Aika kiitää nopeasti Saksassa

Lotta, Ambassador-stipendiaatti Saksassa

Aika uudenvuoden jälkeen tuntuu kuluvan yhä vaan nopeammin ja
nopeammin. Viikot kiitää silmissä ja niin paljon on vielä suunnitelmissa. Mulla on enää noin kolme ja puoli kuukautta jäljellä täällä, mutta niinkuin YFUn puolivälivalmennuksessa sanottiin, ''toteuta haluamasi asiat oikeasti'', niin aion myös tehdä.

Palasin eilen omalta puolivälivalmennukseltani Münchenistä, jonne olin matkustanut hostveljeni kanssa. Viikko oli sanoinkuvaamattoman upea. Uusia ystäviä ympäri maailmaa, mukavaa yhdessäoloa vakavampien asioiden  miettimisen lomassa. Valmennuksen päivittäisissä workshopeissa  käsittelimme mm. erilaisia arvokäsityksiä, sosiaalisen median käyttöä vaihtovuoden aikana, omaa rooliamme hostperheissä sekä sitä kuinka olemme kehittyneet, kasvaneet ja muuttuneet kuluneiden kuukausien aikana. Viimeisen illan kruunasi ''Bunter Abend'', johon me vaihtarit saimme suunnitella ohjelman itse. Viikon aikana ehdimme käydä myös pari kertaa Münchenissä, Olympiapuistossa, teatterissa sekä keilaamassa. Olo juna-asemalla oli haikea uusia ystäviä hyvästellessä. Onneksi sovimme tapaavamme vielä vaihtovuotemme loppua yhdessä täällä Berliinissä. 

Pääsiäsisloman aikana minulla ja hostperheelläni on suunnitelmissa tehdä vaellusretki pyöräillen Itä-Saksaan Görlitziin, Puolan rajalle. Toivottavasti sää suosii meitä. Säästä puheen ollen, talvi on venynyt Saksassa ennätyksellisen pitkälle! Edelleen katuja peittää lumi ja jää, sekä öisin pakkaset paukkuu noin -13 asteen tietämillä. Minun puolestani saisi kevät jo tulla! Kaksiviikoisella pääsiäislomalla ehtii onneksi vielä rentoutuakin ennen koulua, suunnitelmissa on vielä kavereiden kanssa hengailua ja remontointia kotona. Tosin kouluhommia on myös luvassa, nimittäin kaksi esitelmää sekä kokeisiin lukua.

Kielitaitoni on kehittynyt valtavasti, vaikka ei se tietenkään täydellinen ole. Saan usein kuulla, että puhun todella hyvää saksaa, ja nämä kommentit kannustavat aina vaikeina hetkinä hurjasti eteenpäin! Oppimisen ilo on osa jokaista päivääni täällä, vaikka jokaikinen päivä ei aina niita parhaita olekaan.

Hostveljestäni ja minusta on tullut kuluneiden kuukausien aikana huippuja kavereita sekä ihan sisarusmaisen läheisiä. Lähtöpäivä tulee olemaan vaikea meille molemmille. Veljen kanssa voin aina hengata ja jutella lähes kaikista asioista vaikka välillä ollaan me riideltykin. Mutta se on mielestäni vain hyvä merkki, joka kertoo siitä että tunnen itseni kotoisaksi täällä ja olen oma itseni :)

Tähän asti vaihtovuoteni on kulunut iloisesti uusien ihmisten ja kokemusten kanssa. Toivon että nämä kolme viimeistä jäljellä olevaa kuukauttani täällä Berliinissä ovat ne parhaimmat kuukaudet :)

Kevätsäitä odotellessa, Liebe Grüße
Lotta Mäkipää, YFU Saksa-Ambassador- Stipendiaatti

Meillekö vaihto-oppilas vuonna 2013?

Anu, isäntäperheen äiti Suomessa

Ajatus vaihto-oppilaan ottamisesta on päässäni muhinut jo vähän aikaa. Vasta tämän vuoden tammikuussa uskaltauduin ehdottamaan sitä perheelle. Meillähän oli n.10 vuotta sitten poika Jenkeistä 3kk asumassa. Hän tuli hieman yllättäin, kun tuttavan tyttö oli lähdössä vaihtoon ja yksi perhe uupui Suomeen tulevalta pojalta (hän oli 3kk aina yhdessä perheessä, tuli paikallisen järjestön kautta). Mutta tämän kokemuksen jälkeen ei vaihto-oppilasasia juuri ollut perheessämme ollut puheena, vaikka positiivinen kokemus olikin. Mietittyäni asiaa itse tovin sain ilmaistua ajatukseni muulle perheelle. Olisihan oppilaasta seuraa lapsille ja hyvä apu ensi vuonna yläasteelle siirtyvälle Olgalle, jolla ei kielet suju ihan kauhean hyvin, oppisi lapset sitten englantia… ja kai me sitä englantia tässä itsekin voitaisiin harjoitella samalla jne. perusteluja löytyi… Suhtautuminen asiaan oli todella positiivinen, koko perheen taholta, ja lähdin siis tammikuussa selvittämään asiaa tarkemmin. Kirjoitin Facebookissa seinälleni ajatuksen vaihto-oppilaan ottamisesta ja siinä samassa sain tuttavaltani yksityisviestillä henkilön nimen, jonka hän tiesi olevan tekemisissä jotenkin YFU.n kanssa, ja näin sain tiedon järjestöstä. Myöhemmin myös selvisi, että pikkuserkkuni oli ollut myös YFU.n kautta vaihto-oppilaana.

Joten ei muuta kun tuumasta toimeen ja täyttämään hakemusta. Taisinkin saada seuraavana päivänä vastauksen,  ”kiitos että olette kiinnostuneita isäntäperhetoiminnasta”  jne. Eli jäimme siis odottamaan alue-edustajan haastattelua. Tämä tapahtui 14.1.2013. Tarina etenee melko rivakasti, sillä vaikka umpihämeessä ollaan, niin emmepä ole hitaita. Taisin siinä jo kerran viestitellä ja kysellä, että koska haastattelija mahdollisesti tulee. Kunnes Päivi Parolasta soitti ja sovimme tapaamisen meillä. Siinä kului ilta rattoisasti ja juttua riitti. Päivillä oli heidän meksikolainen tyttö mukanansa ja sain häneltä kysellä kokemuksia Suomesta ja hän kertoi myös asioita omasta kotimaastaan.  Kaksi viikkoa hakemuksen jättämisestä saimmekin sitten jo viestin, että meidät on hyväksytty isäntäperheeksi. Ei kulunut montaakaan päivää (vaikka sekin tuntui ikuisuudelta) kun saimme ensimmäiset tiedot Suomeen tulevista vaihto-oppilaista. Sama tahti jatkui ”hitailla”hämäläisillä… jo samana iltana olimme suosikkimme valinneet ja seuraavana päivänä ilmoitin asiasta eteenpäin. Saimme tämän tytön täydelliset tiedot ja samalla toisestakin tytöstä tiedot, joka ei vielä valintahetkellä ollut tiedossa. Mutta minä luotan ensivaikutelmaan ja toivoimme edelleen saavamme luoksemme sen ensimmäisen tytön, Sveitsistä.

Oli tiistaipäivä 12.2. kun saimme viestiä Marilta YFU.sta:  ”Se on sitten vuoden ensimmäinen vahvistettu sijoitus. Iso kiitos teidän perheellenne! ”  Kahden viikon kuluttua tästä saimme tunnukset tietokantaan, jonne täytimme tietomme ja ei muuta kun odottamaan tietojen menoa Sveitsiin ja yhteydenottoa vaihto-oppilaalta.

Teille kaikille, jotka mietitte isäntäperheeksi ryhtymistä sanon, ettei kannata enää miettiä, vaan rohkeasti ilmoittautumaan mukaan ja kohtaamaan uusia haasteita. Voin kertoa, että ajattelin monesti, miten tuleva oppilas viihtyy meillä. Olemme tuiki tavallinen perhe, emme matkustele, emme tee juurikaan mitään ihmeellistä. Paitsi, että juuri se tavallinen suomalainen elämä voi olla sille oppilaalle se unohtumaton kokemus ja ne asiat mitä me pidämme arkipäiväisinä, esimerkiksi luonnossa vapaasti liikkuminen, voi olla muualta tulevalle lapselle aivan uusi ja unohtumaton elämys. Miettiessäni tätä tavallista elämäämme totesin, että jollain muualta tulevalla lapsella saattaa olla meillä vaikka ihan mukavaakin. Meillä on viisi koiraa, liikumme paljon luonnossa, harrastamme urheilua, asumme maalla, uimaranta on kävelymatkan päässä, syksyllä voi sieni- ja marjametsään lähteä suoraan pihastamme jne.

Myös kieliasiat mietityttävät. Me osaamme englantia vain välttävästi ja ensin ajatus kauhistuttaa, mutta olemmehan me opiskelleet sitä kuitenkin kouluaikoina ja ainakin oppilas oppii takuuvarmasti suomea. Ja nykyään on olemassa kaikenlaisia kääntöohjelmia. Jos jotain ei saa selitetyksi käsien ja välttävän englannin avulla, niin aina voi turvautua sanakirjoihin. Itse olen koiraharrastuksen myötä saanut olla paljon tekemisissä ulkomaalaisten kanssa, mutta turvaudun usein ystävääni, joka käyttää englantia joka päivä työssään. Rohkeus puhua tulee toivottavasti minulle sitten vaihto-oppilaan myötä, kun on pakko sitä vierasta kieltä käyttää.

Sitten tuli eteen vielä asia, jota en alun perin edes ollut ajatellut. Meillähän on pieni talo ja huoneita liian vähän. No sekään ei ole ongelma, lapset vaihtavat huoneita, Sasha siirtyy pienempään ja isompaan huoneeseen saamme sitten Olgan kaveriksi vaihto-oppilaan mahtumaan. Tämä tietää remonttia, mutta sehän ei meitä perheen naisväkeä haittaa. Maalit on jo valittu ja sisustussuunnitelma tehty, miehet voi sitten helposti sen kesän alussa toteuttaa, ei muuta kun pensselit vaan heilumaan, hyvä siitä tulee.

Tätä kirjoittaessani on vaihto-oppilaamme Lena Sveitsistä juuri sunnuntaina lähettänyt meille e-mailia, jossa kertoi saaneensa tiedon sijoituspaikastaan ja olevansa hyvin iloinen asiasta. Voih, elokuuhun on niiiin pitkä aika, mutta toivomme, että aika kuluu nopeasti nyt kun voimme välillä vaihtaa kuulumisia ja viestitellä.

Odotamme koko perhe innolla tulevaa.
äiti Anu & Vorobjevin perhe

Life is like a box of chocolates, you never know what you're gonna get

Matilda, vaihto-oppilas Ranskassa

6,5 kuukautta takana, 3,5 edessä. Ei sitä oikeesti pysty tajuu miten nopeesti aika kulkee. Justhan mä lähin suomen maakamaralta muiden suomivaihtareiden kanssa ja nyt on yks kolmasosa vuodesta jäljellä. Jotenki aina kun sanoo ääneen tai kirjottaa ton niin todellisuus ja paniikki iskee päin naamaa. Ei silleen etten haluis palata suomeen, mut samalla en haluu jättää mun elämää täällä. ristiriitasta. Muistan kun ennen kun lähin tänne nii katoin mun kalenteria, jossa 30.8. kohalla oli kirjotettun isolla LÄHTÖ ja sitä ennen kaikki päivät oli täyteen ahdettui, mut loput sivut oliki sitte tyhjyyttä täynnä. Toi kuvaa aik hyvin sitä, miten mulla ei ollu mitään hajuu mitä edessä odotti mut tässä sitä nyt ollaan.
Yks asia, joka vaihdos ehk kaikkein parasta on se miten huomaa ittensä kasvavan (eikä vain henkisesti hehheh). Kuka tahansa, joka laitetaan "yksin" vieraaseen maahan ja vieraaseen kulttuuriin huomaa kyllä jonkin ajan päästä, kuinka asioita kattoo ihan uusin silmin ja kuinka rohkeutta avata suunta tai ilmaista itteään kertyy päivä päivält lisää. Muistan kun jossain yfu valmennuksessa sanottiin että kun pystyy osallistumaan ruokapöytäkeskusteluun niin voi sanoa että omaa hyvän kielitaidon. Kun mun hostisä joskus joulua ennen totes et mä pälpätän ruokapöydäs ihan yhtä paljon kun hostsiskotkin niin huomasin itekkin kuinka paljon mun ranskan puhuminen oli kehittyny. Nykyään ranskan puhumista ei ees ajattele, se vaan tulee suusta ulos ekassa lauseessa aamulla ja ihan missä tilanteessa vaan sen jälkeen.
Vaik mä oon tavannu täällä ihan mahtavii ihmisii ja saanu paljon hyväpäiväntuttui ja oikeita ystävii, niin ei ne tuu ikinä korvaa kaikkia ihmisiä suomessa. Tuun kyl aina muistaa kaikki nää ranskalaiset, jotka on auttanu mua kun oon ollu täysin lost, jotka on nauranu mun puhumistavalle, jotka on näyttäny mulle siistejä paikkoja ja jotka on jakanu kaikkii huippu hetkii mun kanssa. Se on ihan varma. Näihin ranskalaisiin sisältyy tietysti kans hostperhe, joka on väistämättä tärkein osa koko vaihtovuotta ja jonka suhteen tiiän et mul on käyny ihan älyttömän hyvä tuuri. Ne on vieny mua kaikkialle, hostsiskot ei oo saanu mua tuntee yksinäiseks kun ne on kaikki kolme ihan yhtä hölmöi kun mäki, ne on säilyttäny kärsivällisyytensä ja kaikesta tästä oon super kiitollinen. Ja nyt kun puhutaan ihmisistä nii on pakko mainita vaihtarit. Me muodostetaan täs maailmas kyl joku ihan oma kansa vaikka tullaankin maapallon joka kolkasta. Jos laittaa vaihtareita, ihan sama mitä kansallisuutta tai kieltä puhuvia, samaan paikkaan samaa aikaa, nii voi olla varma et viihtyy keskenänsä. On ihan varmaa et mun vaihtarikaverit kuuluu tääl kyl parhaimmistoon mun kavereista.

Jos joku joskus kysyis multa et valitsisinko mielummin ranskan vai suomen nii en varmaa osais vastata. Tai jos multa kysyttäis ees et miten suomalainen ja ranskalainen kulttuuri eroo toisistaan (jota taitaa jo muute olla kysytty) nii en osais vastata siihenkään. Nää kulttuurit on vaan täysin erilaiset, mut pidän molemmista. Tietysti oon pohjimmiltani suomalainen enkä vaihtais sitä mihinkään, mutta kyl mussa riittää tilaa myös ranskalaiselle minälleni, joka tulee pysymään siellä koko mun loppuelämän ajan.