Anna ja isäntäperheen sisko jouluna 2009.
Kun istuin elokuussa junassa matkalla isäntäperheeni luo, mietin, että mitä ihmettä teen? Ajattelin, että olen varmaan seonnut, kun päätin lähteä vuodeksi Saksaan. Kokonainen vuosi ilman perhettä, kavereita ja poikaystävää Ja mitä jos se isäntäperhe onkin ihan hirveä? En tiennyt yhtään mikä minua siellä pääterautatieasemalla odottaa, ja pelotti kyllä vähän. Mutta samalla olin todella utelias!
Sitten tapasin isäntäperheen ja huomasin, että pelkoni olivat turhia. Meillä riitti heti juteltavaa. He olivat kärsivällisiä, yrittivät parhaansa mukaan ymmärtää minun palikkasaksaani ja itse selittivät saman asian vaikka neljänteen kertaan, jos en ymmärtänyt. Asettauduin omaan huoneeseeni ja ensimmäisten viikkojen aikana selvittelin talon tapoja: kuka herää mihinkin aikaan, mitä astioita käytetään aamupalalla ja mitkä kotityöt kuuluvat minulle.
Sopeutuminen tapahtui yllättävän nopeasti. Koulu ja kaupunki tulivat tutuksi. Saksan kielen puhuminen oli itsestäänselvyys. Elämästä tuli melko nopeasti aivan normaalia arkea. Perheen kanssa ruokailemme yhdessä, katsomme elokuvia ja matkustelemme. Kavereiden kanssa pidämme dvd-iltoja tai menemme diskoon. Koulussa yritän ymmärtää jotain ja tapaan kavereita. Yksin ollessa lueskelen lehti, katselen tv:tä tai istun koneen ääressä jutellen niin suomalaisten, kuin saksalaistenkin kavereiden kanssa.
Tietysti elämä ei ole ollut vain ruusuilla tanssimista. Kavereita on kyllä paljon, mutta niitä oikeita ystäviä on ollut vaikea löytää. Välillä raivostuttaa, kun en pysty ilmaisemaan itseni 100 prosenttisesti haluamallani tavalla. Tuntuu, ettei kukaan täysin ymmärrä. Joskus kaipaan hirveästi kouluruokaa ja saunaa. Joskus mietin, että nyt olisi parempi, jos voisin olla äidin luona. Sitä tuntee olonsa välillä vähän yksinäiseksi. Tähän kuitenkin auttaa esimerkiksi muiden vaihtarien kanssa keskustelu, koska he painivat samojen ongelmien kanssa.
Myös synttärini, joulu ja uusi vuosi olivat vaikeita aikoja. Silloin ikävöin perhettäni erittäin paljon. Olin melko itkuinen. Onneksi isäntäperheeni ymmärsi minua ja keskustelimme asiasta. Loppujen lopuksi pystyin rentoutumaan ja nauttimaan jokaisesta juhlapäivästä. Muutenkin olen sitä mieltä, ett ensimmäiset puolivuotta ovat ikävöimisen suhteen vaikeinta aikaa. Joulun jälkeen helpottaa valtavasti, ja kannattaa todella sinnitellä siihen asti. Itse ikävöin nykyään perhettäni erittäin harvoin.
Nyt 8 kuukauden jälkeen tuntuu, että kuulun todella perheeseen, ja tämä elämä Saksassa on ihan normaalia elämää. Ymmärrän lähes kaiken ja kielen kanssa ei ole ongelmia. Menen kouluun yhtä vastahakoisesti kuin Suomessakin. Tyhjennän astianpesukoneen, ja tiedän, mihin kaikki astiat kuuluvat. Kiusaan isoveljeni niin kuin kunnon pikkusiskon aina kuuluu ja fanitan kavereiden kanssa Til Schweigeria. Tuntuu oudolta ajatella Suomeen palaamista. Yhtäkkiä joudunkin jättämään tämän kaiken ja palaamaan siihen samaan vanhaan elämään. Luulen, että siihen sopeutumiseen tarvitsen paljon enemmän työtä.
Tamperelainen Anna on asunut Saksassa elokuusta 2009. Jos haluat kuulla enemmän hänen ajatuksistaan vaihto-oppilasvuodesta Saksassa, saat Annan yhteystiedot YFU:n toimistolta (yfu.finland[at]yfu.fi).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti