiikin ryhmä. Siellä on tosi mukavaa porukkaa, yhden siskoni kavereista tunsin sieltä jo etukäteen. Saimme lukujärjestykset, mutta mulla oli siellä pitkä ranska ja kemia, joita en ollut valinnut, joten kävin sihteerin luona järjestelemässä oppitunnit kuntoon. Nyt mulla on aika kevyt lukujärjestys, mutta AG:t päälle, niin koulussa tulee vietettyä yllättävän paljon aikaa.. :)
Välitunneilla kuuntelin siskon ja sen kavereiden keskusteluja ja kuulin paljon uusia nimiä, joista nyt muistan noin puolet.. eli joudun varmaan kyselemään vielä tulevina päivinä uudestaan. Eka kunnon oppitunti oli matikkaa. Kesti aika kauan ennen kuin tajusin, mitä me sillä tunnilla käsiteltiin. Kun meillä ei vielä ollut kirjoja, opetus perustui kuuntelemiseen, eli mun oli tuplasti hankalampi ymmärtää. Kun tunnilla tehtyjä itsenäisiä tehtäviä tarkistettiin yhdessä tunnin lopussa, opettaja yhtäkkiä kysyi, että mitä mä olen saanut tehtävän vastaukseksi. Mä hätäännyin, ku en vielä ollut tehnyt kyseistä tehtävää ja menin pieneen paniikkiin ja vastasin väärin. Opettaja kertoi sitten oikean vastauksen, jonka tajusin sitte heti ja ajattelin, että huh, tilanne ohi. Mutta sitten opettaja sanoi, että "lasketaanpas, Vilja, tämä seuraava yhdessä". Siihenkin vastasin osittain väärin, eli hirveän älykästä kuvaa en itestäni antanut. Mutta opettajan on tosi mukava ja aivan älyttömän innostunut matikasta. Sen opetus kuulostaa välillä siltä, että se kertoisi meille äärimmäisen jännittävää seikkailutarinaa, kun todellisuudessa on kyse yhtälösäännöistä :D Venlalle loistava esikuva!! ;)
Matikan jälkeen suuntasin kohti uskonnonluokkaa todetakseni, että opettaja on kipeä ja tunti peruttu. Siskolla oli kuitenkin vielä yksi oppitunti koulua, eli mun piti kuluttaa puolitoista tuntia kaupungilla, jotta voitaisiin mennä yhdessä kotiin. Eka ajattelin, että voi ei, missä ihmeessä oikein odottelen niin kauan, mutta sitten mut pelasti mun eka uusi tuttavuus, jonka kanssa olin vähän jutellut tunnin alkua odotellessa. Paul, joka on myös mun tutor-ryhmässä, kysy, haluisinko tulla mukaan kaupungille, kun sillä oli vähän ostoksia hoidettavana. Me mentiin ratikalla pari pysäkkiä keskustaan (mahtavaa olla niin lähellä kaikkea koulussa!) ja sain ostettua post-it lappuja, joita olin jo pitkään tarvinnut. Sitten me käveltiin linnan puistoon ja istuskeltiin siellä puolisen tuntia. Paul oli itse viime vuoden Portugalissa vaihdossa ja kertoi paljon omista kokemuksistaan. Se myös kysy, että haluunko, että mun virheitä korjataan vai loukkaannunko, ja sanoin että joo, ihmeessä saa korjata. Se osoittautui tosi hyväks sopimukseksi, koska nyt kun se korjaa mun datiivi- ja akkusatiivivirheet, mun tulee ajateltua niitä oikeasti. Eikä se tunnu siltä että se kommentoisi mun kielitaitoa, vaan se haluu vaan auttaa, ku huomas viime vuonna, että sitä auttoi paljon se että muut korjasivat. Meillä oli tosi kivaa, oon tosi iloinen, että jo ekana päivänä löysin jonkun, jota voi jo kutsua kaveriksi.
Nyt oon tosi väsynyt, oli lyhyt, mutta raskas päivä. Tuntui oudolta, kun ei ollut kouluruokaa, vaan eväät piti syödä pienissä erissä kun välitunneilla ehti. Musta on jotenkin vähän kiusallista syödä sämpylää käytävällä kun muut juttelee, mutta kai se sitten täällä vaan on käytäntö..
Mutta koulu lähti tänään hyvin alkuun, huomenna on ensimmäinen "normaali" päivä. Tästä lähtee sitten tavallinen arki käyntiin. Mulla on nyt tosi hyvä olo. On hyvä, että tunnen isäntäperheen jo niin hyvin, että nyt pitää stressata enää vaan koulussa.
Bis bald,
terveisin Vilja, oppilas nro 247 :) muilla numerot vähän pienempiä, mulla varmaa vuosikurssin viimeinen tms...
Vilja lähti elokuussa 2010 Saksaan, Karlsruheen. Oman blogin osoite löytyy linkkilistasta.
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
Eräs lauantaiaamu Brasiliassa
Kello nayttaa 10:10, oon tassa yksin kotona talla hetkella. Muut on koulussa tai jossain muualla. Eilen illalla oltiin jossain ravintolassa, syotiin brasilialaista ruokaa, joka oli kylla taas todella hyvaa!
Eilen oli tarkotus menna shoppaileen koulun jalkeen, mutta oon taalla oppinut sen etta mihinkaan suunnitelmaan, jota ei oo kellon mukaan suunniteltu, ei kannata luottaa! Siina menis itsella vaan jarki ja hermot ennen pitkaa. :D Joten ei siis menty shoppaileen, toivottavasti ens viikolla olis aikaa, haluun uusia vaatteita, mulla on ollut kaytossa nyt pelkastaan ne vaatteet mitka tanne mukaan pakkasinkin. Aidin lahettama vaatelahetyskaan ei oo viela tullut, vaikka se on nyt tullu tanne varmaan jo kuukauden paivat...
Mutta siis kun mainitsin siita etta sinne pain -suunnitelmiin ei kannata luottaa, myoskin ajan kanssa taalla joustetaan hyvinkin paljon, vaikka olis jotain jonkun kanssa sovittukin johonkin tiettyyn kellon aikaan. Kotona Suomessa oon yleensa ajoissa joka paikassa ja pyrin aina lahtemaan myos hyvissa ajoin. Niinpa myos taalla oon pitanyt aina huolen etta (ainakin mina) oon valmis lahtemaan siihen kellon aikaan kun pitaa. Mutta yleensa joudun sitten odottamaan muuta porukkaa jonkun aikaa :D Otetaan esimerkiksi taman viikon maanantai, kun oltiin lahdossa parin pikkulapsen synttareille, jotka alkoi klo 19. Klo 18 havahduin siihen etta herran jestas, tassahan pitaa kayda viela suihkussa, pesta hiukset, valita vaatteet ja meikata. Siispa raahasin itseni suihkuun, puin ja meikkasin ja laitoin hiukset. Olin valmis siina n. varttia vaille 19. Laitoin jopa jo kengat jalkaan ja laukun valmiiksi ja menin odottelemaan olkkariin lahtoa. "Ahaa, pikkuveljet menee nyt suihkuun. No ei niilla varmaan kauaa kesta valmistautumisessa ". N. klo 19.15: "Ahaa aiti menee suihkuun. " Siina odoteltiin viela 45min, kun sitten oli koko porukka valmiina lahtoon :D Lahdettiin kotoa n. klo 20! Juhlat oli siis alkaneet jo tunti sitten :D
Taa oli siis vaan yks esimerkki muiden joukossa joka tuli mieleen. Naita tapahtuu melkein joka paiva!
Mutta nyt taidan tasta menna tiskaileen astioita ja pukee paalleni :).
Ines lähti vaihto-oppilaaksi Brasiliaan elokuussa 2010. Hänen oma bloginsa löytyy oikean palkin blogivalikosta.
Eilen oli tarkotus menna shoppaileen koulun jalkeen, mutta oon taalla oppinut sen etta mihinkaan suunnitelmaan, jota ei oo kellon mukaan suunniteltu, ei kannata luottaa! Siina menis itsella vaan jarki ja hermot ennen pitkaa. :D Joten ei siis menty shoppaileen, toivottavasti ens viikolla olis aikaa, haluun uusia vaatteita, mulla on ollut kaytossa nyt pelkastaan ne vaatteet mitka tanne mukaan pakkasinkin. Aidin lahettama vaatelahetyskaan ei oo viela tullut, vaikka se on nyt tullu tanne varmaan jo kuukauden paivat...
Mutta siis kun mainitsin siita etta sinne pain -suunnitelmiin ei kannata luottaa, myoskin ajan kanssa taalla joustetaan hyvinkin paljon, vaikka olis jotain jonkun kanssa sovittukin johonkin tiettyyn kellon aikaan. Kotona Suomessa oon yleensa ajoissa joka paikassa ja pyrin aina lahtemaan myos hyvissa ajoin. Niinpa myos taalla oon pitanyt aina huolen etta (ainakin mina) oon valmis lahtemaan siihen kellon aikaan kun pitaa. Mutta yleensa joudun sitten odottamaan muuta porukkaa jonkun aikaa :D Otetaan esimerkiksi taman viikon maanantai, kun oltiin lahdossa parin pikkulapsen synttareille, jotka alkoi klo 19. Klo 18 havahduin siihen etta herran jestas, tassahan pitaa kayda viela suihkussa, pesta hiukset, valita vaatteet ja meikata. Siispa raahasin itseni suihkuun, puin ja meikkasin ja laitoin hiukset. Olin valmis siina n. varttia vaille 19. Laitoin jopa jo kengat jalkaan ja laukun valmiiksi ja menin odottelemaan olkkariin lahtoa. "Ahaa, pikkuveljet menee nyt suihkuun. No ei niilla varmaan kauaa kesta valmistautumisessa ". N. klo 19.15: "Ahaa aiti menee suihkuun. " Siina odoteltiin viela 45min, kun sitten oli koko porukka valmiina lahtoon :D Lahdettiin kotoa n. klo 20! Juhlat oli siis alkaneet jo tunti sitten :D
Taa oli siis vaan yks esimerkki muiden joukossa joka tuli mieleen. Naita tapahtuu melkein joka paiva!
Mutta nyt taidan tasta menna tiskaileen astioita ja pukee paalleni :).
Ines lähti vaihto-oppilaaksi Brasiliaan elokuussa 2010. Hänen oma bloginsa löytyy oikean palkin blogivalikosta.
tiistai 21. syyskuuta 2010
Elo maapallon toisella laidalla on pian päättymässä
Kielen opin nopeasti ja nyt, lähes 8 kuukauden jälkeen, ymmärrän suurinpiirtein kaiken mitä portugaliksi puhutaan ja pystyn ilmaisemaan itseäni juuri niinkuin haluan! Kun saavuin tänne, niin usein ajattelin, että miten tämän kielen voi koskaan oppia ja nyt kun sujuva portugali täydentää kielitaitoa, niin onnellisuutta on vaikea peittää.
On vaikea uskoa miten vuosi on lyhyt aika. Noin viikon päästä olen asunut ja elänyt täällä maapallon toisella laidalla jo 8 kuukauden ajan ja aikaa paluuseen on karkeasti noin 3,5 kuukautta. Loppuajasta suuri osa menee perheen kanssa matkustellessa, joten aika tulee lentämään aiempaakin nopeammin! Kaikki täällä on myös parantunut ja varmasti jatkaa parantumistaan edelleenkin loppua kohden, kuten entisiltä vaihtareilta usein on saanut kuulla.
Vaihtovuosi on valehtelematta ollut mun elämäni parhaita kokemuksia ja vuosi on tarjonnut niin paljon kaikkea uutta nähtäväksi, koettavaksi ja opittavaksi, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla!! Vaikeaa on välillä ollut, mutta se kaikki on ollut sen arvoista ja enemmänkin.
Tahdonkin kiittää teitä kaikkia YFU:lla, että tämä kaikki on ollut mahdollista!! Kiitos ihan kaikesta!
Koitan vielä repiä kaiken ilon irti loppuajasta ja rakastua Brasiliaan vieläkin syvemmin!
Beijos, Netta
Netta on viettänyt vaihto-oppilasvuotensa 2010 Brasiliassa ja palaa Suomeen loppuvuodesta.
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
Tiistaita Brasiliassa
Onpa mielikuvituksellinen otsikko
Taalla vietetaan nyt toista vapaapaivaa. En oikein tiia ees miks ihan tarkkaan, mutta mukavaahan taa on valilla pitaa vapaata koulusta! Viime postauksesta onkin jo aikaa, naa paivat vierahtaa niin akkia! Viime postauksen jalkeen oon ollu jo kaksilla uusilla 15-vuotissynttareilla; molemmat on kylla ollu hyvat! ;D Nyt on siis kolmet isot 15-vuotissynttarit nahty, ja EI - ne ei oo viela ohi! Viela on ainakin jo yhdet tiedossa :D Sunnuntaina tuli meinaan uus kutsu, talla kertaa luvassa on juhlat Fantasia-teemalla, saa nahda minkalaisessa puvussa sinne sitte lahdetaan :D Ne on vahan vajaa 2vkon paasta :)
En varmaan nyt ehdi hirveesti kirjotteleen, mutta laitan kuvan sunnuntailta musta ja host-siskon kaverista Samanthasta, jonka perheen luona oltiin viettamassa paivaa ja syomassa lounasta. Paikalla oli brasilialaiseen tapaan tietty joitakin sukulaisia ja muita kavereita. Tunnelma oli rento ja mukava :) Aluks syotiin vahan jotain grillattua lihaa, paaruokana syotiin riisia, maissia, jotain vihreita vihanneksia ja kanaa. Taalla on niin helppo tuntee olonsa kotoisaksi ihan kenen kotona tahansa, kaikki on niin lampimia ja ystavallisia :)
(noi lasit ei oo mun :D)
En tieda mita tanaan on ohjelmassa, mutta varmaan lahden lenkille sitten kun toi auringon pahin paahde on ohi, eli joskus neljan-viiden aikaan. Oon nyt kayny taala n. 3 kertaa viikossa aina lenkilla, se on hyva tapa saada vahan omaa aikaa valilla. Ja sillon ekan kerran kun lahdin taalla lenkille, tunsin oloni heti paljon kotoisemmaksi taalla, koska kotonakin lenkkeilen paljon. :) Ja samalla kunto pysyy kohdillaan eika paase rupsahtaan :D
Mut nyt raahaan itteni tasta ylos ja koitan keksia ittelleni jotain tekemista.. Esim. kasvatan hiuksiani tai jotain. Meinaa meinaan olla joskus - tai siis aika usein - vahan tylsaa :D
Ines kiittaa ja kuittaa.
Ines lähti vaihto-oppilaaksi Brasiliaan elokuussa 2010. Hänen oma bloginsa löytyy oikean palkin blogivalikosta
Taalla vietetaan nyt toista vapaapaivaa. En oikein tiia ees miks ihan tarkkaan, mutta mukavaahan taa on valilla pitaa vapaata koulusta! Viime postauksesta onkin jo aikaa, naa paivat vierahtaa niin akkia! Viime postauksen jalkeen oon ollu jo kaksilla uusilla 15-vuotissynttareilla; molemmat on kylla ollu hyvat! ;D Nyt on siis kolmet isot 15-vuotissynttarit nahty, ja EI - ne ei oo viela ohi! Viela on ainakin jo yhdet tiedossa :D Sunnuntaina tuli meinaan uus kutsu, talla kertaa luvassa on juhlat Fantasia-teemalla, saa nahda minkalaisessa puvussa sinne sitte lahdetaan :D Ne on vahan vajaa 2vkon paasta :)
En varmaan nyt ehdi hirveesti kirjotteleen, mutta laitan kuvan sunnuntailta musta ja host-siskon kaverista Samanthasta, jonka perheen luona oltiin viettamassa paivaa ja syomassa lounasta. Paikalla oli brasilialaiseen tapaan tietty joitakin sukulaisia ja muita kavereita. Tunnelma oli rento ja mukava :) Aluks syotiin vahan jotain grillattua lihaa, paaruokana syotiin riisia, maissia, jotain vihreita vihanneksia ja kanaa. Taalla on niin helppo tuntee olonsa kotoisaksi ihan kenen kotona tahansa, kaikki on niin lampimia ja ystavallisia :)
(noi lasit ei oo mun :D)
En tieda mita tanaan on ohjelmassa, mutta varmaan lahden lenkille sitten kun toi auringon pahin paahde on ohi, eli joskus neljan-viiden aikaan. Oon nyt kayny taala n. 3 kertaa viikossa aina lenkilla, se on hyva tapa saada vahan omaa aikaa valilla. Ja sillon ekan kerran kun lahdin taalla lenkille, tunsin oloni heti paljon kotoisemmaksi taalla, koska kotonakin lenkkeilen paljon. :) Ja samalla kunto pysyy kohdillaan eika paase rupsahtaan :D
Mut nyt raahaan itteni tasta ylos ja koitan keksia ittelleni jotain tekemista.. Esim. kasvatan hiuksiani tai jotain. Meinaa meinaan olla joskus - tai siis aika usein - vahan tylsaa :D
Ines kiittaa ja kuittaa.
Ines lähti vaihto-oppilaaksi Brasiliaan elokuussa 2010. Hänen oma bloginsa löytyy oikean palkin blogivalikosta
tiistai 7. syyskuuta 2010
Elämää vuoristoradalla
Kun lauantaina 21.päivä elokuuta seisoin Helsinki-Vantaan lentokentällä 'I love YFU Finland' -paita päälläni olo oli kuin huvipuiston laitteessa, turvakaaret ovat juuri laskeutuneet ja laite lähtövalmiina. Silloin sitä miettii, mihin taas on itsensä laittanut. Kun ensimmäinen vatsanpohjaa kutkuttava alamäki on ohi, loppu onkin päätähuimaavan hauskaa.
Muistan, miten käteni tärisivät kun ensimmäistä kertaa tapasin perheeni. Olin hermostunut, enkä oikein tiennyt mitä puhua, kolmen vuoden saksan lukemisen jälkeen tuntui ettei mitään ollut jäänyt päähän.
Nyt kaksi viikkoa myöhemmin, käteni eivät enää tärise. Olen kotitunut vihreiden vuorten keskelle ja perheeni on vienyt minua jos jonkun näköisiin kissanristiäisiin. Olen nähnyt ja kokenut näiden kahden viikon aikana mm. U2 konsertin, sukujuhlat ja Itävallan isoimman vesipuiston. Aktiiviteettejä on riittänyt, mutta päivä, joka saa hymyn huulille, tapahtui kotona sateisena tiistaina, kun koko perhe makoili sohvalla, katsoi telkkaria ja nauroi samoille asioille. Päässä pyöri vain ajatus: "Jesss mä todellakin kuulun tähän perheeseen!"
Vaikka elämä Itävallassa on lähtenyt hyvin käyntiin, kahden viikon aikana en ole välttynyt päivältä, jolloin halusin takaisin Suomeen-ja heti!Tunsin olevani niin yksin maailmalla, saksa ei tuntunut istuvan suuhun ollenkaan ja sukatkin olivat väärän väriset. Seuraavana päivänä aurinko paistoi taas vaihtarivuodelle.Tiedän, ettei tuo ensimmäinen harmaa päivä ollut vuoteni viimeinen. Suhtaudun siihen kuitenkin kevyesti, eihän Suomessakaan kaikki päivät niin ruusuisia ole.
Kouluni Itävallassa alkaa vasta parin viikon päästä, joten olen saanut nauttia pitkästä kesälomasta. Koulun alkua en vielä jännitä, mutta viimeisenä iltana ennen koulun alkua asia on varmasti toisin. Saapumisleirillä meille kerrottiin Itävallan koulusta ja sen tavoista, joten ihan tietämättömänä en ole koulutietäni Itävallassa aloittamassa.
Kira lähti Itävaltaan elokuussa 2010 ja palaa takaisin koti-Suomeen kesä-heinäkuussa 2011.
Muistan, miten käteni tärisivät kun ensimmäistä kertaa tapasin perheeni. Olin hermostunut, enkä oikein tiennyt mitä puhua, kolmen vuoden saksan lukemisen jälkeen tuntui ettei mitään ollut jäänyt päähän.
Nyt kaksi viikkoa myöhemmin, käteni eivät enää tärise. Olen kotitunut vihreiden vuorten keskelle ja perheeni on vienyt minua jos jonkun näköisiin kissanristiäisiin. Olen nähnyt ja kokenut näiden kahden viikon aikana mm. U2 konsertin, sukujuhlat ja Itävallan isoimman vesipuiston. Aktiiviteettejä on riittänyt, mutta päivä, joka saa hymyn huulille, tapahtui kotona sateisena tiistaina, kun koko perhe makoili sohvalla, katsoi telkkaria ja nauroi samoille asioille. Päässä pyöri vain ajatus: "Jesss mä todellakin kuulun tähän perheeseen!"
Vaikka elämä Itävallassa on lähtenyt hyvin käyntiin, kahden viikon aikana en ole välttynyt päivältä, jolloin halusin takaisin Suomeen-ja heti!Tunsin olevani niin yksin maailmalla, saksa ei tuntunut istuvan suuhun ollenkaan ja sukatkin olivat väärän väriset. Seuraavana päivänä aurinko paistoi taas vaihtarivuodelle.Tiedän, ettei tuo ensimmäinen harmaa päivä ollut vuoteni viimeinen. Suhtaudun siihen kuitenkin kevyesti, eihän Suomessakaan kaikki päivät niin ruusuisia ole.
Kouluni Itävallassa alkaa vasta parin viikon päästä, joten olen saanut nauttia pitkästä kesälomasta. Koulun alkua en vielä jännitä, mutta viimeisenä iltana ennen koulun alkua asia on varmasti toisin. Saapumisleirillä meille kerrottiin Itävallan koulusta ja sen tavoista, joten ihan tietämättömänä en ole koulutietäni Itävallassa aloittamassa.
Kira lähti Itävaltaan elokuussa 2010 ja palaa takaisin koti-Suomeen kesä-heinäkuussa 2011.
maanantai 6. syyskuuta 2010
Syntymäpäiväjuhlallisuuksia Brasiliassa
Mun piti alottaa uuden, ihan erillisen blogin kirjottamista.. mut what ever, jatkan tasta :) Kirjottelen tanne mita mulle kuuluu, mita oon tehny, fiiliksia, kuvia, kaikkee! Nyt oon taalla siis kolmatta viikkoo. Korva alkaa jo tottua kieleen ja oma kieli alkaa tottua puhumiseen pikkuhiljaa.. Kyl se tasta!
Brasilialaiset ihmiset on ensinnakin ihan mahtavia :) Kaikki on niin ystavallisia, avoimia ja lampimia. Heti sain kavereita jotka jaksaa olla mun kans ja jaksaa olla karsivallisia mun kanssa ja opettaa ja kertoo mulle uusia juttuja :) Ilma on kuuma ja aurinkoinen, ekat juhlat koettu ja voin kertoo et oli aivan mahtavaa! Taalla siis 15-vuotissynttarit on tosi suosittuja, niista jarjestetaan tosi isot ja niihin panostetaan kutsukorteista lahtien todella paljon! Tassa muutama kuva lauantain yhden Amandan 15-vuotisjuhlista :)
Nyt ainoo asia mika arsyttaa on se, etta joudun oleen nyt mun host-perheen kotikoneella, koska mun oma kone ei suostu yhdistyyn naiden nettiin.. Toivottavasti saadaan se viela toimiin, olis helpompi tatakin sit paivitella :) yritan ainaki kerran viikossa kirjotella tanne kuulumisia.
Nyt meen ekaa kertaa taalla lenkille, luultavasti vaan kavelylenkille etten jaa auton alle.. Naa ajaa meinaan ihan hullusti ja tamperelaiset autoilijatkin on niiin ystavallisia naihin verrattuna. Naa ei anna jalankulkijan ylittaa tieta vaikka kavelis keskella suojatieta..
Ines lähti vaihto-oppilaaksi Brasiliaan elokuussa 2010. Hänen oma bloginsa löytyy oikean palkin blogivalikosta.
Brasilialaiset ihmiset on ensinnakin ihan mahtavia :) Kaikki on niin ystavallisia, avoimia ja lampimia. Heti sain kavereita jotka jaksaa olla mun kans ja jaksaa olla karsivallisia mun kanssa ja opettaa ja kertoo mulle uusia juttuja :) Ilma on kuuma ja aurinkoinen, ekat juhlat koettu ja voin kertoo et oli aivan mahtavaa! Taalla siis 15-vuotissynttarit on tosi suosittuja, niista jarjestetaan tosi isot ja niihin panostetaan kutsukorteista lahtien todella paljon! Tassa muutama kuva lauantain yhden Amandan 15-vuotisjuhlista :)
Nyt ainoo asia mika arsyttaa on se, etta joudun oleen nyt mun host-perheen kotikoneella, koska mun oma kone ei suostu yhdistyyn naiden nettiin.. Toivottavasti saadaan se viela toimiin, olis helpompi tatakin sit paivitella :) yritan ainaki kerran viikossa kirjotella tanne kuulumisia.
Nyt meen ekaa kertaa taalla lenkille, luultavasti vaan kavelylenkille etten jaa auton alle.. Naa ajaa meinaan ihan hullusti ja tamperelaiset autoilijatkin on niiin ystavallisia naihin verrattuna. Naa ei anna jalankulkijan ylittaa tieta vaikka kavelis keskella suojatieta..
Ines lähti vaihto-oppilaaksi Brasiliaan elokuussa 2010. Hänen oma bloginsa löytyy oikean palkin blogivalikosta.
keskiviikko 25. elokuuta 2010
The best summer in my life...
Up to this point in my life, the most incredible summer I’ve ever had was spent in Finland. To some, this may sound dull or insignificant. Some may think I must not have experienced too much in my life, or had very many good summers. They must not have seen or heard or felt Finland like I have. They must not know what those tingly goose bumps feel like on sweaty skin after leaving the sauna and a cool summer breeze comes along to brush against the neck and shoulders. They must not know how the fresh strawberries, raspberries, tomatoes, and cucumbers smell like as their aromas float through the air at the Helsinki market on a Sunday afternoon. They must not know how it feels to stare into the vastness of a lake, a clear blue penetrating into the eyes, as one wonders where water meets sky and where sky meets water. But I do. And I’ll do my best to put it into words.
In the seventh grade, I wasn’t like a lot of the other kids in my school. I was fascinated with a country called Finland, and wanted to tell everyone about it. I was fascinated with Finnish traditions, language, and nature. I was always dreaming about Finland. I had Finland fever. When, in the eighth grade, I found out about a Finland summer scholarship through Youth for Understanding called the Finland – U.S. Senate Youth Exchange programme, or FUSYE for short, I found myself counting the days until I became eligible to apply. After waiting a few years and finally applying to the FUSYE programme, I had been accepted and found myself prepping to leave for Finland. I was nervous, excited, scared, and overjoyed, all at the same time.
And then I made it to Finland. I arrived to Helsinki and was quickly whisked off to Turku, a city that was perfect in every way. I remember everything about Turku, getting ice cream in the city centre, shopping in the beautiful stores on the street, and the market where I could buy fresh fruits and vegetables. I remember a short trip to the Baltic Sea, where we sat in a sauna, swam to sea, and repeated. I remember the warm faces of the people I met in Turku. I remember the way the sun lingered against the sea, never fully leaving.
After my time in Turku, it was time to go to my host family. My host family was in Jyväskylä, a good-sized city in central Finland. If I had thought I had fallen in love with Finland in Turku, it is because I hadn’t yet been to Jyväskylä. Even writing this a year later after my exchange, everything about my time there remains clear in my head. I remember the countless times my host sisters, Maija, Maaria, Saara, and I bicycled to Jyväsjärvi, the lake in the centre of Jyväskylä, and spent hours laughing on the shore laying in the sun. I remember riding our bicycles down the path around Jyväsjärvi, but stopping instead at a place called Viherlandia, where we got vanilla ice cream and looked at all of the beautiful Iittala glass we could buy.
One thing about Finland I will never forget is called the kesämökki, or in English, the summer cottage. My host family had a summer cottage where we often met Mummo (Grandma) and Pappa (Grandpa) for a day of sauna, swimming, and strawberries. My host sisters I would go to sauna and jump in the lake where they would teach me Finnish rhymes and songs. Then we would go back to sauna for a few more minutes and to the lake again, until Mummo called us inside to guess the number of strawberries she had prepared in a very large glass bowl. (The winner got extra.) While I didn’t win, there were still plenty of strawberries, sugar, and cream to go around and so many people I was coming to love to share these moments with.
So many unforgettable things happened to me in Finland. I visited amazing sights like the countryside of a place called Kangasala, the bustling urban area of Helsinki, even a UNESCO World Heritage landmark, the Old Church of Petäjävesi. Even so, all of these places I went to and things I did seem to pale against the thoughts of all of the people I came across. Finland is vivid, captivating, and extremely beautiful, but its people are even more so. It’s true some people in Finland may come across as shy or guarded at first, but behind all of that, they are the warmest people I know. I think about my host family in Finland everyday. I think about how they have affected me and how much they care about me. I cannot help but be humbled by them. I have never known so many people with so much heart.
Come to Finland to see the vastness of nature, the beauty. Come to wander and explore, to truly get lost. Most of all, come to meet a people who are as unique and inspiring as the country they inhabit.
Yhdysvaltalainen Jenna vietti kesän 2009 Jyväskylässä FUSYE-stipendiaattina.
In the seventh grade, I wasn’t like a lot of the other kids in my school. I was fascinated with a country called Finland, and wanted to tell everyone about it. I was fascinated with Finnish traditions, language, and nature. I was always dreaming about Finland. I had Finland fever. When, in the eighth grade, I found out about a Finland summer scholarship through Youth for Understanding called the Finland – U.S. Senate Youth Exchange programme, or FUSYE for short, I found myself counting the days until I became eligible to apply. After waiting a few years and finally applying to the FUSYE programme, I had been accepted and found myself prepping to leave for Finland. I was nervous, excited, scared, and overjoyed, all at the same time.
And then I made it to Finland. I arrived to Helsinki and was quickly whisked off to Turku, a city that was perfect in every way. I remember everything about Turku, getting ice cream in the city centre, shopping in the beautiful stores on the street, and the market where I could buy fresh fruits and vegetables. I remember a short trip to the Baltic Sea, where we sat in a sauna, swam to sea, and repeated. I remember the warm faces of the people I met in Turku. I remember the way the sun lingered against the sea, never fully leaving.
After my time in Turku, it was time to go to my host family. My host family was in Jyväskylä, a good-sized city in central Finland. If I had thought I had fallen in love with Finland in Turku, it is because I hadn’t yet been to Jyväskylä. Even writing this a year later after my exchange, everything about my time there remains clear in my head. I remember the countless times my host sisters, Maija, Maaria, Saara, and I bicycled to Jyväsjärvi, the lake in the centre of Jyväskylä, and spent hours laughing on the shore laying in the sun. I remember riding our bicycles down the path around Jyväsjärvi, but stopping instead at a place called Viherlandia, where we got vanilla ice cream and looked at all of the beautiful Iittala glass we could buy.
One thing about Finland I will never forget is called the kesämökki, or in English, the summer cottage. My host family had a summer cottage where we often met Mummo (Grandma) and Pappa (Grandpa) for a day of sauna, swimming, and strawberries. My host sisters I would go to sauna and jump in the lake where they would teach me Finnish rhymes and songs. Then we would go back to sauna for a few more minutes and to the lake again, until Mummo called us inside to guess the number of strawberries she had prepared in a very large glass bowl. (The winner got extra.) While I didn’t win, there were still plenty of strawberries, sugar, and cream to go around and so many people I was coming to love to share these moments with.
So many unforgettable things happened to me in Finland. I visited amazing sights like the countryside of a place called Kangasala, the bustling urban area of Helsinki, even a UNESCO World Heritage landmark, the Old Church of Petäjävesi. Even so, all of these places I went to and things I did seem to pale against the thoughts of all of the people I came across. Finland is vivid, captivating, and extremely beautiful, but its people are even more so. It’s true some people in Finland may come across as shy or guarded at first, but behind all of that, they are the warmest people I know. I think about my host family in Finland everyday. I think about how they have affected me and how much they care about me. I cannot help but be humbled by them. I have never known so many people with so much heart.
Come to Finland to see the vastness of nature, the beauty. Come to wander and explore, to truly get lost. Most of all, come to meet a people who are as unique and inspiring as the country they inhabit.
Yhdysvaltalainen Jenna vietti kesän 2009 Jyväskylässä FUSYE-stipendiaattina.
lauantai 21. elokuuta 2010
Finally a place to go!!
Koskaan ei ole kesä kulunut näin hitaasti! Koko kesän olen odottanut postia kuin kuuta nousevaa, ja jokainen puhelu tuntemattomasta numerosta on saanut sydämeni pamppailemaan.
Mutta ei, perhetieto ei ottanut tullakseen, ei postitse, ei soittamalla.
Vaihtoon lähteminen alkoi jo tuntui lähes epätodelliselta. Facebookista luin kuinka onnelliset vaihtarit jutustelivat perheidensä kanssa ja pääsivät yksi toisensa jälkeen maailmalle.
