I heart YFU Hungary

Nyt oon asustellu täällä Keski-Euroopassa noin 3kk, enkä voi uskoa että mun tänne tulosta on jo niinki kauan! Voin ihan vähättelemättä sanoa, että aika lentää. Tietysti tiesin kaikista vaihtaritarinoista, mitä olin lukenu, että aika tulis kulumaa normaalia nopeemmin, mutta kyl tää on jo aika hurjaa, aika vaan on vilahdellu kuvina silmien eestä!

Saavuin siis tänne Unkariin 11.8.2010 aamulennolla Helsinki-Vantaan lentokentältä, 15 vuotiaana ja perhosia vatsassa. Se aamu oli ihan kamala ja samalla ihana. Heräsin kotona puol neljän aikaan, vaan vähän ennen koko muuta perhettä, ettei ne ihan nähny mun pahinta paniikkia. Mikään mun siihen mennessä kokemani ei ollu sitä oudompaa - piti lähteä kotoa tietäen etten tulisi takaisin seuraavaan 10 ja puolee kuukauteen, ja epätietosena siitä, mihin sitä nyt on ittensä laittanu. Ja vielä ainoo suomalainen joka näin teki!
Lentomatka suju hyvin... Litistyin sen melkein kolme tuntia ison ja lihaksikkaan kiinalaismiehen ja seinän välissä.

Unkarissa Ferihegyn lentokentällä Budapestissä oli vastassa YFU vapaaehtoinen, jonka kanssa ooteltiin pari tuntia, että muutkin pääsee perille, ja sit lähdettiin alotusleirille. Meidän Post-Arrival Orientation Camp kesti neljä päivää, ja ei voi muuta sanoa kun että ihan mahtava alotus mahtavalle vuodelle ja vielä mahtavien ihmisten seurassa!  Leirillä opiskeltiin jo vähän Unkarin kieltä, historiaa yms, mut ihan vaan perusjuttuja. Silloin tuntu ihan täydeltä mahottomuudelta, että me voitais oppia sellasta siansaksaa. Nimetkin oli ihan ylivaikeita, ja muistan, et naureskeltii muiden vaihtareitten kanssa enemmän kun vaan kerran tai kaks, että miten älyvapaalta tää kieli voikaan kuulostaa! :D

Neljäntenä leiripäivänä oli vihdoin aika tavata host-perheet, ja seuraavaks vaan nokka kohti uutta kotia! Me kaikki ollaan aika lailla ympäri Unkaria, laitoja myöten, mutta onneks ei mikään mahottoman suuri maa ole, niin voidaan tavatakkin joskus. Ite asun pienessä kaupungissa nimeltä Gödöllő, joku 30km Budapestistä itään.

Ensimmäiset kaks viikkoa täällä oli kesälomaa, ja kaikki pikkuasiatkin tuntu niiin suurilta ja niiiin ihmeellisiltä. No, kyllä ne jotkut pikkuasiat vieläki ihmetyttää. Sen kahen viikon aikana tapasin tosi monia mun nykyisiä kavereitani (kiitos host veljelleni! :)), tutustuin vähän Gödöllőn ja Budapestin 'hoodseihin' ja tuli siinä sivussa käytyä Keski-Euroopan isoimmilla festareilla nimeltä Sziget, esiintyjiä mm. Billy Talent ja Muse. Ihan huippua oli, ja tää festari järjestetää aina Budapestin keskellä, Tonavassa olevassa Margitin saaressa. Upee paikka ja upee tunnelma - suosittelen ja vahvasti!

Sitten kuitenkin, niinku aina, juhla loppuu aikanaan ja on aika palata maan pinnalle. Suomeks sitä kutsutaa kouluksi. Siellä kaikki oli alusta lähtien mulle tosi kilttejä, avuliaita ja ymmärtäväisiä. Oon siis 10D luokalla 37 muun oppilaan kanssa. Siinä luokassa ainoa huono puoli on se, että se sattuu olemaan 'bilengual', mikä hidastaa mun kielen oppimista aika paljon. Tosin se ei mua ole paljon haitannu, ja oon pysyny samassa oppimisrytmissä muiden vaihtareitten kanssa. :)

Totta puhuen, kaikki unkarinkieliset tunnit oli alussa ihan kuolettavan tylsiä. Välillä on vieläkin, kun en kaikkea ymmärrä, mut onneks on aina joku ihana auttamassa!

Täällä lukiossa on suht samanlaista kun suomessa olis yläasteella. Erilaista on vaan se, että täällä on suurempi ikäskaala ja sit se opettaja 'respecti'. Jos opettaja sanoo että asia on niin, ni sit siihen ei oo paljon vastaa sanomista. Kun ope tulee luokkaan, noustaan seisomaan ja toivotetaan hyvää päivää tai aamua. Ja tietysti se, että tunneilla ei puhuta, mut se voi olla joskus vähän hakusessa 38 oppilaan luokassa!

Kotona ja vapaa-ajallakin on menny hyvin. Tossa yhessä vaiheessa tais kyllä olla 'lievähkö' kulttuurishokki.. Mikään ei oikein huvittanu, eikä varsinkaa koulu tai tää kieli ja se ettei ikinä tajunnu mitään mistään. Kerran menetin hermot DVD:lle, kun meinasin tylsyyden puuskassa kattoa leffaa, mut ei, kun se oli ihan vaan vaihteen vuoks dubattu unkariks ja tottakai, ilman tekstityksiä. Mutta, Thank God, se on nyt ohi, ja elämä hymyilee ja kirkkaasti!

Eli pähkinänkuoressa:

Nyt kolmen kuukauden aikana oon kerennyt kokea sen surullusenkuuluisan kulttuurishokin, oppinu keskustelemaan mulle ennestään täysin tuntemattomalla kielellä, saanu paljon uusia kavereita, oppinu muutaman miljoonan ylikornin elämänviisauden merkityksen, oppinu tuntemaan vähän uutta kulttuuria, kokenu tylsän arjen ja mahtavia juhlia, täyttänyt 16 (!!!!!!!), oppinu vihdoin ja viimein pitämää huoneeni järjestyksessä ja ennen kaikkea, oon onnistuneesti kotiutunut toiseen maahan, enkä tosiaankaan ole tulossa takasin ennen kun pakotetaan! Nähtävää ja koettavaa on jäljellä vielä enemmän kun laki sallii!

P.s It's just like they told us - a big family! <3

Saara on kotoisin Voikkaalta, mutta on elokuusta 2010 alkaen ollut osa gödöllőläisen perheen arkea Unkarissa.

Elämää Saint Quentinissa

Nyt on kulunut jo pikkasen reilu kaks kuukautta täällä ja tähän asti kaikki on sujunut mahtavasti. Mietinkin tossa yks päivä sitä päivää kun saavuin tänne kaupunkiin Saint Quentin, omia tunnelmia sekä millaisen vaikutelman annoin. Koko junamatkan mietin mitä pitäisi sanoa ja mietin itsekseni että hymyile ja ole avoin ja anna hyvä ensivaikutelma, mutta ei se oo niin helppoa. Jännityksen lisäksi juna oli vielä myöhässä lakkojen takia, enkä edes ymmärtänyt mistä oli kyse Kun saavuin asemalle, tuli huojentunut olo. Ihmisjoukosta tunnistin heti host-äidin ja päästiin hyvin perille.

Perhe on ollu tosi ymmärtäväinen ja tukena ja yrittää tosi paljon olla mukana mun elämässä, niin huonoina kun hyvinä hetkinä!! Tuntuu ihan kuin kodilta ja oon päässy perheen arken tosi hyvin mukaan. Host-vanhemmatkin sanoo että pikkuveli ja minä ollaan kuin oikeat sisarukset kun kiusataan välillä toisiamme ihan vitsillä. Tulee välillä iin onnekas olo kun on päässy näin hyvään perheeseen, jotka todella on kiinnostuneita musta, mun kulttuurista ja maasta ja haluaa auttaa mua tutustuttaa mua Ranskan kulttuuriin ja tapoihin.

Aika on menny täällä supernopeasti! Tuntui että ennen lähtöä aika meni paljon hitaammin koska elämän oli suunnitellut siihen pointtiin asti kun on lähtöpäivä . Täällä ei ehdi edes ajatella vuotta kokonaisuudessa kun tuntuu että aika rientää, on nii paljon nähtävää ja koettavaa ja elämistä! Koulun on ranskassa iso ja tärkeä osa arkea, mikä tarkoittaa pitkiä koulupäiviä mutta se on toisaalta erittäin hyvä asia,koska koulu on tärkein sosiaalisin paikka perheen lisäksi täällä. Välillä tulee sellaisia päiviä että haluaisi vaan nukkua ja kerätä voimia koska ainakin aluksi kielen kuunteleminen oli tosi raskasta ja väsyttävää. Ymmärrän jo paljon paremmin kieltä ja toivon että puhuminenkin parantuu ajan myötä.

Perheen kanssa ollaan matkusteltu, ollaan käyty kaupungeissa Pariisi, Lille ja Englannissa tähän asti. Yfun kanssa olin mukana retkellä Tourssiin. Aluetapaaminen ja yfun retki autto tosi paljon ymmärtämään että muutkin käy läpi samoja asioita kuin itse, vaikka perhe olosuheet on iha laidasta laitaan. On ihana saada kansaivälisiä suhteita ja louda yhteyksiä!

Nyt melkein kahden viikon syysloman jälkeen takaisin kouluarkeen ja odottamaan mitä kaikkea on edessä, suunnitelmissa on ainakin kavereita ja perheen kanssa matkustelua!

Jasmine lähti Ranskaan elokuussa 2010.

Suomi on yllättävän vaikeaa

-Say something!

-Something…

-No, in Finnish!

-Jotain

-What does that mean?

-Something…

Ihmiset ei ikinä kyllästy tähän. Ja en minäkään, on aina niin hupaisaa kuulla miten nämä amerikkalaiset koittavat lausua ja ääntää suomea. Tässä yhtenä päivänä yksi ystävistäni halusi tietää mikä ”school” on suomeksi. No, vastasin että koulu. Tämä sana tuotti naurua koko matematiikan tunniksi…

”Kolo” ”Kolu” ”Kalu” ”Kulo”

Suomi on yllättävän vaikeaa.

Nyt on sitten omat Homecomingit koettu, ja no, lyhyesti kuvailtuna!!!!!!!!! Koko Homecoming viikko oli uskomaton. Joka päivä oli erilainen pukeutumisteema, ja koko koulu, mukaan lukien pojat, pukeutuivat ja panostivat asuihinsa. Perjantaina oli tanssit ja lauantaina jalkapallopeli. Tanssit olivat täysin erilaiset kuin mistä aiemmin kerroin, ja viihdyin todella hyvin, osa toki parini ansiota.

Tanssien jälkeen pääsin kokemaan jotain aivan karmaisevan uutta. Koko lokakuu on yhtä ”kauhua”, koska tämä on Halloween-kuukausi. Siis asiaan, tanssien jälkeen oli Corn mazen aika. Corn maze on valtava maissipelto, josta on tarkoitus löytää ulos. Ulos löytäminen ei ole vaikeaa, maissin keskellä kulkee selkeä reitti, mutta tuo reitti on täynnä otteita kauhuelokuvista. Minä esimerkiksi törmäsin Kaunaan, Perjantai 13-Jasoniin ynnä muihin. Kokemus oli todella pelottava! Mutta myös mahtava!

Ihmiset itkivät ja kiljuivat ja saimme jopa Teksasin moottorisahamurhaajan peräämme. Siinä karkuun juostessamme yksi pojista taklasi toisen ja lensimme kaikki kaaressa keskelle peltoa. Tuossa rytäkässä onnistuin venäyttämään käsilihakseni, mutta nyt käteni toimii taas.

Jälkikäteen sain myös kuumeen, mutta en olisi jättänyt tuota kokemusta väliin mistään hinnasta, en mistään.

Elämä hymyilee ja niin hymyilen minäkin. Ihmiset ovat niin mahtavia, ja olen jo saanut pari todella hyvää ystävää. Ystäväkulttuuuri on tosin hyvin erilainen kuin Suomessa. Täällä ei ”hengailla” joka päivä porukalla. Aika kuluu harjoituksissa ja töissä, myös viikonloppuina. Minua tämä ei haittaa, päinvastoin. Tapaan omat ystäväni päivittäin jalkapalloharkoissa, ja no viikonloput kuluvat melko lailla koulutöitä tehdessä.

Muitakin eroja on. Suomessa ikä on melko suuri kysymys niin ystävien kuin seurustelun suhteen. Jos Suomessa tyttö seurustelee nuoremman pojan kanssa… No, se on outoa, mutta täällä iällä ei ole väliä. Yksi hyvistä ystävistäni, joka siellä olisi lukion kolmannella, seurustelee pojan kanssa, joka siellä olisi ysillä. Eikä tässä ole mitään outoa tai ihmeellistä. Sama kaava toistuu ystävissä, kukaan ei välitä minkä ikäisiä ystäväsi ovat. Tämä on minusta aivan todella mahtavaa, sillä todella, mitä väliä iällä on?

Päivä päivän jälkeen pääsen yhä enemmän sisälle tähän kulttuuriin, ja päivä päivältä rakastun yhä enemmän tähän kulttuuriin ja maahan. Aika kuluu niin nopeasti. Olen ollut täällä jo kaksi kuukautta, ja en ole yhtään huomannut ajankulua. Tuntuu kuin olisin ollut täällä aina, ja kuin kuuluisin tänne. Suomi vaipuu pikkuhiljaa taka-alalle aivoissani…

Tulikin mieleeni, noin viikko enää ja tapaan ensimmäistä kertaa host-veljeni. Kris palaa ilmavoimista piakkoin, ja elämämme täyttyy jääkiekosta. Kris nimittäin pelaa jääkiekkoa, ei tosin NHL-tasolla, mutta kuitenkin.

Ensi kerralla sitten lisää terveisiä täältä. Olette toki yhä rakkaita siellä Suomessa, mutta nyt olen täällä, ja elän tässä hetkessä, joten pahoitteluni, USA on nyt ykkönen…

Porilainen Oona on coloradolaisen high schoolin vaihto-oppilas. Linkki Oonan omaan blogiin löytyy linkkilistasta.