Huhtikuu. Lumi on sulanut, linnut lauleskelevat ja koko viikon lämpötila on heitellyt +20 molemmin puolin. Täysin huomaamattani on tullut kevät, puhun lähestulkoon sujuvasti saksaa ja vaihtovuotta on jäljellä enää noin kolme kuukautta.
Mihin aika katoaa? Tuntuu kuin nämä kahdeksan kuukautta
olisivat kestäneet vain pienen hetken, kiitäneet ohitseni kuin Wolkswagenit
Autobahnilla. Tai mitä näitä saksalaisia automerkkejä nyt onkaan, en minä
niistä mitään ymmärrä. Kun ajattelen vaihtovuottani taaksepäin, on tapahtunut
valtavasti, ottaen huomioon että olen ollut täällä vain kahdeksan kuukautta.
Olen aloittanut elämäni niinsanotusti alusta, oppinut tuntemaan uuden perheen,
mennyt uuteen kouluun, saanut uusia kavereita.
Nyt olisi kiva kirjoittaa jotain hirveän kliseistä siitä
että olen itkenyt sekä nauranut, ollut onnellinen ja välillä epätoivoinen.
Tietenkään kaikki ei ole ollut helppoa. Mutta taidan jättää sen välistä ja
kirjoittaa, että olen nauttinut ajastani täällä. Itseasiassa minulla on niin
kivaa etten tahtoisi enää takaisin Suomeen. Ajatus paluusta on epätodellinen,
Suomi-elämäni tuntuu välillä vain kaukaiselta unelta. En muuten aiokaan uhrata
paluulleni ajatustakaan ennenkuin on pakko. Kolmessa kuukaudessa ehtii
seikkailemaan vaikka kuinka. Olen aloittanut muuten skeittaamaan ja
toissapäivänä poltin poskipääni auringossa. Huomenna on teatteritreenit ja
ylihuomenna teen miniloman Berliiniin. Saksalaisten ystävieni kanssa olemme
tehneet kesäsuunnitelmia. Pitsansyöntiä, uimista, jäätelöä. Skeittaamista.
Suomeenpalaamistuskassani auttavat suuret
tulevaisuudensuunnitelmani jotka yllättäen liittyvät opiskeluihini ja Saksaan.
Minähän palaan tänne.
Liebe Grüße, Emma
Kuvia YFU:n Mittelseminarilta. Viikko oli
ennakkoluuloistani ja München-koti-ikävästä huolimatta yksi
ikimuistoisimmistani! Toinen kuva on ryhmäkuva ja toisessa olen minä ja
ystäväni Ege, joka on Turkista kotoisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti