Elämää Ecuadorissa

Vaikea uskoa, etta vuoden odottelun jalkeen olen nyt taalla, keskella vierasta kulttuuria ja tuntemattomia ihmisia, seuraamassa keskusteluja, joita kaydaan kielella, joka ei ole omani. Samalla tuntuu, etta olisin ollut hostperheeni luona pidempaan kuin yhden viikon. Niin paljon on ehtinyt tapahtua lyhyessa ajassa!

Perheeni on mukava ja karsivallinen. Monesti he toistavat saman lauseen kymmeneenkin kertaan, ennen kuin ymmarran mista on kyse, mutta seuraavalla kerralla ymmarran jo yhdeksannella kerralla, toivottavasti ainakin. Veljeni puhuu hiukan englantia, joten hanelta on hyva varmistaa, jos ei ole taysin selvilla siita, mita tapahtuu. Vaikkei minulla ja siskollani yhteista kielta viela olekaan, tulemme hyvin toimeen keskenamme. Keskustelu onnistuu yksinkertaisin lausein ja elekielen avulla. Kasien huitomisella paasee yllattavan pitkalle ja sita kautta on jo naurettu siskon kanssa monille asioille.

Yhtena paivana veljeni vei minut, siskoni ja serkkuni keraamaan hedelmia puista. Siina samalla maistoin varmaankin viittatoista eri hedelmaa, joista tunsin etukateen vain banaanin ja mandariinin. Olen kulkenut perheeni mukana ties minne – yleensa en edes tieda, minne olemme menossa ennen kuin olemme siella. Tata kautta paadyin mm.seuraamaan juhlaa, joka paattyi huikeaan ilotulitukseen, ulkoilmakonserttiin kuuntelemaan musiikkia ja tanssimaan seka tutustumaan paikalliseen Tsáchila-kulttuuriin.

Suurinpiirtein kaikki on taysin uutta minulle, joten kyselen paljon (ja samat asiat moneen kertaan), mutta hitaasti opin paitsi kielta myos kulttuuria. Tanne on ollut helppo sopeutua, koska perhe otti minut niin hyvin vastaan. Koko ajan joku kiskoo kasivarresta ja hokee ”vamos vamos!”. Spontaanius onkin avainasemassa – ei kannata suunnitella mitaan, vaan fiiliksen mukaan mennaan.

Joka paiva huomaa, miten paljon helpompaa keskustelujen seuraaminen on. Ilmeisesti kieltakin on tullut opittua kaikkien uusien ja ihmeellisten kokemusten lomassa. Lisaksi perheeni on todella kannustava ja opettaa mielellaan espanjaa esimerkiksi osoittamalla esinetta ja sanomalla sen nimen. Yrityksen ja erehdyksen kautta on opittu jo monia sanoja ja lauseita.

Nyt on mentava, silla lahdemme kaymaan ruokakaupassa. Heips!

Helsinkiläinen Anniina viettää kouluvuoden 2011-2012 vaihto-oppilaana Ecuadorissa.

Kotiinpaluun haikeutta - ja riemua!

Nyt sitten taas olen Suomessa. Suomalaisten ympäröimänä, suomea kuulen ja puhun kaiken aikaa, suomalaisia kappaleita kuuntelen radiosta, suomalaista ruokaa syön, käyn saunassa… Suomi hyökkäsi täydellä voimalla kimppuuni!

Lentokentällä minua vastassa oli oma ihana äitini, rakas pikkuveljeni Luukas, ja mukamas pieni bokserimme Uuno. Olihan sitä aivan mahtava halata kaikkia pitkästä aikaa ja hyvä kun emme kaikki siinä kumoon kaatuneet. Kotona odottikin ihanasti laitettu huone ja suomalainen ruoka, uusia perunoita ja kinkkua juhannuksen kunniaksi. Sitten illemmalla lähdinkin aloittelemaan tätä loputtomalta tuntuvaa urakkaa; kaverieni tapaamista ja kokemusten jakamista.

Kaikki on niin tuttua, niin muuttumatonta, etten oikeastaan osaa tätä edes selittää. Välillä tuntuu kuin koko vuosi olisi ollut vain ihana uni josta minut yhtäkkiä kiskaistiin hereille, sillä minusta tuntuu kuin en olisi ollut päivääkään poissa. Eihän elämä täällä muuttunut paljoakaan kun taas minä muutuin paljon, ja nyt tämän kaiken kohdatessa yhteen, no olo on lähinnä hämmentynyt…

Keskustassakin kävin ja huomasin että kaikki on kuten ennen. Pukeudut vähänkin eri tavalla, tai olet liikkeellä pikkuveljesi kanssa, ja heti saat oudoksuvia katseita muilta nuorilta. Enää en anna sen painaa minua tai omaatuntoani alas, mutta kyllä siinä katseiden ristisateessa hermot menee. Yksi suurista eroista jonka vasta palattuani tajusin onkin perheen kanssa ajanvietto. Suomessa perheen kanssa ajanvietto on niin sanotusti noloa ja eräänlainen välttämätön paha, kun taas siellä missä minä olin (Colorado) oli aivan normaalia nähdä teinityttöjä shoppailemassa äitiensä, ja joskus isiensä kanssa. Täällä et usein kuule nuoren suusta että hän olisi lähdössä mökille viikoksi koska haluaa, lähinnä kuulet ”että kun on pakko” tai että ”porukat tahtoo”.

Myönnän, nämä olivat tuttuja repliikkejä itsellenikin, mutta eivät enää. MINÄ <3 PERHEENI, no nyt kaikki sen kuulivat, ja ei hävetä yhtään!

On mukava olla taas Suomessa, mutta kyllä minua myös ahdistaa. Kaikki haluavat nähdä minua ja kuulla kaiken ja kysellä kaikesta ja ja… Huh huh, kyllähän minä voin leppoisia ja hauskoja seikkailuja kertoa, mutta ystävistäni ja perheestäni puhuessa nousee pala kurkkuun. Paria todella läheistä ihmistä en edes tohdi ajatella muiden läsnä ollessa, sillä tippa nousee linssiin, enkä pidä muiden nähden itkemisestä. Mutta tuntuuhan se mukavalta että kaverini täällä tahtovat vielä nähdä minua, vaikka lähes katkaisin välini vuodeksi. Myönnän, en ole hyvä pitämään yhteyttä… Joten oli ihanaa huomata että onhan täällä vielä kavereita jäljellä.
Isä tuli kotiin pari päivää paluuni jälkeen ja sain vihdoin halata häntäkin. Kävimme mökillä ja pääsin heittämään talviturkkinikin, mutta outo olo vaivasi minua koko ajan. Ikään kuin olisin ollut vieraana , vaikka siellä mökillä on tultu käytyä joka kesä, joskus useampaankin otteeseen. Ehkä se oli vain että paras ystäväni/serkkuni ei tällä kertaa päässyt mukaan… Ken tietää.

Ruisleipää on tultu syötyä 10 kuukauden tauon jälkeen. Ja kaikkia muita suomalaisia herkkuja; kinkkua, uusia perunoita, salmiakkia, suomalaista suklaata, lohta… Saunassakin on tultu käytyä muutamaan otteeseen ja vaikken koskaan ole mikään suursaunoja ollut olihan se ihan mukavaa. Siellähän sauna on sellainen 60 asteen lämpöhuone, johon ikärajakin on 18 vuotta. Eikä vettäkään saa heittää ettei kiuas hajoa…

