Elämää Ecuadorissa

Vaikea uskoa, etta vuoden odottelun jalkeen olen nyt taalla, keskella vierasta kulttuuria ja tuntemattomia ihmisia, seuraamassa keskusteluja, joita kaydaan kielella, joka ei ole omani. Samalla tuntuu, etta olisin ollut hostperheeni luona pidempaan kuin yhden viikon. Niin paljon on ehtinyt tapahtua lyhyessa ajassa!

Perheeni on mukava ja karsivallinen. Monesti he toistavat saman lauseen kymmeneenkin kertaan, ennen kuin ymmarran mista on kyse, mutta seuraavalla kerralla ymmarran jo yhdeksannella kerralla, toivottavasti ainakin. Veljeni puhuu hiukan englantia, joten hanelta on hyva varmistaa, jos ei ole taysin selvilla siita, mita tapahtuu. Vaikkei minulla ja siskollani yhteista kielta viela olekaan, tulemme hyvin toimeen keskenamme. Keskustelu onnistuu yksinkertaisin lausein ja elekielen avulla. Kasien huitomisella paasee yllattavan pitkalle ja sita kautta on jo naurettu siskon kanssa monille asioille.

Yhtena paivana veljeni vei minut, siskoni ja serkkuni keraamaan hedelmia puista. Siina samalla maistoin varmaankin viittatoista eri hedelmaa, joista tunsin etukateen vain banaanin ja mandariinin. Olen kulkenut perheeni mukana ties minne – yleensa en edes tieda, minne olemme menossa ennen kuin olemme siella. Tata kautta paadyin mm.seuraamaan juhlaa, joka paattyi huikeaan ilotulitukseen, ulkoilmakonserttiin kuuntelemaan musiikkia ja tanssimaan seka tutustumaan paikalliseen Tsáchila-kulttuuriin.

Suurinpiirtein kaikki on taysin uutta minulle, joten kyselen paljon (ja samat asiat moneen kertaan), mutta hitaasti opin paitsi kielta myos kulttuuria. Tanne on ollut helppo sopeutua, koska perhe otti minut niin hyvin vastaan. Koko ajan joku kiskoo kasivarresta ja hokee ”vamos vamos!”. Spontaanius onkin avainasemassa – ei kannata suunnitella mitaan, vaan fiiliksen mukaan mennaan.

Joka paiva huomaa, miten paljon helpompaa keskustelujen seuraaminen on. Ilmeisesti kieltakin on tullut opittua kaikkien uusien ja ihmeellisten kokemusten lomassa. Lisaksi perheeni on todella kannustava ja opettaa mielellaan espanjaa esimerkiksi osoittamalla esinetta ja sanomalla sen nimen. Yrityksen ja erehdyksen kautta on opittu jo monia sanoja ja lauseita.

Nyt on mentava, silla lahdemme kaymaan ruokakaupassa. Heips!

Helsinkiläinen Anniina viettää kouluvuoden 2011-2012 vaihto-oppilaana Ecuadorissa.

Kotiinpaluun haikeutta - ja riemua!

Nyt sitten taas olen Suomessa. Suomalaisten ympäröimänä, suomea kuulen ja puhun kaiken aikaa, suomalaisia kappaleita kuuntelen radiosta, suomalaista ruokaa syön, käyn saunassa… Suomi hyökkäsi täydellä voimalla kimppuuni!

Lentokentällä minua vastassa oli oma ihana äitini, rakas pikkuveljeni Luukas, ja mukamas pieni bokserimme Uuno. Olihan sitä aivan mahtava halata kaikkia pitkästä aikaa ja hyvä kun emme kaikki siinä kumoon kaatuneet. Kotona odottikin ihanasti laitettu huone ja suomalainen ruoka, uusia perunoita ja kinkkua juhannuksen kunniaksi. Sitten illemmalla lähdinkin aloittelemaan tätä loputtomalta tuntuvaa urakkaa; kaverieni tapaamista ja kokemusten jakamista.

Kaikki on niin tuttua, niin muuttumatonta, etten oikeastaan osaa tätä edes selittää. Välillä tuntuu kuin koko vuosi olisi ollut vain ihana uni josta minut yhtäkkiä kiskaistiin hereille, sillä minusta tuntuu kuin en olisi ollut päivääkään poissa. Eihän elämä täällä muuttunut paljoakaan kun taas minä muutuin paljon, ja nyt tämän kaiken kohdatessa yhteen, no olo on lähinnä hämmentynyt…

Keskustassakin kävin ja huomasin että kaikki on kuten ennen. Pukeudut vähänkin eri tavalla, tai olet liikkeellä pikkuveljesi kanssa, ja heti saat oudoksuvia katseita muilta nuorilta. Enää en anna sen painaa minua tai omaatuntoani alas, mutta kyllä siinä katseiden ristisateessa hermot menee. Yksi suurista eroista jonka vasta palattuani tajusin onkin perheen kanssa ajanvietto. Suomessa perheen kanssa ajanvietto on niin sanotusti noloa ja eräänlainen välttämätön paha, kun taas siellä missä minä olin (Colorado) oli aivan normaalia nähdä teinityttöjä shoppailemassa äitiensä, ja joskus isiensä kanssa. Täällä et usein kuule nuoren suusta että hän olisi lähdössä mökille viikoksi koska haluaa, lähinnä kuulet ”että kun on pakko” tai että ”porukat tahtoo”.

Myönnän, nämä olivat tuttuja repliikkejä itsellenikin, mutta eivät enää. MINÄ <3 PERHEENI, no nyt kaikki sen kuulivat, ja ei hävetä yhtään!

On mukava olla taas Suomessa, mutta kyllä minua myös ahdistaa. Kaikki haluavat nähdä minua ja kuulla kaiken ja kysellä kaikesta ja ja… Huh huh, kyllähän minä voin leppoisia ja hauskoja seikkailuja kertoa, mutta ystävistäni ja perheestäni puhuessa nousee pala kurkkuun. Paria todella läheistä ihmistä en edes tohdi ajatella muiden läsnä ollessa, sillä tippa nousee linssiin, enkä pidä muiden nähden itkemisestä. Mutta tuntuuhan se mukavalta että kaverini täällä tahtovat vielä nähdä minua, vaikka lähes katkaisin välini vuodeksi. Myönnän, en ole hyvä pitämään yhteyttä… Joten oli ihanaa huomata että onhan täällä vielä kavereita jäljellä.
Isä tuli kotiin pari päivää paluuni jälkeen ja sain vihdoin halata häntäkin. Kävimme mökillä ja pääsin heittämään talviturkkinikin, mutta outo olo vaivasi minua koko ajan. Ikään kuin olisin ollut vieraana , vaikka siellä mökillä on tultu käytyä joka kesä, joskus useampaankin otteeseen. Ehkä se oli vain että paras ystäväni/serkkuni ei tällä kertaa päässyt mukaan… Ken tietää.

Ruisleipää on tultu syötyä 10 kuukauden tauon jälkeen. Ja kaikkia muita suomalaisia herkkuja; kinkkua, uusia perunoita, salmiakkia, suomalaista suklaata, lohta… Saunassakin on tultu käytyä muutamaan otteeseen ja vaikken koskaan ole mikään suursaunoja ollut olihan se ihan mukavaa. Siellähän sauna on sellainen 60 asteen lämpöhuone, johon ikärajakin on 18 vuotta. Eikä vettäkään saa heittää ettei kiuas hajoa…

On se kyllä ihana nähdä perhettäni ja viettää aikaa heidän kanssaan. Mutta en ole ollut täällä edes kolmea viikkoa ja sekin tuntuu jo ikuisuudelta. Haluni pakata laukut ja lähteä takaisin on todella suuri. Jos vain voisin tällä kertaa pakata perheeni mukaan… Ikävä sinne on todella suuri, ja välillä yksin ollessani saatan tirauttaa pari kyyneltä, mikä ei minulle ole tyypillistä, sillä itku on ajanhukkaa. Onneksi minulla on perheeni joka auttaa ja tukee minua, vaikkeivät täysin ymmärrä. Enempää en voisi toivoa, vanhempani tekivät unelmastani totta, ja nyt he ovat vierelläni kun on vähän haikeutta mielessäni. Uskomaton tunne. Arvostan heitä nyt enemmän kuin koskaan!

Porilainen Oona vietti lukuvuoden 2010-2011 Coloradossa.