Sitten, kun olin jo lakannut miettimästä että josko se olisi tämä puhelu ,soi puhelimeni. (Tämä tapahtui toissailtana.)
Se oli kauan odottamani puhelu. Vihdoin sain perhetiedon!
Olen siis lähdössä 24.8, ensi tiistaina, vaihtoon vuodeksi Jenkkeihin. Kotikaupunkini on Thornton, Denverin kaupungin lähiö, suburbi. Jo Thorntonissa on 100 000 asukasta… Pääsenpähän vähän Poria isompaan paikkaan:DD Paikkakunta sijaitsee Coloradossa, vuoriston kupeessa.
Unelmani täyttyy vihdoin, kunhan ensin saan pakattua. Jotenkin tämä käytännön osuus on päässyt miinuksen puolelle. Huoneeni näyttää lähinnä kaatopaikalta, niin täynnä se on kasoja; vaatteita, tavaroita ja kaikenlaista romua jota on nurkkiin kasaantunut.
Ai niin se perhe :D
Perheestäni en tiedä vielä paljoakaan, tarkempaa tietoa saan toivottavasti tässä viikonlopun kuluessa. Näin alustavasti voin kertoa että perheeseeni kuuluu isä ja äiti ja poika. Isän ammatti oli jotain autoihin liittyvää ja äiti on kotiäitinä. Poika on jo college- eli yliopistoikäinen, ja on tällä hetkellä USA:n ilmavoimissa. Perheellä on myös kaksi koiraa, rodusta minulla ei ole harmainta aavistustakaan. Lisäksi perheeseen tulee saksalainen tyttö, myös vaihtoon, joten en ole ainoa ”teini” talossa.
Lähtö lähenee ja jännitys tiivistyy. Vielä on niin paljon tekemistä että aika tuntuu loppuvan. Nyt, perhetiedon saatuani, aika tuntuu kuluvan nopeammin kuin ikinä. Ainakin välillä. Tiistaina, elämäni pisimpänä tiistaina, olen jo Atlantin toisella puolella. (Kirjaimellisesti elämäni pisin tiistai, aikaero tekee siitä reilusti yli vuorokauden mittaisen.)
Kuulumisiani voitte siis lukea täältä blogista, tai vaihtoehtoisesti stalkata Facebookista, mikä tosin voi olla vaikeaa jos emme ole ystäviä, joten ehkäpä täältä kannattaa kulumiset lukea:DD
Porilainen Oona on pian coloradolainen high school oppilas. Linkki Oonan omaan blogiin löytyy linkkilistasta.
tiistai 3. elokuuta 2010
Hui, 15 yötä h-hetkeen!
Samalla siis enää 15 suomalaista aamupalaa, 15 hyvänyönhalia, 15 mahdollisuutta valita vaatteet aamulla rajaamattomasta vaatevalikoimasta, 15x24 tuntia aikaa valmistautua... kuulostaa stressavalta ja aika haikealtakin. Sitähän se vähän onkin, mutta onneksi näiden tunteiden taustalla on valtavan iso innostus!
Pakkaamiset ja tuliaiset vievät tietenkin paljon aivokapasiteettia ennen lähtöä, mutta samalla olen yrittänyt valmistautua henkiselläkin tasolla. Viime päivinä tunteet ovat vaihdelleet aikamoista vauhtia: saman päivän aikana voi aamupäivällä olla superinnoissaan ja yhtäkkiä illalla ihan kauhuissaan. On se vähän hassua, mutta kaiketi hyvinkin tavallinen ja normaali reaktio, kun tilanne on ihan uudenlainen. Harva on tässä iässä vielä viettänyt niin pitkää aikaa ilman vanhempia, varsinkaan ulkomailla.
Perheet sekä Suomessa että Saksassa ovat onneksi rohkaisemassa. Myös vanhojen vaihtareiden kokemukset ja kannustukset ovat tsempanneet tosi paljon epävarmoina hetkinä. Ja tietenkin myös muilta vaihtoonlähtijöiltä olen saanut korvaamatonta tukea. Puhuminen auttaa nyt ennen lähtöä ja varmasti myös sitten Saksassa.
Isäntäperhe on osoittautunut tosi avuliaaksi ja asiansa osaavaksi. Heidän avustuksella ollaan saatu hoidettua käytännönasioita koulujärjestelyistä bussikorttiin. Olen yrittänyt parhaani mukaan osoittaa kiitollisuutta ja nyt vaan toivon että gast-vanhempani ymmärtävät sähköpostieni epämääräiset lauserakenteet, jotka luultavasti nostaisivat jokaisen saksanopettajan ihon kananlihalle.. tällä hetkellä ymmärrettävyys on ehkä kuitenkin kielioppisääntöjä tärkeämpää.
Vaikka ajatus siitä, että muutaman viikon kuluttua olen jo Saksassa tuntuu nyt tosi jännittävältä ja tottapuhuen aika lailla hurjalta, en kuitenkaan missään nimessä kadu lähtöpäätöstäni. Vaihtarivuosi tuo varmasti niin paljon arvokkaita uusia kokemuksia, että plussalle jää varmasti!
Jotenkin lähteminen tuli lähemmäs kun tajusin, että isoin porukka yfulaisia Saksaanlähtijöitä lähti pari päivää sitten. Nyt on iso joukko hengenheimolaisia jo paikan päällä. Itse lennän pari viikkoa myöhemmin isäntäperheen lomajärjestelyjen vuoksi. Vähän on nyt semmoinen yksinäinen olo, mutta eiköhän se tästä, kun saa omat lähtöhässäkät kunnolla käyntiin.
Pakkaamiset ja tuliaiset vievät tietenkin paljon aivokapasiteettia ennen lähtöä, mutta samalla olen yrittänyt valmistautua henkiselläkin tasolla. Viime päivinä tunteet ovat vaihdelleet aikamoista vauhtia: saman päivän aikana voi aamupäivällä olla superinnoissaan ja yhtäkkiä illalla ihan kauhuissaan. On se vähän hassua, mutta kaiketi hyvinkin tavallinen ja normaali reaktio, kun tilanne on ihan uudenlainen. Harva on tässä iässä vielä viettänyt niin pitkää aikaa ilman vanhempia, varsinkaan ulkomailla.
Perheet sekä Suomessa että Saksassa ovat onneksi rohkaisemassa. Myös vanhojen vaihtareiden kokemukset ja kannustukset ovat tsempanneet tosi paljon epävarmoina hetkinä. Ja tietenkin myös muilta vaihtoonlähtijöiltä olen saanut korvaamatonta tukea. Puhuminen auttaa nyt ennen lähtöä ja varmasti myös sitten Saksassa.
Isäntäperhe on osoittautunut tosi avuliaaksi ja asiansa osaavaksi. Heidän avustuksella ollaan saatu hoidettua käytännönasioita koulujärjestelyistä bussikorttiin. Olen yrittänyt parhaani mukaan osoittaa kiitollisuutta ja nyt vaan toivon että gast-vanhempani ymmärtävät sähköpostieni epämääräiset lauserakenteet, jotka luultavasti nostaisivat jokaisen saksanopettajan ihon kananlihalle.. tällä hetkellä ymmärrettävyys on ehkä kuitenkin kielioppisääntöjä tärkeämpää.
Vaikka ajatus siitä, että muutaman viikon kuluttua olen jo Saksassa tuntuu nyt tosi jännittävältä ja tottapuhuen aika lailla hurjalta, en kuitenkaan missään nimessä kadu lähtöpäätöstäni. Vaihtarivuosi tuo varmasti niin paljon arvokkaita uusia kokemuksia, että plussalle jää varmasti!
Vilja lähti elokuussa 2010 Saksaan, Karlsruheen. Oman blogin osoite löytyy linkkilistasta.
maanantai 19. heinäkuuta 2010
Panikointia
''Tuliaiset, pakkaaminen. Uudet perheenjäsenet, kaverit, koulu, ympäristö, paikkakunta, kulttuuri ja tavat..'' Näitä oon yrittäny pohdiskella tässä muutaman viikon verran, mutta ei siltikään ajatus kulje. Vuosi Saksassa? Ilman perhettä, sukulaisia, kavereita? Ilman tuttuja tuoksuja ja makuja ja ylipäätään Suomea? Jaa, turha jankutttaa, kun ei mee jakelun niin ei mee. Alan varmaan luultavimmin pillittää ja panikoida vasta lentokoneessa.. :D Mutta toiselta kantilta ajatellen, miks ihmeessä panikoida ollenkaan? Sinne vaan renosti ja pidetään lippu korkeella, että Suomipaita pälle ja menoks. :) Kun ainahan sieltä pois pääsee, jos pakottava tarve tulee? Ja sitä tuskin tulee. Miun ainoo tavote on pysyä siellä koko vuosi, uutta oppien ja niin hyvät, kun huonot päivät kohdaten. Ja takasin en tule ennen sovittua päivämäärää. Tällä mielellä on hyvä jatkaa. :)
Eli tuliaiset. Ajattelin viedä perinteisen tuohikorin, johon kerään kaikkea perus suomalaista, esim: kahvia, suklaata, salmiakkia, villasukat, marimekkoa, muumimukin, juustohöylän, kotikaupungistani kertovan kirjasen... Mitään suomalaisia desing-tuotteita en meinannut viedä, sillä miten he tietäisivät suomalaisesta muotoilusta, jos mekään emme ole niinkään kuulleet saksalaisesta? :D Host- äitini pyysi minua ottamaan mukaan pari perus suomalaista reseptiä. Millekköhän kielelle ne pitäisi vääntää, kun joku suomenkielinen keittokirja tuskin kamalasti ilahduttaa.. :DD
Sitten omat tavarat. Oon alkanu jo erottelemaan Saksaan lähteviä vaatteita Suomeen jäävistä vaatteista. Valkkasin niistä ne n. 20kg, kunnes muistin kengät ja talvivaatteet ja.. :D oivoi.
Jonkunverran oon kuitenki saanut tätä tilannetta käsiteltyä henkisestikin. Esimerkiks tänään olin pikkusiskojeni kanssa uimassa, ja tuli semmonen tunne, että nyt pitää nauttia näistä hetkistä. Samoin tietysti myös muidenkin läheisteni kohdalla. Marsuistakin alkaa tulla kova huolenaihe, että miten ne nyt pärjää täällä ilman henkilöä, joka on huolehtinut nistä viimeiset viisi vuotta. Oonkin antanu nyt siskojeni paijailla ja hoidella niitä mahdollisimman paljon, että tottuisivat hoitamaan niitä. (: Mietin myös kaikenmaailman juhlia. Esim. synttärit? En oo mukana viettämässä kenenkää läheisten synttäreitä. Ajattelinkin jo rueta väsäämään kummitytölleni synttärilahjaa, kun en ole paikalla hänen 1v- syntymäpäivillä. Surullista, mutta onneksi on noita synttäreitä vielä hällä jäljellä.. :D Ja voishan sieltä saksastakin löytyä jotain kivaa lähetettävää. :)
Yhtenä päivänä sain muuten Saksalaisia asiakkaita! (työskentelen jäätelökioskilla..) Kuulin ensin kun vanhempi pariskunta alkoi keskustelemaan jäätelöistä saksaksi, ja miettivät millaisen annoksen haluaisivat. Nainen alkoi pohdiskelemaan jumboannoksen ottamista, ja tokaisin siihen saksaksi, ettei meillä valitettavasti ole saatavilla jumbovohveleita. Molemmat olivat suu auki, tekivät tilauksen saksaksi ja kun aloin kyhäilemään annoksia, he alkoivat ihan innoissaan selittämään, miten ihanaa oli törmätä saksaa puhuvaan myyjään. Siinä sitten juteltiin jonkun aikaa, mm. mistä he olivat kotoisin, kuinka monta vuotta olen opiskellu saksaa ja sen sellasta. Kun he lähtivät, olin ihan innoissani, kun tajusin, että olin pystynyt kommunikoimaan saksalaisten kanssa! Eli saksani ei ole ihan niin tönkköä, etteikö siitä mitään selvää saisi. Osaan siis siellä ainakin jäätelöä myydä, jos ei mikään muu tunnu onnistuvan! :D .. parin päivän päästä tulikin ruotsalaisia asiakkaita, enkä muistanut aluksi edes kiitosta, siitä en ollut kovinkaan ylpeä.. :D great!
Mutta tällaisissa tunnelmissa jatketaan, ja lisää on luvassa!
Bis bald!
Savonlinnalainen Anni lähti Berliiniin vaihto-oppilaaksi elokuussa 2010. Hänen blogiinsa voi tutustua oheisesta linkkilistasta.
Eli tuliaiset. Ajattelin viedä perinteisen tuohikorin, johon kerään kaikkea perus suomalaista, esim: kahvia, suklaata, salmiakkia, villasukat, marimekkoa, muumimukin, juustohöylän, kotikaupungistani kertovan kirjasen... Mitään suomalaisia desing-tuotteita en meinannut viedä, sillä miten he tietäisivät suomalaisesta muotoilusta, jos mekään emme ole niinkään kuulleet saksalaisesta? :D Host- äitini pyysi minua ottamaan mukaan pari perus suomalaista reseptiä. Millekköhän kielelle ne pitäisi vääntää, kun joku suomenkielinen keittokirja tuskin kamalasti ilahduttaa.. :DD
Sitten omat tavarat. Oon alkanu jo erottelemaan Saksaan lähteviä vaatteita Suomeen jäävistä vaatteista. Valkkasin niistä ne n. 20kg, kunnes muistin kengät ja talvivaatteet ja.. :D oivoi.
Jonkunverran oon kuitenki saanut tätä tilannetta käsiteltyä henkisestikin. Esimerkiks tänään olin pikkusiskojeni kanssa uimassa, ja tuli semmonen tunne, että nyt pitää nauttia näistä hetkistä. Samoin tietysti myös muidenkin läheisteni kohdalla. Marsuistakin alkaa tulla kova huolenaihe, että miten ne nyt pärjää täällä ilman henkilöä, joka on huolehtinut nistä viimeiset viisi vuotta. Oonkin antanu nyt siskojeni paijailla ja hoidella niitä mahdollisimman paljon, että tottuisivat hoitamaan niitä. (: Mietin myös kaikenmaailman juhlia. Esim. synttärit? En oo mukana viettämässä kenenkää läheisten synttäreitä. Ajattelinkin jo rueta väsäämään kummitytölleni synttärilahjaa, kun en ole paikalla hänen 1v- syntymäpäivillä. Surullista, mutta onneksi on noita synttäreitä vielä hällä jäljellä.. :D Ja voishan sieltä saksastakin löytyä jotain kivaa lähetettävää. :)
Yhtenä päivänä sain muuten Saksalaisia asiakkaita! (työskentelen jäätelökioskilla..) Kuulin ensin kun vanhempi pariskunta alkoi keskustelemaan jäätelöistä saksaksi, ja miettivät millaisen annoksen haluaisivat. Nainen alkoi pohdiskelemaan jumboannoksen ottamista, ja tokaisin siihen saksaksi, ettei meillä valitettavasti ole saatavilla jumbovohveleita. Molemmat olivat suu auki, tekivät tilauksen saksaksi ja kun aloin kyhäilemään annoksia, he alkoivat ihan innoissaan selittämään, miten ihanaa oli törmätä saksaa puhuvaan myyjään. Siinä sitten juteltiin jonkun aikaa, mm. mistä he olivat kotoisin, kuinka monta vuotta olen opiskellu saksaa ja sen sellasta. Kun he lähtivät, olin ihan innoissani, kun tajusin, että olin pystynyt kommunikoimaan saksalaisten kanssa! Eli saksani ei ole ihan niin tönkköä, etteikö siitä mitään selvää saisi. Osaan siis siellä ainakin jäätelöä myydä, jos ei mikään muu tunnu onnistuvan! :D .. parin päivän päästä tulikin ruotsalaisia asiakkaita, enkä muistanut aluksi edes kiitosta, siitä en ollut kovinkaan ylpeä.. :D great!
Mutta tällaisissa tunnelmissa jatketaan, ja lisää on luvassa!
Bis bald!
Savonlinnalainen Anni lähti Berliiniin vaihto-oppilaaksi elokuussa 2010. Hänen blogiinsa voi tutustua oheisesta linkkilistasta.
perjantai 11. kesäkuuta 2010
75 yötä omassa sängyssä
Muutama kuukausi lentokentälle. Se lähteminen mietityttää, millaset fiilikset kun näkee kaverit viimesen kerran, miten moikata kaikki läheiset lentokentällä. Kuulostaa tosi helmeltä sanoo että 'joo no nähään sit vuoden päästä,' mutta niin se menee. Coool. Oon kyllä niin maisemanvaihdoksen tarpeessa, ainakin nyt on vahvasti semmoset fiilikset. Kaikki uudet ihmiset ja maisemat ja kulttuuri ja tavat ja ruuat ymsymsyms. Mutta tavallaan tosi epäilyttävää ja pelottavaa ja hermotuttavaa ja superjännää. Ei sitä lähtöö vieläkään oikein tajua, varsinkin kun ei vieläkään oo sitä perhettä. Vähän paineissa siitäkin että alkasko joku nyt pikkuhiljaa haluumaan mua asumaan vuodeks kotiinsa ja syömään niitten ruuat, ois ihan ookoo!
Tää kesäloma ei oikein tunnu miltään kun kaikki odotukset on enemmän siellä syksyssä, kesälomafiilikset on ihan hukassa. Ehkä ne tässä pikkuhiljaa alkaa saapua kun ilmatkin paranee ja pääsee tekeen kaikkia kesäjuttuja. Kaverit on jo iha ranteet auki kun lähen, sanoo ettei tuu vuodesta mitään. Ehkä ne nyt kuitenki pärjää täällä keskenäänkin, ei se mikään maailmanloppu oo. En oo vielä pakkaamista miettiny ollenkaan ja tuliaisiakin on vähän hankala ostaa, ilman että tietää kenelle niitä on viemässä.
Kesällä ajattelin panostaa ranskan opiskeluun, että olis sitten edes jotain tasoo sinne mennessä. Ranskassa oon muutamia kertoja käynyt niin maa ei sinänsä ole ihan vieras. Oon jutellu joittenkin ranskalaisten kanssa, kuunnellu ranskan kielistä musiikkia yms. virittääkseni vähän tunnelmia jo etukäteen. Kyllä se tästä ! Mutta se perhejuttu vaan vaivaa. Kyllä ne tiedot sieltä varmaan toivottavasti ehkä tulee, mutta tulis nyt mahollisimman pian. Ois nii siistii tietää. Ei tässä muuta kun odottelua ja kesänviettoo.
Salut!
Tamperelainen Katri lähti maailmalle elokuussa 2010. Lisää hänen kuulumisiaan voit lukea katrifrance-blogista.
Tää kesäloma ei oikein tunnu miltään kun kaikki odotukset on enemmän siellä syksyssä, kesälomafiilikset on ihan hukassa. Ehkä ne tässä pikkuhiljaa alkaa saapua kun ilmatkin paranee ja pääsee tekeen kaikkia kesäjuttuja. Kaverit on jo iha ranteet auki kun lähen, sanoo ettei tuu vuodesta mitään. Ehkä ne nyt kuitenki pärjää täällä keskenäänkin, ei se mikään maailmanloppu oo. En oo vielä pakkaamista miettiny ollenkaan ja tuliaisiakin on vähän hankala ostaa, ilman että tietää kenelle niitä on viemässä.
Kesällä ajattelin panostaa ranskan opiskeluun, että olis sitten edes jotain tasoo sinne mennessä. Ranskassa oon muutamia kertoja käynyt niin maa ei sinänsä ole ihan vieras. Oon jutellu joittenkin ranskalaisten kanssa, kuunnellu ranskan kielistä musiikkia yms. virittääkseni vähän tunnelmia jo etukäteen. Kyllä se tästä ! Mutta se perhejuttu vaan vaivaa. Kyllä ne tiedot sieltä varmaan toivottavasti ehkä tulee, mutta tulis nyt mahollisimman pian. Ois nii siistii tietää. Ei tässä muuta kun odottelua ja kesänviettoo.
Salut!
Tamperelainen Katri lähti maailmalle elokuussa 2010. Lisää hänen kuulumisiaan voit lukea katrifrance-blogista.
tiistai 8. kesäkuuta 2010
Vuosi pulkassa Riihimäellä
Onneksi tultiin hyvin toimeen mun suomalaisen perheen kanssa jo ensimäisella viikollakin.
Muistan kun elokuussa ekana oltiin mökillä ja perheeni jokainen jäsen yritti selittää mulle erään suomalaisen satukirjan tarinaa.Silloin oli jo oikea perhe tunnelma. Mutta jotenkin mä tiesin jo ekasta hetkestä että mä voin luottaa heihin. Minun mielestäni, ihmiset jotka ottaavat vaitho-oppilaan luokseen vuodeksi,ovat vähän niin kuin vaihto-oppilaita itsekin. He myös haluavat kokea jotain uutta ja haluavat oppia miten voi elää vähän eri tavalla. Minusta me molemmat olemme oppineet toistemme kulttuureista.
Tiedän että jos minulla on ongelma, mä voin turvallisesti keskustella siitä vaikka kenen kanssa mun perheestäni. En osaa kuvitella mun elämäni ilman heitä. Vaikka joudun lähtemään, tiedän että sen lisäksi että mulla on Unkarilainen perhe, mulla on myös suomalainen, jonne voin tulla aina kun haluan.
Unkarilainen Luca saapui Riihimäelle elokuussa 2009. Hänen vaihto-oppilasvuotensa Suomessa päättyi kesäkuun lopussa 2010.
Muistan kun elokuussa ekana oltiin mökillä ja perheeni jokainen jäsen yritti selittää mulle erään suomalaisen satukirjan tarinaa.Silloin oli jo oikea perhe tunnelma. Mutta jotenkin mä tiesin jo ekasta hetkestä että mä voin luottaa heihin. Minun mielestäni, ihmiset jotka ottaavat vaitho-oppilaan luokseen vuodeksi,ovat vähän niin kuin vaihto-oppilaita itsekin. He myös haluavat kokea jotain uutta ja haluavat oppia miten voi elää vähän eri tavalla. Minusta me molemmat olemme oppineet toistemme kulttuureista.
Tiedän että jos minulla on ongelma, mä voin turvallisesti keskustella siitä vaikka kenen kanssa mun perheestäni. En osaa kuvitella mun elämäni ilman heitä. Vaikka joudun lähtemään, tiedän että sen lisäksi että mulla on Unkarilainen perhe, mulla on myös suomalainen, jonne voin tulla aina kun haluan.
Unkarilainen Luca saapui Riihimäelle elokuussa 2009. Hänen vaihto-oppilasvuotensa Suomessa päättyi kesäkuun lopussa 2010.
tiistai 27. huhtikuuta 2010
Syksy saapuu Argentiinaan
Ilmat on nyt pikkuhiljaa alkanu viileta, ja munkin on ollu pakko myontaa et kyl se syksy tanne on vaan valitettavasti jo tullu! Ulkoilma-bolicheissa alkaa pikkuhiljaa jo tulla kylma (mut ei niin kylma et olisin jattany vaahtobileet tai mitkaan muutkaan oikeestaan valiin!) ja kavereitten kanssa ollaan vaihdettu terereen juonti jo mateen.
Paasiaisviikolla (taalla semana santa) mentiin perheen kanssa Entre Riosin provinssiin, Villa Urquiza nimiseen pieneen kylaan. Meilla oli siella mokki vuokrattuna neljaks paivaksi, ja oli kyl rentouttavin paasiasloma ikina! Ensimmaisena paivana satoi oikeestaan koko paivan, ja kateltiin leffoja ja Serranon perhetta (Viky on siihen ihan hulluna), nukuttiin pitkat siestat ja syotiin facturaseja. Lauantaina ja sunnuntaina oli aurinkoista, ja oltiin koko iltapaiva joella. Kaytiin kans lauantaina paasiaskirkossa, joka kesti reilu 2 tuntia, ja kirkko oli niin taynna et jouduttiin seisomaan koko aika! Mut oli kyl siis tosi ihanat paivat siella, ja mennaan ehka takasin toukokuussa muutamaks paivaksi...
Sitten viimeviikolla lahdin taas Avellanedaan Catin luo. Catilla oli synttarit keskiviikkona, ja menin sinne koko viikonlopuks juhlistamaan niita, haha! Lahdin torstaina illalla (onneks ehdin istua koko iltapaivan Matin kanssa plazalla juomassa matea, kun se tuli Santa Fe:sta viikonlopuks Lehmanniin!) colectivolla ja olin perilla perjantaina aamuyolla. Talla kertaa se bussi ei vaan sit mennykkaan ihan Avellanedaan asti eli otin Reconquistasta remiksen, ja sen kanssa oli kyl aika sahlaysta kun kumpikaan ei tienny et missa se osote oikeen sijaitsee, haha. Paasin kuitenkin perille loppujenlopuks.
Perjantaina juhlittiin siis Catin synttareita sen kavereitten kanssa yhdessa Bolichessa. Syotiin siella kakku ja laitettiin Cati laulamaan karaokea ja sit siirryttiin juhlimaan! Oli kyl tosi hauska ilta, mut aamulla 7 tunnin juhlimisen jalkeen oltiin aika vasyneita! Lauantaina kaytiin iltapaivalla kattomassa korispelia ja sit pizzalla. Illalla lahdettiin (tietysti) uudestaan ulos! Talla kertaa mentiin joillekin yhteissynttareille, eika mulle kyl koskaan selvinny, keita ne synttarisankarit oikein oli. Eipa haitannu, kivaa oli silti! Sunnuntaina lahdettiin kolmen aikoihin kattomaan rugby-pelia, ja pienten bussiseikkailujen ja tienkysymisten jalkeen paastiin sinne joskus viiden aikoihin! Onneks mentiin, koska en oo koskaan ennen ollu kattomassa rugbya ja se naytti tosi hauskalta! Illalla sit mentiin kotiin, ja olin just pakkailemassa mun tavaroita, ku Cati alko yhtakkii huutaa ja kiljua! Ma olin ihan varma et siel oli kaarme tai sammakko, koska Cati joskus sanos mulle et sen huoneessa on ollu niita. Mut tal kertaa siel toises makkarissa olikin ROTTA! Eika siis mikaan pikkuhiirulainen vaan ihan rotta! Lukittiin se sinne huoneeseen ja istuttiin pari tuntia Catin sangyssa ja kuunneltiin kun se piti mielettoman kovaa metelia ja koitti syoda itteaan ulos!! Myohemmin lahdin bussilla taas kotiakohti, ja paasin perille joskus 4 aikaan Rafaelaan. Mulla kavi niin hyva tuuri, et Mati oli just lahdossa Santa Fe:hen vahan ennen 5, eli odotin siel asemalla et moikkasin sita ja paasin sit sen kuskin kyydissa Lehmanniin asti.
Nyt en keksi mitaan kirjotettavaa mika ei kuulostais silta, et mulla on taalla vahan aikaa jaljella, ja sita ma en halua ajatella, eli en kirjota mitaan, hahha!
Jasmina lähti Turun liepeiltä vaihto-oppilaaksi Santa Fe:hen, Argentiinaan elokuussa 2009.
lauantai 10. huhtikuuta 2010
"Alli! Muista kolmioasento!!"
Elikkä taal mä oon ihan kunnos ja mun kaupungissakaan ei oo mitään vakavaa tapahtunu ton maanjäristyksen takii. pelästysin vaan tosi paljon. Ne ketkä on vähänkään seurannu uutisii ni varmaa tietää et Etelä-Chile on iha kaaokses. Siel on jotkut kaupungit ihan maantasal, ku siel oli tsunamiiki ja mitä kaikkee en oo iha ees selvil mitä kaikkee siel on tapahtunu mutku uutisiii kattoo ni vähän vaikee sitä on uskee todeks. Joltain ihmisilt on yhdes yös niinku menny kaikki, et ainut omaisuus mikä niil on jääny ni on vaattet mitkä on pääl. ihan järkyttävää. Sit kaiken lisäks ku siel jotkut ihmiset meni ihan sekasi ja alko ryöstelee kauppoi ja ties mitä, ni ei siel kyl kukaan haluis olla. Luin lehdest yhen artikkelin Concepcionist ja siin oli yks nainen joka selitti et sillon maanjäristyksest seuraavan päivän sinne Consepcioniin saapus tosi paljon kuorma-autoi, ja he luuli et ne ois ollu apuu, mut sit ne oliki ihmisii jotka tuli varastaan kaikkee :o en tajuu miten joku voi tehdä tollee. Joku ihmisarvo pitäis sentää olla. Sen mä ymmärrän jotenkin et varastaa jotai ruokaa et pysyyy hengis tollases kriisitilantees, mut se et ihmiset alkaa varastaa taulutelevisioi ja ties mitä kaikee turhaan ni siin saa kyl sit olla aika pahasti päästään viallaan. Siel on vielki kaikki aika paljon sekasin ja armeijan miehet pitää kurii yllä.
Mul oli kyl aika paljon onnee ton maanjäristyksen kannalt, ku oon itekki kiertäny nyt kesälomal Chilee ympäri ja ämpäri et oisin voinu olla ihan mis vaan. sit toinen kans et onneks en lähteny sillon perjantai illal juhlimaan, koska oisin ollu maanjäristyksen aikaa juhlimas ja mun kaverit ketä oli ni selitti et se oli ihan kaaos, ne oli ollu yhes discos. Ei siel ollu ketää kuollu mut siel oli katost tippunu kaikkee roinaa ni ihmisii oli loukkaantunu ja sit se koko rakennus oli heilunu iha sikana, ku se on iha sellanen heikko rötikkä muutenki. Mä olin kotona onnellisesti nukkumas sit yhtäkkii alko lattia heiluu tai en niinku tajunnu et mitä tapahtuu mut heräsin ihan heti ku tajusin et nyt on jotai meneillää. sit niinko kaikki vaan heilus oikeest se oli nii pelottavaa ku en oo ikii ollu missää järistyksis, juma. Sit mun yöpöydän lamppu tippus ja kaikki verhot heilu ja sit mun äiti tuli hakee mua mun huoneest ja lähettii menee ulos, sit niinku ei oikeest melkee pysyny pystys ku kaikki heilus. En osaa selittää se oli niin outoo ku lattia sun alla vaan liikkus! Ei oltu päästy viel ulos asti ni sähköt meni. sit haettii mun pikkuveli ja mentii meijä terassil seisooo. Meijän uimaaltaas oli ihan järkyt aallot ja oli täysikuu ni näki tosi hyvin. uima-altaast lähti melkeen 20 cm vettä. Oli kauhee meteli siel ulkon et emmä tiä olin iha shokis luulin oikeest et tulee joku maailmanloppu, sit ku se kesti viel iha sairaa kaua ja voimistu vaaan. mun iskä muisteli siin samal et joo tää on kyl voimakkaampi ku se vuoden 1985 maanjäristys. Ihan ku en ois muutenki ollu iha paineis!
Onneks alko hiljeneeee se järistys ja sit ku se loppu ni oli vaa iha hiljast. Jotai siin heiluttii ja laitettii jotai vaattei valmiiks et jos järisee viel uudellee ni pitää olla valmiina. Sit mentii uudellee vaa nukkuu ku kello on puol neljä aamul. menin mun sänkyyn makaa ja olin ihan paniikis, kaiken lisäks alko tulee niit jälkijäristyksií, et siin mä sit makasin mun sängys ku sänky aina heilus vähän väliii ja mun katos on sellanen kilinäkello ni se sillee kivasti aina ilmotti ku vähänki järisi. Ei siin sit kauheesti tullu nukuttuuu et aamul ku "heräsin" ni ei ollu vielkää sähköi eikä vettäkää tullu sen takii. Oltii ihan uutispimennos, mut iltapäiväl mentii tuttujen luo mis oli sähköt ja sain shokin ku katoin uutisii ja näin millast esim Concepcionis oli. Kyl tuli pieni helpotuksen tunne et tääl los Andesis ei käyny pahemmin! Ilmottelin kans Suomeeen et oon hengis ku tajusin et ne ketkä on nähny uutiset ni on varmaa aika paniikis. Mut se on vaa sillee et uutisis näytetäään aina ne kaikkist pahimmat ja kamalimmat kuvat. Jos mun kaupungist ottais kuvan ni ei siit ees huomais et tääl on ollu mitää maanjäristyst, vaik tääl se oli 7 astet richer. Tääl on rakennukset vissiin parempilaatusii tai jotai. mun koulust jostain paikoist meni jotai kattojuttui rikki mut neki on nyt jo korjattu. Kaupungintalo meinas sortuu mut seki on pystys viel vissii.
Tänään mun luokal tuli uus poika Bryan. Se asu ennen Etelä-Chiles Concepcionin ihan vieres ja sen talo on asumiskelvoton. Sen koko perhe on elos kuitenkin ja nyt se tuli sen pikkusiskon kans tänne Los Andesiin koska siel Concepcionis ei vaan pysty olee et se on selviytymist kokoajan ku ulkon ei saa liikkuu ilta 9 jälkee ja sielt on pulaa ruuast ja ei oo sähköi eikö mitään. Bryanin isoäiti asuu tääl Los Andesis ni se on sen luona nyt sen pikkusiskon kans. sen vanhemmat jäi Concepcioniin auttaan kaikes uudelleenrakenukses ja ku sen isäl on työpaikka siel ni sen täytyy olla siel. Bryan on tääl Los Andesis vähintää 1,5 kk, mut se sanos kyl et varmaan kauemmin ku siin kestää et siel Concepcionis kaikki normalisoituu ja voi silti olla et se jää tänne. Oikeest se oli nii mukava et mua teki oikee pahaa ku se kerto ku se oli yöl heränny ja sit ne oli vaa lähteny nopee sielt talost ja nyt se talo on iha muussina ja et ne oli viikon ollu siel Concepcionis sillee vähäl ruual ja kaikke, mut sit ne onneks tuli tänne turvaan. sit sil oli vaan sanottu et pakkaa kamat et sä lähet Los Andesii, ja ei sil nyt kauheest ollu pakkaamist ku sen talost oli kuulemma aika vaikeet saada mitää :(iha hirveet. mun ois vaa tehny mieli halata sitä ja sanoo et ei mitää hätäää se oli nii sellanen. mut oon kyl tosi ylpee meijän luokast koska kaikki on ottanu sen tosi hyvin vastaa. Se istuu mun takana ja Felipen vieres sillee hyvin. Et sil on oikee mainio istumapaikka, ni mä pidän sil ainaki sit seuraa jos kukaa muu ei :)
Yks mist oon oikeest tosi ilosesti yllättyny tai niinku en oo ikinä nähny mitään vastaavaa ku heti ton maanjäristyksen jälkeen tää kansa niinku oli heti yhdes auttamas. Joka ikinen ihminen et ne kenel on itelläkin puutet jostain ni oli valmiina antamaan vaattei tai ruokaaa tai ihan vaan auttavan käden. Mä ite olin meijän koulus ku siel Punanen Risti järjesti sellasen vaatekeräyksen et ihmiset lahjotti vaattei sit kaikkii meijän koululaisii ja muitaki tyyppei vaan tuli sinne lajitteleen niiit, koska niit oli ihan sikana, niit lajiteltii varmaa joku 3 päivää ja sit ne lastattiin bussiin. Tääl niinku joka paikas on keräyksi ja kaikki järjestää kaikkii en osaa ees oikee selittäää mut tää näkyy niinku kaikkial et oli jotain älyttömän hienoo nähdä ku siel meijänki suurinosa meijänki koululaisist vapaaehtosesti heräs 7 aamult ja tuli sinne lajittelee niit vaattei, sit ykski poika vaan selitti et on tää paljon kivempaa ku olla kotoon vaaa, ja se oli kyl totta siel oli just hauskaa ja sai tutustuu uusiin ihmisiin. Ton maanjäristyksen jälkeen kesäloma jatkus viikol, ja just se viikon kaikki oli siis koulus auttaas siin vaatekeräykses.
Nyt ku koulu alko ni meil on ollu joka päivä maanjäristyspoistumisharjoitus ja sit ollaan harjoteltu kolmioasentoo mihin pitää mennä jos tulee jälkijäristys. Viime perjantain iski kaks kertaa oikee kunnon jälkijäristys ja olin koulust just, voitte kuvitella ku kaikki meni iha paniikkii sit piti tehä se asento ja mä ja yks nacha oltii vähä hukas tai mä olin enemmänki paniikis ja pidin vaa mun pulpetist kii ni emmä keskittyny mihinkää kolmioihin, ku se on sellanen et pitää mennä lattial sellatti kontallee sillee hienosti ja kädet päänpääl. Koko muu luokka oli jo maas makaas ja huuus vaan et 'Alli kolmioasento!' Kyl mä se loppujenlopuks sit tein.. Mut oikeest kiva paniikki jos tulee kunnon maanjäristys ja ollaa koulus ku se et ihmiset alkaa huutaa ja juoksentelee ympäriinsä ni vaa lisää sitä paniikkii!!! Toivottavasti ei nyt kuitenkaa. Ens kerral keskityn kolmioasentoon paremmin.
Terkkui kaikil!
Maskulainen Alli lähti vaihto-oppilaaksi Chileen heinäkuussa 2009.
perjantai 9. huhtikuuta 2010
Don't Mess with Texas!
Saana ja isäntäperheen sisko Las Vegasissa jouluna 2009.
Matkalaukku on avoinaisena lattialla. Vaatteita lentelee ympariinsa. Tama taytyy ottaa… Ei ehka sittenkaan… Tama on likainen, taytyy laittaa pyykkiin. Missa mun lenkkarit ovat? Kellohan on jo yli puolenyon! Menen nukkumaan , pakkauksen kerkeaa viimeistella huomennakin. Olin kuullut kauhutarinoita viimeisesta yosta kotona. Nukuin paremmin kuin aikoihin. Seuraavana aamuna heraan myohassa! Viskon tavaroita laukkuun. Loydan jaakaapista makaroonilaatikkoa ja lammitan sen mikrossa. Luen sanomalehden ja odotan, etta vanhempani tulisivat toista. He tulevat, heitamme matkalaukun auton peralle ja lahdemme ajamaan. Saan tarkeita vanhemmallisia neuvoja koko matkan. Lentokentalla opetin isalleni mita fruittari tarkoittaa, sain 10 levyllista Suomi musiikkia kavereiltani, seka lopulta kuulin kuulutuksen lennolleni. Oli aika menna. Hyvastit olivat kamalat, mutta niistakin elossa selvittiin. Jaksoin vain ajatella, etta eihan se ole kuin 10 kuukautta.. Kun lentokone nousi ilmaan, silmani vielakin itkusta sumeat, muistin, etta lenkkarit jaivat huoneeni lattialle.
Tuosta kyseisesta paivasta on kulunut jo 8 kuukautta. Nama kuukaudet olen viettanyt YFU vaihto-oppilaana Texasissa, Yhdysvalloissa – ja elama hymyilee! Ystavallisia ihmisia, auringonpaistetta, cowboy-kulttuuria ja leveaa Texasin aksenttia ei voi voittaa mikaan. Maisemat ovat tasaiset, ja hiekka lentaa ilmassa. Lava-autot, seka traktorit tayttavat kadut ja pellot. En olisi ikina uskonut, etta minusta tulisi pikkukaupungin tytto.
Isantaperheeni on mahtava! Hostisa on asianajaja, aiti on kotiaiti ja veli opiskelee maisema-arkkitehdiksi toisessa kaupungissa. Kanssani asuu myos toinen YFU oppilas, Tonje Norjasta. Ennen tata vuotta minulla ei ollut siskoa. Nyt minulla on sisko, aina ja ikuisesti. Matkustelemme perheen kanssa paljon, he haluavat antaa meille ikimuistoisen vuoden seka nayttaa niin paljon erilaisia paikkoja kuin vain suinkin mahdollista. Laskettelu viikonloppu New Mexicossa (matkamuistona nyrjahtanyt nilkka, seka kainalokepit kahdeksi viikoksi), Golden Gate Bridge San Franciscossa, uusivuosi Hollywood-tuottajan juhlissa Los Angelesissa, suuren suuri Grand Canyon, Las Vegasin valot, paasiaisviikonloppu Dallasissa, seka viikon mittainen loma Meksikossa, ovat vain muutamia muistoja jotka tulevat sailymaan mielessani ikuisesti.
Koulussa on helppo saada kavereita, ja tunnitkin ovat helppoja. Yleensa me vain askarrellaan! Olin onnekas kun sain mahdollisuuden olla valmistuva seniori, joten valmistun toukuun lopussa “ihan oikeasti”. Koulussa urheilujoukkueiden maskotti, tornado, seka koulun tunnusvarit nakyvat kaikkialla. Koulussa on paljon hauskoja tapahtumia, esimerkiksi Spirit Week, jossa jokaisena paivana on erilainen pukeutumisteema ja viikko huipentuu homecoming jalkapallo-otteluun. Amerikkalainen halloween oli myos mahtava kokemus! Aktiivisuus kuuluu suurena osana Amerikkalaiseen koulujarjestelmaan, urheilujoukkueet, oppilaskunta, kerhot, ja klubit. Niiden kautta saa paljon kavereita! Kun jaksaa nahda vaivaa, eika luovuta, saa lapi elaman kestavia ystavia. Ensimmaisten viikkojen aikana koulussa sain paljon kavereita. Kaikki olivat kiinnostuneita vaihto-oppilaista. Sitten meihin totuttiin, eika ihmiset jaksaneet enaa olla niin innostuneita. Silloin huomasi, ketka haluavat oikeasti olla ystaviasi. Niita ihmisia ei ollut paljon. Jaksoin olla aktiivinen ja sosiaalinen, ja yllattaen minulla olikin jo laaja YSTAVApiiri. Tama tapahtui vasta muutamia viikkoja ennen joulua.
Jokainen vaihto-oppilas vuosi on erilainen ja mielestani se tekee kokemuksesta niin ainutlaatuisen. Olen oppinut rakastamaan tata uutta ja mielenkiintoista kulttuuria, mutta samalla oppinut arvostamaan Suomea entista enemman. Niin kliseiselta kuin tama kuulostaakin, olen oppinut uusia asioita itsestani seka myos katsomaan maailmaa taysin uusin silmin. Onneksi otin riskin, ja paatin toteuttaa unelmani!
Oululainen Saana viettää parhaillaan vaihto-oppilasvuottaan teksasilaisessa 10 000 ihmisen kaupungissa.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Unohtumattomia muistoja, uusia ihmisia ja kasvunhetkia
Uusia kokemuksia ja elamyksia on edessa
Tammikuussa paasin Amerikan suurimpaan ostoskeskukseen “Mall of Americaan”. Se oli hauska ja iso kokemus. Shoppailtiin ja vietettiin hauska iltapaiva kavereiden kanssa.
Helmikuussa paasin osallistumaan koulun Snow Days –tansseihin. Laittauduttiin kauniiksi ja komeiksi, ja vietettiin hauska ilta kavereiden kanssa.
Helmi-maaliskuussa paasin upealle, ikimuistoiselle YFU:n matkalle Hawajille! Sain paljon uusia kavereita ympari maailmaa, nain ja koin hienoja asioita, otin satoja kuvia ja paasin muunmuassa snorklaamaan ja surffaamaan.
Koko vuoden mittaan koin uusia, hauskoja, erilaisia, samankaltaisia ja unohtumattomia juhlapyhia. Lokakuussa koin Halloweenin, menimme host-siskoni ja muutaman kaverimme kanssa Trick or treating ja kaiverrettiin kurpitsoja. Marraskuussa oli Thanksgiving, joka oli aivan uusi juhla minulle, sita kun ei meilla Suomessa ole. Soimme hyvin, ja paljon, kalkkunaa, perunamuusia, hyyteloa ja muita amerikkalaisia ruokia. Sitten olikin jo joulu, meidan perheessa vietimme sita kolmena eri paivana, eri isovanhempien ja sukulaisten kanssa. Soimme taas hyvin, vietimme mukavan jouluaamun lahjojen kera kuusen alla, joulusukat roikkuivat takanreunalla. Paasiaista vietimme huhtikuun alussa, kavimme perheen kanssa kirkossa, ja iltapaivalla soimme kinkkua ja perunasalaattia paivalliseksi.
Spring breakilla mentiin host-perheeni kanssa South Dakotaan . Naimme upean Mount Rushmoren
Nyt vuoteni taalla on melkein ohi, noin kaksi kuukautta enaa jaljella. Edessa
Hirvihaarasta kotoisin oleva Emma lähti elokuussa 2009 vaihto-oppilaaksi Minnesotaan, Yhdysvaltoihin.
keskiviikko 31. maaliskuuta 2010
Minä kuulun nyt Saksaan
Anna ja isäntäperheen sisko jouluna 2009.
Kun istuin elokuussa junassa matkalla isäntäperheeni luo, mietin, että mitä ihmettä teen? Ajattelin, että olen varmaan seonnut, kun päätin lähteä vuodeksi Saksaan. Kokonainen vuosi ilman perhettä, kavereita ja poikaystävää Ja mitä jos se isäntäperhe onkin ihan hirveä? En tiennyt yhtään mikä minua siellä pääterautatieasemalla odottaa, ja pelotti kyllä vähän. Mutta samalla olin todella utelias!
Sitten tapasin isäntäperheen ja huomasin, että pelkoni olivat turhia. Meillä riitti heti juteltavaa. He olivat kärsivällisiä, yrittivät parhaansa mukaan ymmärtää minun palikkasaksaani ja itse selittivät saman asian vaikka neljänteen kertaan, jos en ymmärtänyt. Asettauduin omaan huoneeseeni ja ensimmäisten viikkojen aikana selvittelin talon tapoja: kuka herää mihinkin aikaan, mitä astioita käytetään aamupalalla ja mitkä kotityöt kuuluvat minulle.
Sopeutuminen tapahtui yllättävän nopeasti. Koulu ja kaupunki tulivat tutuksi. Saksan kielen puhuminen oli itsestäänselvyys. Elämästä tuli melko nopeasti aivan normaalia arkea. Perheen kanssa ruokailemme yhdessä, katsomme elokuvia ja matkustelemme. Kavereiden kanssa pidämme dvd-iltoja tai menemme diskoon. Koulussa yritän ymmärtää jotain ja tapaan kavereita. Yksin ollessa lueskelen lehti, katselen tv:tä tai istun koneen ääressä jutellen niin suomalaisten, kuin saksalaistenkin kavereiden kanssa.
Tietysti elämä ei ole ollut vain ruusuilla tanssimista. Kavereita on kyllä paljon, mutta niitä oikeita ystäviä on ollut vaikea löytää. Välillä raivostuttaa, kun en pysty ilmaisemaan itseni 100 prosenttisesti haluamallani tavalla. Tuntuu, ettei kukaan täysin ymmärrä. Joskus kaipaan hirveästi kouluruokaa ja saunaa. Joskus mietin, että nyt olisi parempi, jos voisin olla äidin luona. Sitä tuntee olonsa välillä vähän yksinäiseksi. Tähän kuitenkin auttaa esimerkiksi muiden vaihtarien kanssa keskustelu, koska he painivat samojen ongelmien kanssa.
Myös synttärini, joulu ja uusi vuosi olivat vaikeita aikoja. Silloin ikävöin perhettäni erittäin paljon. Olin melko itkuinen. Onneksi isäntäperheeni ymmärsi minua ja keskustelimme asiasta. Loppujen lopuksi pystyin rentoutumaan ja nauttimaan jokaisesta juhlapäivästä. Muutenkin olen sitä mieltä, ett ensimmäiset puolivuotta ovat ikävöimisen suhteen vaikeinta aikaa. Joulun jälkeen helpottaa valtavasti, ja kannattaa todella sinnitellä siihen asti. Itse ikävöin nykyään perhettäni erittäin harvoin.
Nyt 8 kuukauden jälkeen tuntuu, että kuulun todella perheeseen, ja tämä elämä Saksassa on ihan normaalia elämää. Ymmärrän lähes kaiken ja kielen kanssa ei ole ongelmia. Menen kouluun yhtä vastahakoisesti kuin Suomessakin. Tyhjennän astianpesukoneen, ja tiedän, mihin kaikki astiat kuuluvat. Kiusaan isoveljeni niin kuin kunnon pikkusiskon aina kuuluu ja fanitan kavereiden kanssa Til Schweigeria. Tuntuu oudolta ajatella Suomeen palaamista. Yhtäkkiä joudunkin jättämään tämän kaiken ja palaamaan siihen samaan vanhaan elämään. Luulen, että siihen sopeutumiseen tarvitsen paljon enemmän työtä.
Tamperelainen Anna on asunut Saksassa elokuusta 2009. Jos haluat kuulla enemmän hänen ajatuksistaan vaihto-oppilasvuodesta Saksassa, saat Annan yhteystiedot YFU:n toimistolta (yfu.finland[at]yfu.fi).
maanantai 29. maaliskuuta 2010
Kahdeksan kuukautta Meksikossa
Aika on kulunut hurjan nopeasti, ja olen ollut taalla pian 8kk. Kuitenkin tuntuu, etta vasta tulin tanne, vaikka totuus onkin, etta siita on jo hieman aikaa ja 3kk paasta pitaisi jo palata Suomeen.
Alku oli tottakai hieman hankalaa. Kieli ja muut kulttuuri- ja tapaerot aiheuttivat hammennysta ja sopeutumista riitti suureen perheeseen, perheen erilaisiin arvoihin ja tapoihin, meksikolaiseen kulttuuriin seka muihin uusiin asioihin, joita kohtasin koko ajan lisaa. Voin sanoa suoraan, etta omaan hostperheeseeni paastyani, ensimmaisen viikon halusin vain itkea. Matkustimme perheen kanssa ensimmaisen yhteisen viikkomme ja hotellien vaihto alkoi vasyttaa, sen lisaksi, etta joka aamu heratessani kuulin vain vieraiden ihmisten puhuvan espanjaa. Olo oli niin yksinainen, en ymmartanyt mitaan enka halunnut avata aamulla silmiani, koska en halunnut kohdata todellisuutta, etta olin paattanyt lahtea Meksikoon vuodeksi vieraiden ihmisten pariin ja nyt todella olin siella. Toivoin tosissani kaiken olevan unta ja joka paiva noina ensimmaisina paivina jouduin elamaan ahdistuksissani ja yrittaa ymmartaa mita nama ihmiset minulle puhuivat.
Omaan Meksikon kotikaupunkiini ja kotiini paastyani tilanne helpotti, silla sain asettua kodiksi ja rauhoittua. Tutustuin lahes samanikaisen siskoni kavereihin ja vietin heidan kanssaan aikaa ennen kuin sain omia ystavia. Aloitimme myos siskoni kanssa salilla kaymisen, jossa tapasin yha uusia ihmisia. Koulu oli erilainen Suomen kouluun verrattuna: kaikilla oli uniformut, koulu oli pieni, sielta ei saanut poistua, koska ovet olivat lukossa ja muita minulle outoja saantoja loytyi... Kaikesta huolimatta pidin koulustani, ihmiset olivat mukavia ja uteliaita. Ensimmaiset viikot sain miettia kenen kysymykseen vastaan ensimmaisena. Luokkalaiset myos kutsuivat minut mukaan leffaan ja syomaan ja sain tutustuttua moniin uusiin ihmisiin. Kaikki ottivat minut todella hyvin mukaan. Koulussani on myos toinen vaihto-oppilas, Saksasta. Hanen kanssaan olen ystavystynyt mahdottoman hyvin, silla huonot hetket ovat ajaneet meidat yhteen: toisistamme olemme aina saaneet tukea, silla toinen vaihtari kylla ymmartaa.
Alun vaikeina aikoina kieli aiheutti vaikeuksia, koska kun en ymmartanyt mita ihmiset puhuivat, olo oli hyvin ulkopuolinen. Tunsin olevani yksin omien ajatuksieni kanssa. Perheen erilaiset tavat aiheuttivat mietintaa ja sopeutumista, mutta elamaa tarkkaillessa ja kyselemalla niistakin selviaa. Monet asiat ovat menneet taalla niin, ettei minulle ole suoraan sanottu kuinka tehda jotain, vaan minun on pitanyt itse tajuta. Elama kului vuoristoratamaisesti ja hyvaa paivaa seurasikin yhtakkia armottoman huono paiva, jolloin sain kayttaa kaiken energiani miettimiseen kuinka selvian loppuvuodesta. Yhtakkia mieliala taas parani ja kaikki nayttikin aurinkoiselta. Tottakai arsytysasioita loytyy vielakin, mutta niihin on jo tottunut: jokapaikasta loytyy asioita jotka eivat miellyta.
Vahitellen huomasin myös ymmartavani yha enemman espanjaa ja nyt voin jo sanoa pystyvani nauramaan tosissani ihmisten mukana, silla ymmarran mista kaikki puhuvat! Nyt 8kk jalkeen voin sanoa sopeutuneeni hyvin elamaan taalla toisella puolella palloa uusien ihmisten kanssa. Olen saanut muutamia aivan uskomattoman hyvia ystavia ja monia tuttavia. Olen saanut uuden suuren perheen seka siskoja ja ihanan tadin, joita minulla ei koskaan ole ollut. Perheeseeni taalla kuuluu siis vanhempien lisaksi viisi siskoa ja kahden isosiskon lapset ja puolisot. Nyt en voi uskoa, etta joulusta on jo kulunut lahes 3 kuukautta, silla aika joulun jalkeen on kulunut rehellisesti sanottuna juoksemalla ja aivan liian nopeasti! Joulun vietimme kotona perheen kesken, uutena vuotena matkustimme vanhempieni ja yhden siskoni kanssa USA:an tuttavien luokse. Tammikuussa meilla oli vaihto-oppilaille jarjestetty Meksikon kiertomatka, helmikuu kului aivan huomaamatta ja nyt eletaankin jo maaliskuun puolta valia. Jannitys lahdon lahenemisesta tuntuu ja kyyneleita on tullut jo vuodatettua.
Jos aikaa joulusta on 3 kuukautta, joka kului aivan huomaamatta parhainten ystavieni, muiden kavereiden, koulun ja perheeni kanssa, miten tuleekaan hujahtamaan viimeiset 3 kuukautta? Nyt aloitin myos uuden harrastuksen: kitaran soiton, joten paivat tosiaan kuluvat huomaamatta. Olen jo alkanut miettimaan kaytannon asioita, kuten tavaroiden pois lahettelyn aloittamista yms. Muuten en halua ajatella lahtoa, silla se tuntuu liian pelottavalta ajatukselta. Olen saanut kaikista normaaleista vaikeuksista huolimatta luotua itselleni elaman Meksikoon, luotua laheisia suhteita moniin ihmisiin, oppinut tuntemaan Meksikoa ja sen kulttuuria ja ehka ominut itsellenikin joitakin tapoja taalta, elanyt erilaista elamaa eri tavoilla ja luonut siita oman elamani. Enka millaan haluaisi hylata tata elamaa. Loytyy tasta elamastani taalla myos asioita, joista en pida, mutta loytyy myos niin hurjasti hyvia asioita, etten vain osaa ajatella taman elaman jattamista, Meksikon jattamista. Mutta onneksi on viela muutama kuukausi aikaa... :)
Kirjoittaja on lehmolainen Miia, joka lähti Meksikoon vaihto-oppilaaksi elokuussa 2009.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)