On se kyllä ihana nähdä perhettäni ja viettää aikaa heidän kanssaan. Mutta en ole ollut täällä edes kolmea viikkoa ja sekin tuntuu jo ikuisuudelta. Haluni pakata laukut ja lähteä takaisin on todella suuri. Jos vain voisin tällä kertaa pakata perheeni mukaan… Ikävä sinne on todella suuri, ja välillä yksin ollessani saatan tirauttaa pari kyyneltä, mikä ei minulle ole tyypillistä, sillä itku on ajanhukkaa. Onneksi minulla on perheeni joka auttaa ja tukee minua, vaikkeivät täysin ymmärrä. Enempää en voisi toivoa, vanhempani tekivät unelmastani totta, ja nyt he ovat vierelläni kun on vähän haikeutta mielessäni. Uskomaton tunne. Arvostan heitä nyt enemmän kuin koskaan!

Porilainen Oona vietti lukuvuoden 2010-2011 Coloradossa. 

“If time is money, baby - I ain’t paying!” - mietteitä ajan hinnasta

Jonotan ystävieni kanssa Elitch Gardens -huvipuiston hurjimpaan laitteeseen. Aurinko porottaa kirkkaana taivaalta Denverin iltapäivässä, ja olemme sekä hiestä että edellisen vesilaitteen kasteesta märkiä. Tuskastumisen tunteen tukahduttavat kuitenkin alleen kutkuttava innostus ja jännitys, sillä pitkä odotus tullaan palkitsemaan aivan pian – jonon pää häämöttää jo edessä! Kun edellämme on enää kaksi jonottajaa, tunnelma nousee kattoon: ”Finally it’s going to be our turn!”

Katosta on pitkä matka kellariin, mutta sen pituisen matkan tunnelma putoaa vaivatta, kun äkkiarvaamatta jonossa kiilaa ohitsemme joukko nuoria asiakkaita ranteessaan säihkyvän pinkki 60 dollarin VIP-ranneke. Laitevalvoja avaa VIP-asiakkaille portin laitteeseen tuotapikaa leveä hymy kasvoillaan. Me 30 dollarin asiakkaat saamme jäädä odottamaan vuoroamme edelleen. Katkeransuloinen haave VIP-rannekkeen ostamisesta seuraavalla huvipuistovierailulla syttyy mielessäni. Kunpa vain 60 dollaria ei kuulostaisi niin kirpaisevalta...

Sitä sanotaan, etta rahalla saa Jenkeissä mitä tahansa. Tämä stereotyyppinen, vain puolitotinen lausahdus tuntuu yllättävän todenmukaiselta, kun tuplahinnan maksamalla pääsee huvipuistossa ohittamaan usean kymmenen ihmisen jonon ja säästämään arvokasta huvitteluaikaa. Jenkeissä rahalla saa siis jopa aikaa.
Mihin meillä on kiire?

Juteltuani tapauksesta suomalaisten ystävieni kanssa he totesivat ilmiön olevan valitettava ja aina yleisempi myös Suomessa. Niin, juuri länsimaissa ajalla tuntuu olevan suuri arvo - niin suuri, että siitä ollaan valmiita maksamaan tuplahinta. Mihin meillä on kiire? Töihin, kouluun, kotiin, ulos, huvittelemaan, keräämään uusia elämyksia, elämään - kaikkialle... Haluamme tehdä kaiken tehokkaasti, jopa vapaa-ajallamme - jopa huvipuistossa. Aika, jonka säästämme ohittaessamme muut odottavat asiakkaat, on meille ilmeisesti tosiaankin usean kymmenen dollarin arvoinen. Tahdomme kokea mahdollisimman paljon ja mahdollisimman pian. Elämykseen hetki sitten syntynyt tarve tyydytetään välittömästi, ja suunnitelmat toteutetaan tuotapikaa.

Elämämme rytmi on pikakelauksella, ja siten elämykset vilahtavat ohi hetkessä. Haalimme itsellemme aikaa ja olemme valmiita maksamaan siitä aivan järjetönta hintaa. Tätä aikaa emme kuitenkaan säästä myöhemmäksi tai talleta kasvamaan korkoa, vaan käytämme sen kaiken lopulta ainoastaan tehdäksemme enemmän ja elääksemme nopeasti. Eikö ajan ostamisessa ole kyse ahneuden huipentumasta? Eikö kenelläkään ole tarvetta ostaa aikaa pysähtymiseen?

Suomessa nopeutta ja välittömyyttä arvostava elämäntapa näkyy varmasti ilmiöissä, joihin en suomalaisena kiinnitä paljoakaan huomiota. Jenkeissä tämä elämäntapa taas tuntuu kärjistyvän selkeisiin yksityiskohtiin, jotka vaihto-oppilaana havaitsen erityisen herkästi. Siksi ilmiö vaikuttaa minusta erityiseti Yhdysvalloille tyypilliseltä... En vain yksinkertaisesti voi olla hämmästymättä, kun highwayllä Toll-tekstillä merkitty vasen kaista vetää paljon nopeammin, mutta host-isäni ei voi siirtyä sille. Toll-kaistan käyttämiseen tarvitaan nimittäin erikoislupa, jonka saa – kyllä vain – puhtaalla rahalla. Kaistalla luvatta ajamisesta seuraa pysäytys ja sakkoa, siis vähemmän aikaa ja vähemmän rahaa.

Seuraavana päivänä törmäämme vesipuistossa suomalaisten ystävieni kanssa täysin samaan ilmiöön: jonossa kiitävät ohitsemme iloisesti asiakkaat, jotka ovat maksaneet ylimääräiset 30 dollaria kokopäiväisestä, henkilökohtaisesta jättiuimarenkaasta. Normaalihintaisen lipun ostaneet joutuvat vuorottelemaan perusrenkailla ja siten odottamaan vuoroaan jättirengaslaitteisiin paljon kauemmin.
Amerikkalainen yhteiskunta suosii varakkaita

Kenellä on varaa nopeampaan palveluun ja ajan ostamiseen? Se, jolla on rahaa. Kuka joutuu kuluttamaan aikaa ja seurata vierestä, kun toinen asiakas kiilaa ohitse? Se, jolla ei ole rahaa. Ahneuden huipentuman lisäksi ilmiö on mielestäni varsinainen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon rappeuma! Ollaanko länsimaissa, erityisesti Yhdysvalloissa, siirtymässä takaisin jonkinlaiseen luokkayhteiskuntaan, jossa varakkaat syövät keskituloiset ja köyhät - nopeat syövät hitaat? Vai onko luokkayheiskunnasta koskaan edes siirrytty tätä pidemmälle? ”Heti kaikki mulle nyt” –ajatus näyttää olevan vain varakkaiden lausuttavissa. Suosiiko amerikkalainen yhteiskunta varakkaita todellakin näin näkyvästi?

Aiheesta voisi helposti jatkaa siirtymällä Yhdysvaltain sosiaalipolitiikkaan, terveydenhuoltojärjestelmään sekä niiden vaikeuksiin ja kehitykseen. Haluan kuitenkin ennen kaikkea tuoda esiin omia arkipäiväisiä kokemuksiani täällä Yhdysvalloissa ja hämmennystäni siitä, kuinka usein olen arjessani törmännyt ajan ostamiseen. Aihe on mietityttänyt minua paljon, ja olen päätynyt toistaiseksi siihen lopputulokseen, että yritän parhaani mukaan nauttia ajasta, joka minulle on annettu. En tahdo maksaa pikakelauksista ja välittömistä elämyksistä, vaikka ajatus tuntuukin aivan liian kutkuttavalta. En harmittele myöskään sitä, että aika täällä kuluu aivan liian nopeasti. Olen tässä ja nyt – Coloradossa, onnellisena kesävaihtarina!

Melissa on kemiöläinen stipendiaatti, joka viettää kesän 2011 Coloradossa Young Ambassador -ohjelmassa.