- Hi, how are you today?
- Oh, I’m good, how are you?
- Doing good, doing good…
Ja niin se jatkuu. Tähän on totuttava, mutta oikeastaan minä pidän tästä. On aina mukavaa kun joku moikkaa käytävällä ja pysähtyy vaihtamaan nuo pari sanaa.
Olen nyt toiminut pari kolme päivää poikien jalkapallojoukkueen managerina. Jalkapallolla tarkoitan jenkkifutista. Manageri sanaa johtaa aika tavalla harhaan. Me managerit täytämme vesipulloja ja auttelemme kentän laidalla. Se on todella mukavaa, joka päivä on harjoitukset, joissa me tytöt (managerit) hengailemme kentän laidalla, ja kerran viikossa on peli.
Ensimmäinen pelini oli viime perjantaina, ja joukkueemme voitti 0-55. Täyttelimme vesipulloja, sidoimme haavoja ja pidime hauskaa. Managerina olo takaa sen että olen jo tutustunut pariin todella mukavaan tyttöön, ja tietysti joukkueemme poikiin ;) Ei vaan, pojat ovat mukavia ja läppä lentää. Meno on todella rentoa ja kaikki ovat ottaneet minut todella hyvin vastaan.
Koulu on todella ankara sääntöjen suhteen. On niin paljon totuttavaa että huh huh, mutta taidan olla jo kärryillä. Välitunnit ovat viiden minuutin mittaisia, ja tuossa ajassa on tarkoitus ehtiä lokerolle, saada se auki, ja rynnätä seuraavaan luokkaan ennen tunnin alkua. Aluksi tuo kaikki oli vaikeaa, mutta nyt olen jo tottunut.
Joka päivä on kolmannen tunnin jälkeen yksi ”kotitunti”, jolloin teemme läksyjä, luomme tai touhuamme jotain muuta kouluun liittyvää. Ja joka kerta tuon tunnin alussa nousemme ylös, käännymme kohti luokan nurkassa roikkuvaa lippua ja lausumme lippuvalan käsi sydämemme päällä. Tai siis muut lausuvat, minulla ei ole hajuakaan mitä sanoa.
Amerikka todella on ihmemaa. Jotkut asiat kummastuttavat ja huvittavat. Kuten rahannostoautomaatit. Täällä on drive in-automaatteja, joista siis nostetaan rahaa autosta käsin… Laiskaako?
Koti-ikävä ei ole iskenyt vieläkään, välillä toki iskee se ”ai niin Suomi”-tunne, mutta se ei ole surullinen, ehkä vähän haikea, mutta ei surullinen.
Meinasin jo unohtaa! Sarah! Siskoni, saksalainen siskoni siis saapui noin viikko sitten. Sarah on todella mukava ja tulemme toimeen super hyvin. Alusta asti on tuntunut kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Hänessä on toki omat ikävät puolensa, mutta eiköhän kaikilla ole. Yksi ikävä asia hänessä on se miten vaikea hänen on välillä ymmärtää yksi asia. Tämä asia on se että host-perheemme on täällä luokiteltuna köyhä, eikä meillä ole varaa ostaa joka viikko kaupasta suunnattomasti tavaraa kotiin. Minä ymmärrän täysin, oma perheeni Suomessa ei ole köyhä, mutta emme ole rikkaita ja rahan kulutusta tarkkaillaan. Sarah taas tulee rikkaasta perheestä, joten hän olettaa että hän voi esimerkiksi kitata tolkuttoman paljon limsaa (välillä jopa 5 tölkkiä päivässä) ja että limsan loputtua sitä ostetaan automaattisesti lisää…
No, hän on kuitenkin aivan ihana pikkusisko. Hän on paaaaaljon pidempi kuin minä, mutta vuoden nuorempi, joten Amy ja Chris keksivät meille leikkiset lempinimet. Sarah on Big-Little, kun taas minä olen Little-Big. (siis sister...) Perheeni on todella mahtava ja rento, he ovat ottaneet meidät todella hyvin vastaan. Tulostani asti olen ollut osa perhettä.
Terveisiä kaikille sinne Suomeen, olisi niin paljon löpistävää, mutta tekstini venyi jo yli äyräidensä ja läppärini akku alkaa olla lopussa… Oikeastaan ei minulla muuta ollutkaan :D
Jalkapallomanageri
Oona
(titteli kuulostaa ihanan mahtipontiselta ja hienolta)
Porilainen Oona on coloradolaisen high schoolin vaihto-oppilas. Linkki Oonan omaan blogiin löytyy linkkilistasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti