Minä kuulun nyt Saksaan

Anna ja isäntäperheen sisko jouluna 2009.

Kun istuin elokuussa junassa matkalla isäntäperheeni luo, mietin, että mitä ihmettä teen? Ajattelin, että olen varmaan seonnut, kun päätin lähteä vuodeksi Saksaan. Kokonainen vuosi ilman perhettä, kavereita ja poikaystävää Ja mitä jos se isäntäperhe onkin ihan hirveä? En tiennyt yhtään mikä minua siellä pääterautatieasemalla odottaa, ja pelotti kyllä vähän. Mutta samalla olin todella utelias!

Sitten tapasin isäntäperheen ja huomasin, että pelkoni olivat turhia. Meillä riitti heti juteltavaa.  He olivat kärsivällisiä, yrittivät parhaansa mukaan ymmärtää minun palikkasaksaani ja itse selittivät saman asian vaikka neljänteen kertaan, jos en ymmärtänyt.  Asettauduin omaan huoneeseeni ja ensimmäisten viikkojen aikana selvittelin talon tapoja: kuka herää mihinkin aikaan, mitä astioita käytetään aamupalalla ja mitkä kotityöt kuuluvat minulle.

Sopeutuminen tapahtui yllättävän nopeasti. Koulu ja kaupunki tulivat tutuksi. Saksan kielen puhuminen oli itsestäänselvyys. Elämästä tuli melko nopeasti aivan normaalia arkea. Perheen kanssa ruokailemme yhdessä, katsomme elokuvia ja matkustelemme. Kavereiden kanssa pidämme dvd-iltoja tai menemme diskoon. Koulussa yritän ymmärtää jotain ja tapaan kavereita. Yksin ollessa lueskelen lehti, katselen tv:tä tai istun koneen ääressä jutellen niin suomalaisten, kuin saksalaistenkin kavereiden kanssa.

Tietysti elämä ei ole ollut vain ruusuilla tanssimista. Kavereita on kyllä paljon, mutta niitä oikeita ystäviä on ollut vaikea löytää. Välillä raivostuttaa, kun en pysty ilmaisemaan itseni 100 prosenttisesti haluamallani tavalla. Tuntuu, ettei kukaan täysin ymmärrä. Joskus kaipaan hirveästi kouluruokaa ja saunaa. Joskus mietin, että nyt olisi parempi, jos voisin olla äidin luona. Sitä tuntee olonsa välillä vähän yksinäiseksi. Tähän kuitenkin auttaa esimerkiksi muiden vaihtarien kanssa keskustelu, koska he painivat samojen ongelmien kanssa.

Myös synttärini, joulu ja uusi vuosi olivat vaikeita aikoja. Silloin ikävöin perhettäni erittäin paljon. Olin melko itkuinen. Onneksi isäntäperheeni ymmärsi minua ja keskustelimme asiasta. Loppujen lopuksi pystyin rentoutumaan ja nauttimaan jokaisesta juhlapäivästä. Muutenkin olen sitä mieltä, ett ensimmäiset puolivuotta ovat ikävöimisen suhteen vaikeinta aikaa. Joulun jälkeen helpottaa valtavasti, ja kannattaa todella sinnitellä siihen asti. Itse ikävöin nykyään perhettäni erittäin harvoin.

Nyt 8 kuukauden jälkeen tuntuu, että kuulun todella perheeseen, ja tämä elämä Saksassa on ihan normaalia elämää. Ymmärrän lähes kaiken ja kielen kanssa ei ole ongelmia. Menen kouluun yhtä vastahakoisesti kuin Suomessakin. Tyhjennän astianpesukoneen, ja tiedän, mihin kaikki astiat kuuluvat. Kiusaan isoveljeni niin kuin kunnon pikkusiskon aina kuuluu ja fanitan kavereiden kanssa Til Schweigeria. Tuntuu oudolta ajatella Suomeen palaamista. Yhtäkkiä joudunkin jättämään tämän kaiken ja palaamaan siihen samaan vanhaan elämään. Luulen, että siihen sopeutumiseen tarvitsen paljon enemmän työtä.

Tamperelainen Anna on asunut Saksassa elokuusta 2009. Jos haluat kuulla enemmän hänen ajatuksistaan vaihto-oppilasvuodesta Saksassa, saat Annan yhteystiedot YFU:n toimistolta (yfu.finland[at]yfu.fi).

Kahdeksan kuukautta Meksikossa

Aika on kulunut hurjan nopeasti, ja olen ollut taalla pian 8kk. Kuitenkin tuntuu, etta vasta tulin tanne, vaikka totuus onkin, etta siita on jo hieman aikaa ja 3kk paasta pitaisi jo palata Suomeen.

Alku oli tottakai hieman hankalaa. Kieli ja muut kulttuuri- ja tapaerot aiheuttivat hammennysta ja sopeutumista riitti suureen perheeseen, perheen erilaisiin arvoihin ja tapoihin, meksikolaiseen kulttuuriin seka muihin uusiin asioihin, joita kohtasin koko ajan lisaa. Voin sanoa suoraan, etta omaan hostperheeseeni paastyani, ensimmaisen viikon halusin vain itkea. Matkustimme perheen kanssa ensimmaisen yhteisen viikkomme ja hotellien vaihto alkoi vasyttaa, sen lisaksi, etta joka aamu heratessani kuulin vain vieraiden ihmisten puhuvan espanjaa. Olo oli niin yksinainen, en ymmartanyt mitaan enka halunnut avata aamulla silmiani, koska en halunnut kohdata todellisuutta, etta olin paattanyt lahtea Meksikoon vuodeksi vieraiden ihmisten pariin ja nyt todella olin siella. Toivoin tosissani kaiken olevan unta ja joka paiva noina ensimmaisina paivina jouduin elamaan ahdistuksissani ja yrittaa ymmartaa mita nama ihmiset minulle puhuivat.

Omaan Meksikon kotikaupunkiini ja kotiini paastyani tilanne helpotti, silla sain asettua kodiksi ja rauhoittua. Tutustuin lahes samanikaisen siskoni kavereihin ja vietin heidan kanssaan aikaa ennen kuin sain omia ystavia. Aloitimme myos siskoni kanssa salilla kaymisen, jossa tapasin yha uusia ihmisia. Koulu oli erilainen Suomen kouluun verrattuna: kaikilla oli uniformut, koulu oli pieni, sielta ei saanut poistua, koska ovet olivat lukossa ja muita minulle outoja saantoja loytyi... Kaikesta huolimatta pidin koulustani, ihmiset olivat mukavia ja uteliaita. Ensimmaiset viikot sain miettia kenen kysymykseen vastaan ensimmaisena. Luokkalaiset myos kutsuivat minut mukaan leffaan ja syomaan ja sain tutustuttua moniin uusiin ihmisiin. Kaikki ottivat minut todella hyvin mukaan. Koulussani on myos toinen vaihto-oppilas, Saksasta. Hanen kanssaan olen ystavystynyt mahdottoman hyvin, silla huonot hetket ovat ajaneet meidat yhteen: toisistamme olemme aina saaneet tukea, silla toinen vaihtari kylla ymmartaa.

Alun vaikeina aikoina kieli aiheutti vaikeuksia, koska kun en ymmartanyt mita ihmiset puhuivat, olo oli hyvin ulkopuolinen. Tunsin olevani yksin omien ajatuksieni kanssa. Perheen erilaiset tavat aiheuttivat mietintaa ja sopeutumista, mutta elamaa tarkkaillessa ja kyselemalla niistakin selviaa. Monet asiat ovat menneet taalla niin, ettei minulle ole suoraan sanottu kuinka tehda jotain, vaan minun on pitanyt itse tajuta. Elama kului vuoristoratamaisesti ja hyvaa paivaa seurasikin yhtakkia armottoman huono paiva, jolloin sain kayttaa kaiken energiani miettimiseen kuinka selvian loppuvuodesta. Yhtakkia mieliala taas parani ja kaikki nayttikin aurinkoiselta. Tottakai arsytysasioita loytyy vielakin, mutta niihin on jo tottunut: jokapaikasta loytyy asioita jotka eivat miellyta.

Vahitellen huomasin myös ymmartavani yha enemman espanjaa ja nyt voin jo sanoa pystyvani nauramaan tosissani ihmisten mukana, silla ymmarran mista kaikki puhuvat! Nyt 8kk jalkeen voin sanoa sopeutuneeni hyvin elamaan taalla toisella puolella palloa uusien ihmisten kanssa. Olen saanut muutamia aivan uskomattoman hyvia ystavia ja monia tuttavia. Olen saanut uuden suuren perheen seka siskoja ja ihanan tadin, joita minulla ei koskaan ole ollut. Perheeseeni taalla kuuluu siis vanhempien lisaksi viisi siskoa ja kahden isosiskon lapset ja puolisot. Nyt en voi uskoa, etta joulusta on jo kulunut lahes 3 kuukautta, silla aika joulun jalkeen on kulunut rehellisesti sanottuna juoksemalla ja aivan liian nopeasti! Joulun vietimme kotona perheen kesken, uutena vuotena matkustimme vanhempieni ja yhden siskoni kanssa USA:an tuttavien luokse. Tammikuussa meilla oli vaihto-oppilaille jarjestetty Meksikon kiertomatka, helmikuu kului aivan huomaamatta ja nyt eletaankin jo maaliskuun puolta valia. Jannitys lahdon lahenemisesta tuntuu ja kyyneleita on tullut jo vuodatettua.

Jos aikaa joulusta on 3 kuukautta, joka kului aivan huomaamatta parhainten ystavieni, muiden kavereiden, koulun ja perheeni kanssa, miten tuleekaan hujahtamaan viimeiset 3 kuukautta? Nyt aloitin myos uuden harrastuksen: kitaran soiton, joten paivat tosiaan kuluvat huomaamatta. Olen jo alkanut miettimaan kaytannon asioita, kuten tavaroiden pois lahettelyn aloittamista yms. Muuten en halua ajatella lahtoa, silla se tuntuu liian pelottavalta ajatukselta. Olen saanut kaikista normaaleista vaikeuksista huolimatta luotua itselleni elaman Meksikoon, luotua laheisia suhteita moniin ihmisiin, oppinut tuntemaan Meksikoa ja sen kulttuuria ja ehka ominut itsellenikin joitakin tapoja taalta, elanyt erilaista elamaa eri tavoilla ja luonut siita oman elamani. Enka millaan haluaisi hylata tata elamaa. Loytyy tasta elamastani taalla myos asioita, joista en pida, mutta loytyy myos niin hurjasti hyvia asioita, etten vain osaa ajatella taman elaman jattamista, Meksikon jattamista. Mutta onneksi on viela muutama kuukausi aikaa... :)

Kirjoittaja on lehmolainen Miia, joka lähti Meksikoon vaihto-oppilaaksi elokuussa 2009.