..Pitää vaan luottaa, vaikka epäröisi!

Bonjour!

Je m’appelle Jasmine, et je suis originaire de Vantaa. Je passe cette année scolaire (10 mois) en France. Je suis venue avec l’organisme YFU. J’habite dans le nord, à Saint Quentin dans une famille d’accueil et je fait mes études, en premiere ES.

J’ai voulu venir en France pour bien apprendre le français et decouvrir la culture et la gastronomie , les gens et la manière de vivre. Pendant toute ma jeunesse, j’avais l’idée de prendre une année d’échange à l’etranger et la deuxième année de lycée a été le bon moment pour moi. Je ne regrette pas ma décision et surtout le choix du pays, La France qui est un pays magnifique!

Cette année je n’apprends pas que la langue mais beaucoup sur moi-même aussi et à apprécier mon propre pays. De plus, passer une année sans sa propre famille n’est pas facile. C’est grâce à ma famille d’accueil et les gens très ouverts qui m’ont beaucoup aidée ici que tout se passe bien. J’ai aussi déja eu la chance de decrouvrir les différentes régions de France.

Après 6 mois en France, je me sens presque comme une vrai française. C’est difficile à dire quelle est la plus grande différence entre les cultures de la Finlande et la France, on peut juste dire que tout est différent. C’est aussi marrant de voir des clichés de la France et ce que les gens pensent de la Finlande. Mais pour les clichés, c’est vrai, la France est vraiment un pays de bisous et baguettes,telle qu'on la voit de l’etranger.

Cette année est vraiment une expérience unique; l’opportunité de vivre dans une culture totalement différente de la mienne et expérimenter les choses typiques de la france est mon rêve ! J’espère que la fin de mon année sera très bien !

Salutations à tous en finlande et j’encourage les jeunes qui hésitent à aller à l’étranger pour élargir leurs cultures.

-------
Oikeesti pitää sanoa, että ihailen niitä, ketkä pystyy oikeesti kirjottamaan alas just sen, miltä tuntuu. Mul on jotenkin silleen vaikee tänne blogiin laittaa, koskan tuntuu ettei se oo sama kun mun päässä Siks kyllä rakastan vaihtarikavereita, niiden kanssa jotenkin ajatusten vaihto on paljon helpompaa, kun tietää että ne ymmärtää ja käydään läpi samoja asioita.

Mutta mutta kovaa vauhtia lähestytään 7.5 kk rajapyykkiä. Jotenkin on sellane wgjvenjdfäåö -olo, et siis mieli tavallaan taistelee suomen ja ranskan välillä. Just tossa joulun, 5 kk ja 6 kk aikana tuli oikeesti sellane todellinen "siis että saa mua ees raahalmalkaa täält pois et jään tänne, elämä on kivempää täällä, Ranskalovelovelove" -tunne. Siis just oikeesti oon täällä tajunnnu että tykkään sikana tästä kulttuurista ja oon just kasvanu täällä kuin ranskalaiseks. Toisaalta, täällä asuminen on vaa näyttäny enemmän ja enemmän kuin suomalainen oon. En tajuuuuuuu, sekavaa ja ristiriitasta :) Ehkä nyt oon tajunnu että kai täältä pitää lähtee ja onhan kiva lähtee mut toisaalta kun ajattelen lähtöö ni tulee vaa tippa linssiin. Se saa mut kyl tuntemaan onnelliselta. Oishan se nyt ihan kauheeta jos ei itkettäis ees vähä tai joo, mut just että ihan nollasta lähin täällä, kieli oli nii perus ku olla ja voi, en tuntenu ketää ja iha tuntematon mesta sun muuta, ja 7 kuukaudes tänne on syntyny koti, kaverit ja elämä. Onhan se ny jotain!

Mitä mä täällä aluks koko ajan mietin oli, että kieltä ja kieltä ja kieltä, koska sitä aika lailla painotettiin noissa YFU:nkin miiteissä. Tässä must kyllä on tajunnut ettei se oo se todellakaan ykkösjuttu minkä täältä saa, ainakaan mun arvojärjestyksessä. Mä sanoisin kyllä ekaks sen, että mulla on täällä perhe. Perhe tulee aina ykkösenä Suomessakin ja täällä sillä on mulle yhtä suuri merkityskin. Just toi kieli on nii plussa asia. Ja en tosiaa vois olla yhtään onnellisempi siitä faktasta, että oikeesti tää host-perhe haluu tutustuttaa mua Ranskaan ja oon päässy kokee nii paljon erilaisii asioita täällä ja matkustelemaan ympäriinsä. Ja siis vaikkei olla mitään erottamattomia sydänystäviä host-veljien kanssa, tullaan kuitenkin toimeen ja tässä kun asuu niiden kanssa, onhan ne kuin veljiä, niistä löytyy niitä puolia mitkä välillä ärsyttää ja kuitenkin ne on sulle tosi läheisii toisaalta.

Kaikkihan sanoo että vuoden aikana tutustuu eri kulttuuriin ja katseet avartuu mutta ei sitä tajuu enne kun sen elää. Se kulttuuri on tää elämä minkä on täällä rakentanu ja "katseet avartuu" on se, että arvostaa koti-Suomea ja oppii arvostamaan että on toisenlaisiakin kulttuureja ja ihmisiä olemassa.

Nyt siis oikeesti on vähä sekavilla fiiliksillä. Oon silleen täällä elännyt aina kuukausilla, etten oikeastaan oo ikinä laskenut ite tarkkoja päiviä. Oon yrittänyt ja tottua ajatukseen elää hetkessä. Oon vielä sellanen persoona, että tykkään kauheesti suunitellma eteenpäin ja tälleen, että just kalenteri täynnä ja koko ajan menossa. Suomessa en tyyliin ikinä ehdi nauttimaan kun koko ajan jotain. On mulla täälläkin kauheen kiire arki, mutta jotenkin tajuaa ja oppii elämään hetkessä, päivä kerrallaan ja nauttii elämästä. Oli muuten tosi hassua, että olin suunnitellu kesän aikalailla juuri siihen hetkeen kun lähdin vaihtoon. Ei ollut mitään tietoa mitä edessä oli! Se YFU:n kuvaus että lähteminen on kuin ekaa kertaa hyppäisi jostain ponnahduslaudalta, eikä tiedä yhtään mitä on edessä (jotain sinne päin), se kuvaa kyllä tosi hyvin sitä lähtemistä. Pitää vaan luottaa vaikka epäröisi

Tässä kyllä oon tosi onnellinen miten kokonaisuudessaan mulla on mennyt hyvin. Ei vois olla parempaa perhettä, koulukin on kiva ja oon päässyt tennistä pelailemaan sun muuta. Ja oikeastaan kun mietin, oon musta ollut vahvempi tän koko ajan kun itse oon luullu, siis kunnon sellasia kohtaukia tullut vaan kaksi ja siis ihan random aikoina. Enkä niitäkään vahtais ikinä mihinkään, ne on vaan opettanu elämästä ja kasvattaa.

Kavereista sen verran, että täällä niitä on tullut, mutta eihän ne oo samanlaisii kun suomikaverit. Tuun kyllä kuulemma jäämään monen sydämmiin kun lähden ja varmisti vielä nähdään ja nää ihmiset jää aina mun muistoihin. Ylivoimasesti parhaimpia kavereita on kyllä vaihtarikaverit; siis kahdesta suomalaisesta Katrista ja Annista on tullut tän aikana parhaimpia kavereita, ja just oon sopinut miittejä Lilleen ja Pariisiin muiden vaihtareiden kanssa. Eurooppalaisten kanssa voi helposti nähdä myöhemminkin, mutta just lattarimaihin on vähän pitkä matka suomesta. Just se, että koetaan samoja asioita on lähentänyt paljon mun ystäväsuhteita muihin. Nytkin lomille on suunitteilla miittiä suomalais-, pohjosmaalaisten vaihtarikavereiden ja meksikolaisten kanssa :)

En tiiä oonko täällä aikuisempi mutta ainakin kypsempi. Ainakin joskus yllätän itseni ajattelemasta jotenkin aikuismaisemmin ja siis kun hoitaa asioita yksin ja just oon oppinu arvostamaan oikeesti asioita yleisesti maailmassa ja Suomessa.

Bisous, Jasmine

Vantaalainen Jasmine lähti vaihtoon Ranskaan elokuussa 2010. Kotiinpaluu koittaa heinäkuussa 2011.

Ihmettelyä Ranskanmaalla

Väliaikatiedot:
- takana 218
- edessä 95

En oo vielä päättäny, että onko se vielä vai enää 3 kuukautta. Toisaalta odotan jo Suomeen paluuta, perheen ja kavereitten näkemistä, tulevaa kesää ja "normaalia" elämää ja arkea. Mutta toisaalta onhan se hassua lähteä täältä, nyt kun on vuoden elämästään omistanu tälle maalle, näille ihmisille ja uudelle kulttuurille. Kun tähän ei kuitenkaan oo enää paluuta, ainakaan samalla tavalla. Ite en oo löytäny Ranskaa niinkun jotkut, että rakastaa tätä paikkaa eikä halua enää ikinä lähtee pois. Oon lähinnä vaan tajunnu, että Ranska ei oo niinkään mun maa. Mutta ompa tääkin nyt nähty! Ja voihan nää mielipiteet vielä muuttua, kai se on jotain elämän ironiaa, että sitä haluaa mitä ei oo ja toisin päin. Nyt kun oon täällä, haluan Suomeen ja Suomessa taas haluan takas tänne. No mutta se jää nähtäväks.

Ei tää vuosi oo ollu sellanen, mitä sen ehkä odotin olevan. Tai luulin lähtiessä, ettei mulla oo mitään odotuksia, mutta nyt jotenkin 7 kuukauden jälkeen tuntuu, että kai niitä joitain odotuksia oli siellä takaraivossa. Nimittäin tuntuu kun ne olis jotenkin alittunu. En oo saanu tästä vuodesta ehkä sitä kaikkee irti, mitä olis voinu saada. Koulun kanssa kävi vähän huono tuuri ja oon ollu ihan säälittävän laiska kielen oppimisen kanssa. En oo myöskään hirveesti saanu luotua kaveruus suhteita ranskalaisiin nuoriin. Mutta sitä kautta oon oppinu nauttimaan vaan omasta seurastani ja muutenkin itsenäistynyt. Ja vaikka musta tuntuukin siltä että odotukset olis alittunu, niin samaan aikaan oon ilonen että lähdin. On tää nyt kuitenkin aika once in a lifetime, eikä tähän kaikki pystyis. Vuosi on kuitenkin pitkä aika olla erossa kaikesta siitä tutusta ja rakentaa ihan tyhjän päälle uus elämä, arki ja ihmissuhteet. Oon kasvanu ihmisenä, oppinu näkemään asioita eri näkökulmista ja oppinut arvostamaan sellasia asioita ihan uudella tavalla, joita ennen piti itsestään selvyyksinä. Ja eihän meille siellä vuosi sitten olleessa lähtövalmennuksessa luvattukaan "Elämän parasta vuotta", lähinnä vaan erilaista ja kokemusrikasta.

Aika on saanu täällä myös ihan uusia käsitteitä ja ulottuvuuksia. Välillä aika tuntuu lentävän ihan hirveetä vauhtia, joskus päivät tuntuu vaan valuvan kun haluais niiden kuluvan. Ja silti, kun kattoo taakse päin sellasta viikkoa, joka tuntui ettei se liikkunut mihinkään, niin oikeastaan se on sujahtanut ihan hetkessä. Jos joku päivä ajattelen että onpa vuosi pitkä aika, niin toisena se saattaa tuntua ihan mielettömän lyhyeltä. Jos miettii, että joulusta on 3 kuukautta, eli saman verran kun mitä on vielä edessä, niin en osaa päättää onko se kauan vai ei. Toisaalta joulusta on aikaa mutta toisaalta vastahan me oltiin Alpeilla joululomalla? Aika on kyllä ikuinen mysteeri.

Mulle osu kyllä ihan huippu host-perhe tälle vuodelle. Ei sitä paljon parempaa olis voinu toivoa. Varsinkin mun saman ikäisen hostveljen, Victorin, kanssa meistä on tullu tosi hyviä kavereita ja uskon että pidetään yhteyttä vielä tulevaisuudessakin. Host sisko on vetäny hyvin oman pikkusiskon roolinsa kaikessa ärsyttävyydessään, mutta silti tullaan hyvin toimeen. Vanhemmat on ollu tosi sympaattisia ja ymmärtäväisiä. Ja kaiken lisäks on vielä toi mun lemppari kissa. Ennen tänne tulemista en oikein syttyny kissoille, mutta tämä yks hullu on saanu mun pään ihan käännettyä!

Kuten jo sanoin, niin en oo hirveesti saanu täällä kavereita. Kyllä moikkaus tuttuja löytyy joitain, ja sellasia kenen kanssa voi olla koulussa, mutta sellasia oikeita kavereita en voi sanoo että oikein olis. Mutta muista vaihtareista on tullu kyllä niin hyviä kavereita! Varsinkin mun lemppari Suomi-tytöt Anni ja Jasmine. Siis näissä tsirbuloissa on vaan sitä jotain ja oon maailman onnellisin kun oon saanu tutstua näihin höppäniin! Kavereita oon saanu myös muualta maailmalta, erityisesti Mexicon edustus on sulattanu mun sydämen. Ne on niin huolettomia ja ihania. Ainoo huonohan siinä on se, että Mexicoon ei ihan tosta noin vaan lennetä ja lähetä viikonloppu vierailulle. Mutta siis jos joku väite on totta, niin se, että vaihtari ymmärtää parhaiten toista vaihtaria! Siis tää on jotain tajutonta, että joku voi täydentää sun lauseet ja jakaa ihan täysin samanlaista ajatusmaailmaa ja ongelmia tällä tavalla, mitä vaihto-oppilaat voi keskenään tehdä. Ja se on niin helpottavaa kun tietää, ettei oo niitten ongelmiensa kanssa yksin ja aina on joku jolle puhua ja joka oikeesti ymmärtää.

Tästä tuli nyt ihan kauhee romaani postaus, mutta ajatuksia vaan on niin paljon, ettei niitä kovin lyhyeen saa tiivistettyä. Nyt olis kuitenkin hyvä sauma oppia elämään päivä kerrallaan ja osattava nauttia tästä loppu ajasta mitä on jäljellä. Viikonloput onkin jo aika hyvin täyteen buukattuja ja yritän vaan revetä mahdollisimman moneen paikkaan nyt kun se vielä käy helposti täällä ollessa. Kyllähän tänne pääsee aika helposti takasin, mutta ei se oo sitten enää sama.

Tää teksti on nyt aika ankeeta, mutta älkää käsittäkö väärin, on mulla ollu kivaa! Paljon uusia kokemuksia ja koettelemuksia, kielen oppimista, kasvua ja ystäviä loppu elämäksi. Siitä tässä kaikessa kai lopujen lopuks on kysymys?

Bisous, Katri