torstai 22. joulukuuta 2011

Joulun odottelua Etelä-Meksikossa

Mitä suomalaisille tulee mieleen sanasta Meksiko? Tacot, tequila ja sombrerot?
 
Moni varmaan ajattelee huumesotaa käyvää maata, joka on täynnä korruptiota. Mutta minun tuntemani Meksiko on täysin erilainen: ihanan leppoisa ja lämminhenkinen maa. Taistelu huumekartelleja vastaan on ikävä tosiasia, mutta sitä käydään vain harvassa paikassa.

Olen vaihto-oppilaana Etelä-Meksikossa Oaxacan osavaltiossa, Lagunasin pikkukaupungissa. Täällä on turvallista ja rauhallista, ja vaihtovuoteni on sujunut aivan mahtavasti. Päivät kuluvat rattoisasti hyvässä seurassa, maukkaasta ruoasta nauttien. Rakastan tätä maata ja kaikkea, mitä elämä täällä tuo tullessaan.
Nyt alkaa olla joulua ilmassa. Ihmiset ostavat joulukoristeita ja suunnittelevat lomaa. En tiedä, mitä odottaa meksikolaisesta joulusta, mutta hauskaa on varmasti tiedossa!

Etelä-Meksikossa ei tarvitse palella, sillä päivälämpötila ei talvellakaan laske 15 asteen alapuolelle. Maan pohjoisosissa astelukemat voivat pudota nollaan ja paikoin jopa sen alle. Olen ehtinyt tottua 25–30 asteen lämpötiloihin. Vaikka 15 astetta on suomalainen shortsikeli, niin se tuntuu minusta nyt kylmältä. Laitan viileinä aamuina ja iltoina entistä enemmän vaatetta päälle.

Meksikossa kaikki on hurmaavaa: ihmiset, ruoka ja kulttuuri. Olen oppinut vajaan 4 kuukauden aikana niin paljon, että sitä on vaikea uskoa. Vaihto-oppilasvuotta on vielä paljon jäljellä, mutta tiedän, että aika tulee kulumaan nopeasti. Suosittelen Meksikon-vaihtoa koko sydämestäni. Tulkaa tänne tacojen ja sombreroiden maahan ja nähkää omin silmin, kuinka ihanaa täällä on!

Terveisin Etelä-Meksikosta,

Miika Alhopuro, YFU:n vaihto-oppilas 2011-2012


Värikäs piñata täytetään karkeilla ja leluilla. Sen hajottaminen osana leikkiä on meksikolaislapsille joulun kohokohta. Kuva: (cc) yakinodi

maanantai 10. lokakuuta 2011

TET - harjoittelu YFU:n toimistolla


Moi! 

Me ollaan Kati ja Miia ja ollaan oltu nyt viikko työharjoittelussa täällä YFU:n toimistolla Helsingissä. Me ollaan 9. luokalla ja asutaan Kangasalla. Se on siellä Tampereen vieressä..
Tässä hieman meidän kokemuksia tältä ajalta…

Miksi YFU ?
No tota… Me saatiin tietää YFU:sta sillain että me luettiin muutamien vaihtareiden blogeja ja sitten ollaan kyselty että mitä kautta he lähtivät maailmalle. Tutustuttiin sitten vähä YFU:n nettisivuihin ja me ollaan myös kiinnostuneita erilaisista kulttuureista ja ihmisistä ja ajateltiin että saisimme vähän enemmän tietoa tällaisesta työstä. Ja jotenki YFU vaan tuntuu parhaimmalta.

Maanantai
          Jännitettiin vähän että miten osataan toimistolle, joten lähdettiin jonkun verran aikaisemmin kuin olisi ollut tarpeen. Löydettiin toimistolle kuitenkin melko helposti. Toimisto oli 4. kerroksessa ja kiivettiin ylös rappusia hieman jännittäen. Ihmiset YFU:lla olivat kuitenkin tosi mukavia ja nuoria, sekä kommunikointi oli helppoa ja ilmapiiri oli rento. Tunsimme itsemme tervetulleiksi.
         Ensiksi tutustuimme viikon työlistaan sekä toimiston henkilöihin. Joimme kahvia ja jutustelimme. Siivosimme kopiohuonetta koko päivän, mutta kyllä siitä siistikin loppujenlopuksi tuli. Se oli yllättävän mukavaa. Saimme lounassetelit Merjalta ja ruokatunnilla kävimme syömässä kiinalaisessa saaden siis myös hieman kulttuurivaihtoakin. Sen jälkeen palasimme toimistolle hieman märkinä, koska ulkona satoi ja tuuli. Jatkoimme siivousta jonka jälkeen joimme taas kahvia ja jutustelimme. Ennen lähtöä haimme vielä kellarista YFU:n historiasta kertovia tauluja Hannan kanssa.
         Lähdimme kotiin noin puoli neljän aikaan. Ensimmäinen päivä oli ollut tosi mukava ja meni odotettua paremmin ja nopeammin.

Tiistai
        Tiistaina olimme hieman väsyneitä, koska jouduimme heräämään vielä hieman aikaisemmin sillä Hanna oli soittanut meille edellisenä päivänä että voisimme tulla jo puoli yhdeksäksi.  Tulimme toimistolle ja kannoimme taulut ja kirjalaatikot alakertaan ja siitä taksiin, jolla menimme Kansallisarkistolle. Kansallisarkistolla odotimme että taulut saatiin laitettua paikoilleen seuraavan päivän historiateoksen tilaisuutta varten. Oli hieman turhauttavaa vain istua, vaikka voisi luulla että olisimme iloisia kun ei tarvitsisi tehdä mitään ...
       Palattuamme toimistolle odotimme hetken aikaa, kun muut palaveerasivat viikon asioista ja sitten menimmekin jo syömään. Takaisin tultuamme veimme kirjalaatikoita Elinan autoon ja sen jälkeen kävimme Kampin Iittalassa shoppailemassa tuikkuastioita. Heidän paketoidessa kävimme hakemassa jäätelöt Spice Ice:sta. Palasimme toimistolle pakettien kera. Pian keitimmekin jo kello 14 kahveja. Jutustelimme muutaman ihmisen kanssa ja tutustuimme heihin hieman paremmin.
      Paikansimme tietokoneella sitten lähikouluja, joissa menisimme käymään keskiviikkoaamuna. Tulostimme varmuudenvuoksi kartan ja suunnittelimme reittimme.
      Ennen lähtöämme teimme kaikille uudet nimilaput ja haimme kellarista mainosvihkosia. Olimme hieman yliaikaa, mutta se ei haitannut, sillä tykkäsimme olla toimistolla.

Keskiviikko
        Nukuimme hieman pidempään, lähtien sitten bussipysäkille kohti erilaisia lukioita, joille veimme YFU:n julisteita. Joitakin lukioita ei ollut niin helppo löytää, joten siinä meni hieman aikaa. Suurin osa kuitenkin löytyi  suhteellisen helposti.  Tavallaan oli hieman jännittävää käydä eri lukioissa laittamassa julisteita, kun kaikki katselivat, mutta onneksi (ainakin omasta mielestämme) suoriuduimme ihan hyvin. Kiertelimme kouluilla noin puoleenpäivään, käyden välillä syömässä, jonka jälkeen tulimme toimistolle. Muut tulivat hieman meitä ennen Kansallisarkistolta, missä julkistamistilaisuus oli siis ollut.
        Rupesimme pakkaamaan tilattuja historiateoksia. Välissä siirsimme yhden kaapin. Postittaessamme kirjoja juttelimme keskenämme kaikkea kivaa, mm. kaikkea vaihto-oppilasjuttuja. Haimme ennen kahvittelua Elinan autosta Kansallisarkistolta jääneet tavarat takaisin. Keitimme kahvit (ja teet), söimme pullaa ja keskustelimme sivistyneesti, jatkaen sitten työntekoa.  Lähdimme kotiin taas hieman myöhemmin. Sanoimme myös heipat Hannalle, koska hän tulisi vasta maanantaina seuraavan kerran toimistolle. Hieman haikeaa …

Torstai
       Tulimme noin puoli kymmeneksi, joten saimme nukkua hieman pidempään. Junassa mietimme, että olisi meidän toisiksi viimeinen päivä ja olimme hieman apeita.
       Toimistolle päästyämme pakkasimme hieman lisää kirjoja ja keitimme välissä aamukahvit ja –teet. Aloimme postittamaan erilaisia esitteitä ja ohjeita, mm. vaihto-oppilaiden vanhemmille. Opimme paljon Suomen postinumeroista. Välissä autoimme Sallaa muuttamaan huoneesta toiseen. Jossain välissä kävimme syömässä.
       Työn teko jatkui Miian frankeeratessa erilaisia kirjeitä ja Katin laitellessa laskunumeroita koneelle ja sitten taas yhteisvoimin postauksella
       Iltapäiväkahvit ja sitten taas kirjeitä kuoriin. Kahvitteluun tottui jo, mitenköhän koulussa sitten, kun ei saa ollenkaan pitää kahvitaukoja ja jutustella ihmisten kanssa  ? Mm …
       Lähdettiin joskus puoli neljän aikoihin toimistolta ja silleen … Salla joutui lähtemään jo aikaisemmin ja sanottiin heipat, kun hänkään ei tulisi perjantaina.

Perjantai
        Tultiin reippaina mutta hieman surullisina toimistolle, koska on vika päivä. Ei meitä huvittaisi mennä takasin kouluun, sillä TET-viikko on ollu ihan mahtava. 
        Keitettiin tuttuun tapaan kahvit ja postiteltiin hieman vielä kirjeitä. Frankeeraus oli hauskaa ja se kone oli pelottava, mutta ihan hyvin se onnistui.
        Sitten ollaan kirjoteltu nyt tätä blogikirjausta. On oikeesti tosi tyhmää lähtee … Ei halua ajatella että ei muka ’koskaan, ikinä’ tulisi enää tänne tai näkisi näitä ihmisiä … Pelottavaa. Mutta ihan hyvä mieli on jääny ja silleen. Harmi että osaa ei nähty enää tänään. Saatiin me myös TET – todistukset, YFU:n laukut ja sellaiset hienot leffaliput ! Loppukahvittelut oli upeet ja nyt sitten uudet YFU – hupparit päällä kohti uusia seikkailuja ! :D


Kiitetään tosi paljon YFU:n henkilökuntaa että saatiin tulla tänne. Oli aivan mahtavaa ja saatiin paljon kokemuksia ja ihania muistoja !  

Kiitokset erityisesti:
-          Elina (”siistii!!”, se jonka kanssa aina hauskaa, teräsnainen)
-          Salla (hyvä keskustelija, se joka juo aina teetä, muutti huoneesta toiseen)
-          Tia (meistä vastuusta, laittaa sokeria kahviin, paikan älykkö)
-          Annina (mielenkiintoinen, kulmahuoneihminen, cool)
-          Anu (sympaattinen, hauska, olemme kateellisia hänelle )
-          Merja (antaa lounarit, päästää meidät sisään, on edelleen nuori !)
-          Hanna (malli, tauluvastaava, systemaattinen)

~ Kati & Miia

maanantai 26. syyskuuta 2011

Vaihtovuosi Kalliovuorten juurella

Istuin lentokoneessa ja näin suuret kalliovuoret pyöreähköstä ikkunasta. Jännitti, sydäntä hakkasi ja kädet hikosivat. En voinut uskoa, että olen vihdonkin siellä, mistä olin haaveillut koko nuoruuteni. Kuitenkin samalla mietin mihin olin oikein ryhtynyt ja kestäisinkö tuon kaiken.. Olin juuri edellisenä päivänä täyttänyt 17 (joka oli samalla viimeinen päiväni Suomessa...) ja aloittamassa vaihto-oppilasvuoteni värikkäässä Coloradossa. Matkasin kohta tuntematonta – en tiennyt keitä tulisin tapaamaan, mitä tulisin tekemään ja millainen host-perheeni olisi, ihmiset, joiden kanssa asuisin. Olin menossa vieraaseen maahan vuodeksi aivan yksin, ilman tukiverkkoani eli perhettäni ja ystäviäni.
                       
Vaihto-oppilasvuosi on jotakin mitä ei rahalla voi mitata. Itsenäistyin ja kasvoin henkisesti tuon vuoden aikana paljon ja sain mielettömiä kokemuksia. Kävin seitsemässä eri osavaltiossa tuon vuoden aikana, kaksi kertaa Washington DC:ssä ja kävin myös Gallaudetissa, joka on maailman ainoa yliopisto kuuroille. Englantini parantui aivan huomaamattani ja opin amerikkalaista viittomakieltä.  Pelasin koulun lentopallon ja koriksen joukkueessa sekä olin tietokilpailujoukkueemme jäsen. Edustin kouluamme Academic Bowlissa joka suomeksi tarkoittaa  tietokilpailua. Olimme seitsemänsiä 79 joukkueesta. Puhuin small talkia, opin jenkkihymyn, kävin amerikkalaisjalkapallopeleissä sekä NHL että NBA peleissä. Osallistuin Homecomingiin ja Promiin, jotka ovat tanssiaisia.

Kävin kuurojen koulua, jonka nimi on Colorado School for the Deaf and the Blind, eli lyhennettynä CSDB. Siellä oli sekä kuuroja että sokeita oppilaita esikoulusta lukioon asti. Kouluni kampus oli todella iso ja rakennukset tosi vanhoja. Ensin ajattelin, että koulurakennukseni oli  linnan tyylinen. Lukiossa oli hädin tuskin 40 oppilasta, joka on aika vähän verrattuna muihin amerikkalaisiin kuurojen lukioihin.

American Sign Language eli ASL ja englanti olivat kommunikointikielet koulussani. Osasin vuoden alussa englantia ihan kohtalaisesti, mutta en osanut ASL:ää. Ekat viikot menivät kuin jossain humussa ja nukahdin aina heti sänkyyn päästyäni. Olin koko ajan väsynyt, sillä oli vaikeaa ymmärtää muita. Alussa ymmärsin todella vähän, mitä ihmiset puhuivat minulle eivätkä he ymmärtäneet kansainvälistä viittomakieltä. Mutta kyllä sitä kieltä ihan huomaamattaan oppii, kunhan on itse aktiivinen ja haluaa oppia. Sanoisin, että minkä tahansa kielen voi oppia, jos on siihen tahdonvoimaa.

Amerikkalainen koulujärjestelmä eroaa suomalaisesta aika paljon. Siellä on paljon enemmän valinnanvaraa kursseista – toisin kuin Suomessa. Kaikki urheilujoukkueet ovat koulussa ja opiskelu vaikuttaa myös urheiluun ja toisinpäin. Kokeissa oli monivalintatehtäviä ja kirjaa sai joissain aineissa käyttää apuna tai tehdä kavereiden kanssa yhdessä. Tuntien välissä oli vain 5 minuuttia aikaa vaihtaa luokkaa, jolloin tietysti olin aina alussa myöhässä. Totuin, että vessaan pääsee vain ruokatunnilla.

Koulussa oli todella paljon sääntöjä, mm. pukeutumissäännöt. Kavereiden kanssa hengaillaan oikeastaan vain koulussa. Treenit ja kaikki pelit ovatkin juuri sosiaalistumista varten. En oikeastaan tavannut paljoakaan kavereitani koulun ulkopuolella. Koulussa joskus minusta tuntui että minua kohdeltiin kuin 7-vuotiasta, vaikka olin oikeasti 17. Me emme saaneet paljoa päättää asioistamme koulussa ja siellä oli todella paljon sääntöjä, joita täytyi noudattaa. En osannut arvostaa itsenäisyyttä Suomessa ennenkuin opin millaista on muualla.

Yhdysvalloissa on aika erilainen kulttuuri ja ihmiset ovat todella avuliaita ja iloisia. Kaupassa myyjä kysyy, kuinka sinulla menee. Lähes kukaan amerikkalainen, jonka tapasin, ei ollut matkustanut Amerikan ulkopuolella. Jotkut eivät olleet edes käyneet Coloradon ulkopuolella. Amerikka on niin iso valtio, että maassa itsessään riittää todella paljon nähtävää. Jokainen osavaltio on kuin oma maansa ja esimerkiksi joka osavaltiossa ihmisillä on erilaiset aksentit.
Loppuaikana en olisi halunnut lähteä takaisin Suomeen. Viihdyin siellä missä olin. Olin rakentanut sinne uuden elämän ja sieltä piti sitten lähteä pois. Mutta kuitenkin minulla on myös elämä Suomessa, joten olihan Suomeenkin kiva palata, sillä kaipasin kaikkia kavereitani ja perhettäni. Kuitenkin liian pian Suomeen paluu häämötti, aina päivän lähempänä kun heräsin omasta jenkkivuoteestani. Kuitenkin tiesin että palaisin vielä joskus Amerikkaan. Kuten paras kaverini sanoi kun näimme viimeistä kertaa: ”This is not a goodbye, it´s just a byebye.” (= tämä ei ole hyvästi, se on vain näkemiin.) Minulla onkin suunnitelmana lähteä sinne käymään vuoden sisällä.

Suomeen paluu oli aika outoa, mutta samalla ihanaa. Lentokentällä oli perheeni ja joitakin ystäviäni minua vastassa ja tuntui kuin että näkisin harhoja. Kun heräsin aamulla omasta Suomen sängystäni, Amerikka tuntui vain joltain ihanalta unelta josta joku oli kiskaissut minut hereille. Tuntui kuin en olisi ollutkaan koskaan poissa ja että mikään ei olisi muuttunut rakkaassa kotimaassani Suomessa. Kuitenkin huomasin, että ainakin yksi suomalainen oli muuttunut. Se olin minä. Olin nimittän mieleltäni puoliksi amerikkalainen ja puoliksi suomalainen.
Kaiken kaikkiaan.. Sain elinikäisiä ystäviä, kokemuksia ja roimasti itsenäisyyttä. Osaan myös arvostaa Suomea sekä kaikkea minulle tärkeää eri tavalla. Suosittelen kaikille lämpimästi vaihtarivuotta tai vaikkapa kesävaihtoa ulkomaille.

Espoolainen Veera vietti lukuvuoden 2010-11 Coloradossa.

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Elämää Ecuadorissa

Vaikea uskoa, etta vuoden odottelun jalkeen olen nyt taalla, keskella vierasta kulttuuria ja tuntemattomia ihmisia, seuraamassa keskusteluja, joita kaydaan kielella, joka ei ole omani. Samalla tuntuu, etta olisin ollut hostperheeni luona pidempaan kuin yhden viikon. Niin paljon on ehtinyt tapahtua lyhyessa ajassa!

Perheeni on mukava ja karsivallinen. Monesti he toistavat saman lauseen kymmeneenkin kertaan, ennen kuin ymmarran mista on kyse, mutta seuraavalla kerralla ymmarran jo yhdeksannella kerralla, toivottavasti ainakin. Veljeni puhuu hiukan englantia, joten hanelta on hyva varmistaa, jos ei ole taysin selvilla siita, mita tapahtuu. Vaikkei minulla ja siskollani yhteista kielta viela olekaan, tulemme hyvin toimeen keskenamme. Keskustelu onnistuu yksinkertaisin lausein ja elekielen avulla. Kasien huitomisella paasee yllattavan pitkalle ja sita kautta on jo naurettu siskon kanssa monille asioille.

Yhtena paivana veljeni vei minut, siskoni ja serkkuni keraamaan hedelmia puista. Siina samalla maistoin varmaankin viittatoista eri hedelmaa, joista tunsin etukateen vain banaanin ja mandariinin. Olen kulkenut perheeni mukana ties minne – yleensa en edes tieda, minne olemme menossa ennen kuin olemme siella. Tata kautta paadyin mm.seuraamaan juhlaa, joka paattyi huikeaan ilotulitukseen, ulkoilmakonserttiin kuuntelemaan musiikkia ja tanssimaan seka tutustumaan paikalliseen Tsáchila-kulttuuriin.

Suurinpiirtein kaikki on taysin uutta minulle, joten kyselen paljon (ja samat asiat moneen kertaan), mutta hitaasti opin paitsi kielta myos kulttuuria. Tanne on ollut helppo sopeutua, koska perhe otti minut niin hyvin vastaan. Koko ajan joku kiskoo kasivarresta ja hokee ”vamos vamos!”. Spontaanius onkin avainasemassa – ei kannata suunnitella mitaan, vaan fiiliksen mukaan mennaan.

Joka paiva huomaa, miten paljon helpompaa keskustelujen seuraaminen on. Ilmeisesti kieltakin on tullut opittua kaikkien uusien ja ihmeellisten kokemusten lomassa. Lisaksi perheeni on todella kannustava ja opettaa mielellaan espanjaa esimerkiksi osoittamalla esinetta ja sanomalla sen nimen. Yrityksen ja erehdyksen kautta on opittu jo monia sanoja ja lauseita.

Nyt on mentava, silla lahdemme kaymaan ruokakaupassa. Heips!

Helsinkiläinen Anniina viettää kouluvuoden 2011-2012 vaihto-oppilaana Ecuadorissa.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Kotiinpaluun haikeutta - ja riemua!

Nyt sitten taas olen Suomessa. Suomalaisten ympäröimänä, suomea kuulen ja puhun kaiken aikaa, suomalaisia kappaleita kuuntelen radiosta, suomalaista ruokaa syön, käyn saunassa… Suomi hyökkäsi täydellä voimalla kimppuuni!

Lentokentällä minua vastassa oli oma ihana äitini, rakas pikkuveljeni Luukas, ja mukamas pieni bokserimme Uuno. Olihan sitä aivan mahtava halata kaikkia pitkästä aikaa ja hyvä kun emme kaikki siinä kumoon kaatuneet. Kotona odottikin ihanasti laitettu huone ja suomalainen ruoka, uusia perunoita ja kinkkua juhannuksen kunniaksi. Sitten illemmalla lähdinkin aloittelemaan tätä loputtomalta tuntuvaa urakkaa; kaverieni tapaamista ja kokemusten jakamista.

Kaikki on niin tuttua, niin muuttumatonta, etten oikeastaan osaa tätä edes selittää. Välillä tuntuu kuin koko vuosi olisi ollut vain ihana uni josta minut yhtäkkiä kiskaistiin hereille, sillä minusta tuntuu kuin en olisi ollut päivääkään poissa. Eihän elämä täällä muuttunut paljoakaan kun taas minä muutuin paljon, ja nyt tämän kaiken kohdatessa yhteen, no olo on lähinnä hämmentynyt…

Keskustassakin kävin ja huomasin että kaikki on kuten ennen. Pukeudut vähänkin eri tavalla, tai olet liikkeellä pikkuveljesi kanssa, ja heti saat oudoksuvia katseita muilta nuorilta. Enää en anna sen painaa minua tai omaatuntoani alas, mutta kyllä siinä katseiden ristisateessa hermot menee. Yksi suurista eroista jonka vasta palattuani tajusin onkin perheen kanssa ajanvietto. Suomessa perheen kanssa ajanvietto on niin sanotusti noloa ja eräänlainen välttämätön paha, kun taas siellä missä minä olin (Colorado) oli aivan normaalia nähdä teinityttöjä shoppailemassa äitiensä, ja joskus isiensä kanssa. Täällä et usein kuule nuoren suusta että hän olisi lähdössä mökille viikoksi koska haluaa, lähinnä kuulet ”että kun on pakko” tai että ”porukat tahtoo”.

Myönnän, nämä olivat tuttuja repliikkejä itsellenikin, mutta eivät enää. MINÄ <3 PERHEENI, no nyt kaikki sen kuulivat, ja ei hävetä yhtään!

On mukava olla taas Suomessa, mutta kyllä minua myös ahdistaa. Kaikki haluavat nähdä minua ja kuulla kaiken ja kysellä kaikesta ja ja… Huh huh, kyllähän minä voin leppoisia ja hauskoja seikkailuja kertoa, mutta ystävistäni ja perheestäni puhuessa nousee pala kurkkuun. Paria todella läheistä ihmistä en edes tohdi ajatella muiden läsnä ollessa, sillä tippa nousee linssiin, enkä pidä muiden nähden itkemisestä. Mutta tuntuuhan se mukavalta että kaverini täällä tahtovat vielä nähdä minua, vaikka lähes katkaisin välini vuodeksi. Myönnän, en ole hyvä pitämään yhteyttä… Joten oli ihanaa huomata että onhan täällä vielä kavereita jäljellä.
Isä tuli kotiin pari päivää paluuni jälkeen ja sain vihdoin halata häntäkin. Kävimme mökillä ja pääsin heittämään talviturkkinikin, mutta outo olo vaivasi minua koko ajan. Ikään kuin olisin ollut vieraana , vaikka siellä mökillä on tultu käytyä joka kesä, joskus useampaankin otteeseen. Ehkä se oli vain että paras ystäväni/serkkuni ei tällä kertaa päässyt mukaan… Ken tietää.

Ruisleipää on tultu syötyä 10 kuukauden tauon jälkeen. Ja kaikkia muita suomalaisia herkkuja; kinkkua, uusia perunoita, salmiakkia, suomalaista suklaata, lohta… Saunassakin on tultu käytyä muutamaan otteeseen ja vaikken koskaan ole mikään suursaunoja ollut olihan se ihan mukavaa. Siellähän sauna on sellainen 60 asteen lämpöhuone, johon ikärajakin on 18 vuotta. Eikä vettäkään saa heittää ettei kiuas hajoa…

On se kyllä ihana nähdä perhettäni ja viettää aikaa heidän kanssaan. Mutta en ole ollut täällä edes kolmea viikkoa ja sekin tuntuu jo ikuisuudelta. Haluni pakata laukut ja lähteä takaisin on todella suuri. Jos vain voisin tällä kertaa pakata perheeni mukaan… Ikävä sinne on todella suuri, ja välillä yksin ollessani saatan tirauttaa pari kyyneltä, mikä ei minulle ole tyypillistä, sillä itku on ajanhukkaa. Onneksi minulla on perheeni joka auttaa ja tukee minua, vaikkeivät täysin ymmärrä. Enempää en voisi toivoa, vanhempani tekivät unelmastani totta, ja nyt he ovat vierelläni kun on vähän haikeutta mielessäni. Uskomaton tunne. Arvostan heitä nyt enemmän kuin koskaan!

Porilainen Oona vietti lukuvuoden 2010-2011 Coloradossa. 

torstai 7. heinäkuuta 2011

“If time is money, baby - I ain’t paying!” - mietteitä ajan hinnasta

Jonotan ystävieni kanssa Elitch Gardens -huvipuiston hurjimpaan laitteeseen. Aurinko porottaa kirkkaana taivaalta Denverin iltapäivässä, ja olemme sekä hiestä että edellisen vesilaitteen kasteesta märkiä. Tuskastumisen tunteen tukahduttavat kuitenkin alleen kutkuttava innostus ja jännitys, sillä pitkä odotus tullaan palkitsemaan aivan pian – jonon pää häämöttää jo edessä! Kun edellämme on enää kaksi jonottajaa, tunnelma nousee kattoon: ”Finally it’s going to be our turn!”

Katosta on pitkä matka kellariin, mutta sen pituisen matkan tunnelma putoaa vaivatta, kun äkkiarvaamatta jonossa kiilaa ohitsemme joukko nuoria asiakkaita ranteessaan säihkyvän pinkki 60 dollarin VIP-ranneke. Laitevalvoja avaa VIP-asiakkaille portin laitteeseen tuotapikaa leveä hymy kasvoillaan. Me 30 dollarin asiakkaat saamme jäädä odottamaan vuoroamme edelleen. Katkeransuloinen haave VIP-rannekkeen ostamisesta seuraavalla huvipuistovierailulla syttyy mielessäni. Kunpa vain 60 dollaria ei kuulostaisi niin kirpaisevalta...

Sitä sanotaan, etta rahalla saa Jenkeissä mitä tahansa. Tämä stereotyyppinen, vain puolitotinen lausahdus tuntuu yllättävän todenmukaiselta, kun tuplahinnan maksamalla pääsee huvipuistossa ohittamaan usean kymmenen ihmisen jonon ja säästämään arvokasta huvitteluaikaa. Jenkeissä rahalla saa siis jopa aikaa.
Mihin meillä on kiire?

Juteltuani tapauksesta suomalaisten ystävieni kanssa he totesivat ilmiön olevan valitettava ja aina yleisempi myös Suomessa. Niin, juuri länsimaissa ajalla tuntuu olevan suuri arvo - niin suuri, että siitä ollaan valmiita maksamaan tuplahinta. Mihin meillä on kiire? Töihin, kouluun, kotiin, ulos, huvittelemaan, keräämään uusia elämyksia, elämään - kaikkialle... Haluamme tehdä kaiken tehokkaasti, jopa vapaa-ajallamme - jopa huvipuistossa. Aika, jonka säästämme ohittaessamme muut odottavat asiakkaat, on meille ilmeisesti tosiaankin usean kymmenen dollarin arvoinen. Tahdomme kokea mahdollisimman paljon ja mahdollisimman pian. Elämykseen hetki sitten syntynyt tarve tyydytetään välittömästi, ja suunnitelmat toteutetaan tuotapikaa.

Elämämme rytmi on pikakelauksella, ja siten elämykset vilahtavat ohi hetkessä. Haalimme itsellemme aikaa ja olemme valmiita maksamaan siitä aivan järjetönta hintaa. Tätä aikaa emme kuitenkaan säästä myöhemmäksi tai talleta kasvamaan korkoa, vaan käytämme sen kaiken lopulta ainoastaan tehdäksemme enemmän ja elääksemme nopeasti. Eikö ajan ostamisessa ole kyse ahneuden huipentumasta? Eikö kenelläkään ole tarvetta ostaa aikaa pysähtymiseen?

Suomessa nopeutta ja välittömyyttä arvostava elämäntapa näkyy varmasti ilmiöissä, joihin en suomalaisena kiinnitä paljoakaan huomiota. Jenkeissä tämä elämäntapa taas tuntuu kärjistyvän selkeisiin yksityiskohtiin, jotka vaihto-oppilaana havaitsen erityisen herkästi. Siksi ilmiö vaikuttaa minusta erityiseti Yhdysvalloille tyypilliseltä... En vain yksinkertaisesti voi olla hämmästymättä, kun highwayllä Toll-tekstillä merkitty vasen kaista vetää paljon nopeammin, mutta host-isäni ei voi siirtyä sille. Toll-kaistan käyttämiseen tarvitaan nimittäin erikoislupa, jonka saa – kyllä vain – puhtaalla rahalla. Kaistalla luvatta ajamisesta seuraa pysäytys ja sakkoa, siis vähemmän aikaa ja vähemmän rahaa.

Seuraavana päivänä törmäämme vesipuistossa suomalaisten ystävieni kanssa täysin samaan ilmiöön: jonossa kiitävät ohitsemme iloisesti asiakkaat, jotka ovat maksaneet ylimääräiset 30 dollaria kokopäiväisestä, henkilökohtaisesta jättiuimarenkaasta. Normaalihintaisen lipun ostaneet joutuvat vuorottelemaan perusrenkailla ja siten odottamaan vuoroaan jättirengaslaitteisiin paljon kauemmin.
Amerikkalainen yhteiskunta suosii varakkaita

Kenellä on varaa nopeampaan palveluun ja ajan ostamiseen? Se, jolla on rahaa. Kuka joutuu kuluttamaan aikaa ja seurata vierestä, kun toinen asiakas kiilaa ohitse? Se, jolla ei ole rahaa. Ahneuden huipentuman lisäksi ilmiö on mielestäni varsinainen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon rappeuma! Ollaanko länsimaissa, erityisesti Yhdysvalloissa, siirtymässä takaisin jonkinlaiseen luokkayhteiskuntaan, jossa varakkaat syövät keskituloiset ja köyhät - nopeat syövät hitaat? Vai onko luokkayheiskunnasta koskaan edes siirrytty tätä pidemmälle? ”Heti kaikki mulle nyt” –ajatus näyttää olevan vain varakkaiden lausuttavissa. Suosiiko amerikkalainen yhteiskunta varakkaita todellakin näin näkyvästi?

Aiheesta voisi helposti jatkaa siirtymällä Yhdysvaltain sosiaalipolitiikkaan, terveydenhuoltojärjestelmään sekä niiden vaikeuksiin ja kehitykseen. Haluan kuitenkin ennen kaikkea tuoda esiin omia arkipäiväisiä kokemuksiani täällä Yhdysvalloissa ja hämmennystäni siitä, kuinka usein olen arjessani törmännyt ajan ostamiseen. Aihe on mietityttänyt minua paljon, ja olen päätynyt toistaiseksi siihen lopputulokseen, että yritän parhaani mukaan nauttia ajasta, joka minulle on annettu. En tahdo maksaa pikakelauksista ja välittömistä elämyksistä, vaikka ajatus tuntuukin aivan liian kutkuttavalta. En harmittele myöskään sitä, että aika täällä kuluu aivan liian nopeasti. Olen tässä ja nyt – Coloradossa, onnellisena kesävaihtarina!

Melissa on kemiöläinen stipendiaatti, joka viettää kesän 2011 Coloradossa Young Ambassador -ohjelmassa.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Sydanhan tassa sarkyy

Viimeinen paivani taalla... Itkettaa ja haluan kiljua ja karjua! Miksi!!!!!!

Lahto ei huvita ei ollenkaan. Taalla mina kasvoin, aikuistuin, loysin itseni. Olin onnellinen, iloinen, surullinen, vihainen, Nauroin, lauloin, tanssin, huusin, itkin.... Ja nyt, nyt sitten kaikki tavarani kahdessa laukussa, roskakorissa, ja muistoissani.

Tama vuosi, en voi sanoin kuvailla... Paras kokemus ikina. Paras paatos ikina. Pelottavin ja ihanin vuosi. Yhtenakaan hetkena en katunut paatostani olla vaihtari. Yhtenakaan hetkena en halunnut pakata tavaroitani ja tulla takaisin Suomeen.

Olen nuori, ja elama valilla sattuu, mutta se oli osa kokemusta. Opin itsestani, opin muista, opin vahingoistani.
Minulla on nyt niin monta hyvaa ystavaa, todella todella laheinen sisko ja veli, uudet vanhemmat. Totta kai haluan nahda perhettani Suomessa, mutta ajatus etten ensi vuona paase kokemaan Senior-vuotta ystavieni kanssa on musertava.

Jos saisin valita, tekisin taman uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan... Mitaan en tekisi toisin!

Nyt sitten ensi yona en aio nukkua ollenkaan. Ihan sama vaikka lahto 4 aamulla, ja kauhean pitkat lennot edessa. MIna valvon viimeisen yoni Amerikassa. Itkujuhlat veljeni ja siskoni kanssa.

Kokkaan myos suomalaista ruokaa ja syomme yhdessa perheeni kanssa. Sitten kai katselemme leffoja ja itkemme. Huomenna, ei en halua ajatella. Huomenna lahden...

Kiitos Aidilleni ja Isalleni. Te teitte taman unelmani todeksi! Kiitos kaikille Suomessa ymmartavaisyydesta, kiitos kiitos kiitos.

Mutta nyt en tuhlaa aikaani enempaan kirjoitteluun. Itku silmassa ja mina menen nyt nauttimaan viimeista hetkistani. Kaikki irti eikos ;)

Porilainen Oona vietti lukuvuoden 2010-2011 Coloradossa.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

..Pitää vaan luottaa, vaikka epäröisi!

Bonjour!

Je m’appelle Jasmine, et je suis originaire de Vantaa. Je passe cette année scolaire (10 mois) en France. Je suis venue avec l’organisme YFU. J’habite dans le nord, à Saint Quentin dans une famille d’accueil et je fait mes études, en premiere ES.

J’ai voulu venir en France pour bien apprendre le français et decouvrir la culture et la gastronomie , les gens et la manière de vivre. Pendant toute ma jeunesse, j’avais l’idée de prendre une année d’échange à l’etranger et la deuxième année de lycée a été le bon moment pour moi. Je ne regrette pas ma décision et surtout le choix du pays, La France qui est un pays magnifique!

Cette année je n’apprends pas que la langue mais beaucoup sur moi-même aussi et à apprécier mon propre pays. De plus, passer une année sans sa propre famille n’est pas facile. C’est grâce à ma famille d’accueil et les gens très ouverts qui m’ont beaucoup aidée ici que tout se passe bien. J’ai aussi déja eu la chance de decrouvrir les différentes régions de France.

Après 6 mois en France, je me sens presque comme une vrai française. C’est difficile à dire quelle est la plus grande différence entre les cultures de la Finlande et la France, on peut juste dire que tout est différent. C’est aussi marrant de voir des clichés de la France et ce que les gens pensent de la Finlande. Mais pour les clichés, c’est vrai, la France est vraiment un pays de bisous et baguettes,telle qu'on la voit de l’etranger.

Cette année est vraiment une expérience unique; l’opportunité de vivre dans une culture totalement différente de la mienne et expérimenter les choses typiques de la france est mon rêve ! J’espère que la fin de mon année sera très bien !

Salutations à tous en finlande et j’encourage les jeunes qui hésitent à aller à l’étranger pour élargir leurs cultures.

-------
Oikeesti pitää sanoa, että ihailen niitä, ketkä pystyy oikeesti kirjottamaan alas just sen, miltä tuntuu. Mul on jotenkin silleen vaikee tänne blogiin laittaa, koskan tuntuu ettei se oo sama kun mun päässä Siks kyllä rakastan vaihtarikavereita, niiden kanssa jotenkin ajatusten vaihto on paljon helpompaa, kun tietää että ne ymmärtää ja käydään läpi samoja asioita.

Mutta mutta kovaa vauhtia lähestytään 7.5 kk rajapyykkiä. Jotenkin on sellane wgjvenjdfäåö -olo, et siis mieli tavallaan taistelee suomen ja ranskan välillä. Just tossa joulun, 5 kk ja 6 kk aikana tuli oikeesti sellane todellinen "siis että saa mua ees raahalmalkaa täält pois et jään tänne, elämä on kivempää täällä, Ranskalovelovelove" -tunne. Siis just oikeesti oon täällä tajunnnu että tykkään sikana tästä kulttuurista ja oon just kasvanu täällä kuin ranskalaiseks. Toisaalta, täällä asuminen on vaa näyttäny enemmän ja enemmän kuin suomalainen oon. En tajuuuuuuu, sekavaa ja ristiriitasta :) Ehkä nyt oon tajunnu että kai täältä pitää lähtee ja onhan kiva lähtee mut toisaalta kun ajattelen lähtöö ni tulee vaa tippa linssiin. Se saa mut kyl tuntemaan onnelliselta. Oishan se nyt ihan kauheeta jos ei itkettäis ees vähä tai joo, mut just että ihan nollasta lähin täällä, kieli oli nii perus ku olla ja voi, en tuntenu ketää ja iha tuntematon mesta sun muuta, ja 7 kuukaudes tänne on syntyny koti, kaverit ja elämä. Onhan se ny jotain!

Mitä mä täällä aluks koko ajan mietin oli, että kieltä ja kieltä ja kieltä, koska sitä aika lailla painotettiin noissa YFU:nkin miiteissä. Tässä must kyllä on tajunnut ettei se oo se todellakaan ykkösjuttu minkä täältä saa, ainakaan mun arvojärjestyksessä. Mä sanoisin kyllä ekaks sen, että mulla on täällä perhe. Perhe tulee aina ykkösenä Suomessakin ja täällä sillä on mulle yhtä suuri merkityskin. Just toi kieli on nii plussa asia. Ja en tosiaa vois olla yhtään onnellisempi siitä faktasta, että oikeesti tää host-perhe haluu tutustuttaa mua Ranskaan ja oon päässy kokee nii paljon erilaisii asioita täällä ja matkustelemaan ympäriinsä. Ja siis vaikkei olla mitään erottamattomia sydänystäviä host-veljien kanssa, tullaan kuitenkin toimeen ja tässä kun asuu niiden kanssa, onhan ne kuin veljiä, niistä löytyy niitä puolia mitkä välillä ärsyttää ja kuitenkin ne on sulle tosi läheisii toisaalta.

Kaikkihan sanoo että vuoden aikana tutustuu eri kulttuuriin ja katseet avartuu mutta ei sitä tajuu enne kun sen elää. Se kulttuuri on tää elämä minkä on täällä rakentanu ja "katseet avartuu" on se, että arvostaa koti-Suomea ja oppii arvostamaan että on toisenlaisiakin kulttuureja ja ihmisiä olemassa.

Nyt siis oikeesti on vähä sekavilla fiiliksillä. Oon silleen täällä elännyt aina kuukausilla, etten oikeastaan oo ikinä laskenut ite tarkkoja päiviä. Oon yrittänyt ja tottua ajatukseen elää hetkessä. Oon vielä sellanen persoona, että tykkään kauheesti suunitellma eteenpäin ja tälleen, että just kalenteri täynnä ja koko ajan menossa. Suomessa en tyyliin ikinä ehdi nauttimaan kun koko ajan jotain. On mulla täälläkin kauheen kiire arki, mutta jotenkin tajuaa ja oppii elämään hetkessä, päivä kerrallaan ja nauttii elämästä. Oli muuten tosi hassua, että olin suunnitellu kesän aikalailla juuri siihen hetkeen kun lähdin vaihtoon. Ei ollut mitään tietoa mitä edessä oli! Se YFU:n kuvaus että lähteminen on kuin ekaa kertaa hyppäisi jostain ponnahduslaudalta, eikä tiedä yhtään mitä on edessä (jotain sinne päin), se kuvaa kyllä tosi hyvin sitä lähtemistä. Pitää vaan luottaa vaikka epäröisi

Tässä kyllä oon tosi onnellinen miten kokonaisuudessaan mulla on mennyt hyvin. Ei vois olla parempaa perhettä, koulukin on kiva ja oon päässyt tennistä pelailemaan sun muuta. Ja oikeastaan kun mietin, oon musta ollut vahvempi tän koko ajan kun itse oon luullu, siis kunnon sellasia kohtaukia tullut vaan kaksi ja siis ihan random aikoina. Enkä niitäkään vahtais ikinä mihinkään, ne on vaan opettanu elämästä ja kasvattaa.

Kavereista sen verran, että täällä niitä on tullut, mutta eihän ne oo samanlaisii kun suomikaverit. Tuun kyllä kuulemma jäämään monen sydämmiin kun lähden ja varmisti vielä nähdään ja nää ihmiset jää aina mun muistoihin. Ylivoimasesti parhaimpia kavereita on kyllä vaihtarikaverit; siis kahdesta suomalaisesta Katrista ja Annista on tullut tän aikana parhaimpia kavereita, ja just oon sopinut miittejä Lilleen ja Pariisiin muiden vaihtareiden kanssa. Eurooppalaisten kanssa voi helposti nähdä myöhemminkin, mutta just lattarimaihin on vähän pitkä matka suomesta. Just se, että koetaan samoja asioita on lähentänyt paljon mun ystäväsuhteita muihin. Nytkin lomille on suunitteilla miittiä suomalais-, pohjosmaalaisten vaihtarikavereiden ja meksikolaisten kanssa :)

En tiiä oonko täällä aikuisempi mutta ainakin kypsempi. Ainakin joskus yllätän itseni ajattelemasta jotenkin aikuismaisemmin ja siis kun hoitaa asioita yksin ja just oon oppinu arvostamaan oikeesti asioita yleisesti maailmassa ja Suomessa.

Bisous, Jasmine

Vantaalainen Jasmine lähti vaihtoon Ranskaan elokuussa 2010. Kotiinpaluu koittaa heinäkuussa 2011.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Ihmettelyä Ranskanmaalla

Väliaikatiedot:
- takana 218
- edessä 95

En oo vielä päättäny, että onko se vielä vai enää 3 kuukautta. Toisaalta odotan jo Suomeen paluuta, perheen ja kavereitten näkemistä, tulevaa kesää ja "normaalia" elämää ja arkea. Mutta toisaalta onhan se hassua lähteä täältä, nyt kun on vuoden elämästään omistanu tälle maalle, näille ihmisille ja uudelle kulttuurille. Kun tähän ei kuitenkaan oo enää paluuta, ainakaan samalla tavalla. Ite en oo löytäny Ranskaa niinkun jotkut, että rakastaa tätä paikkaa eikä halua enää ikinä lähtee pois. Oon lähinnä vaan tajunnu, että Ranska ei oo niinkään mun maa. Mutta ompa tääkin nyt nähty! Ja voihan nää mielipiteet vielä muuttua, kai se on jotain elämän ironiaa, että sitä haluaa mitä ei oo ja toisin päin. Nyt kun oon täällä, haluan Suomeen ja Suomessa taas haluan takas tänne. No mutta se jää nähtäväks.

Ei tää vuosi oo ollu sellanen, mitä sen ehkä odotin olevan. Tai luulin lähtiessä, ettei mulla oo mitään odotuksia, mutta nyt jotenkin 7 kuukauden jälkeen tuntuu, että kai niitä joitain odotuksia oli siellä takaraivossa. Nimittäin tuntuu kun ne olis jotenkin alittunu. En oo saanu tästä vuodesta ehkä sitä kaikkee irti, mitä olis voinu saada. Koulun kanssa kävi vähän huono tuuri ja oon ollu ihan säälittävän laiska kielen oppimisen kanssa. En oo myöskään hirveesti saanu luotua kaveruus suhteita ranskalaisiin nuoriin. Mutta sitä kautta oon oppinu nauttimaan vaan omasta seurastani ja muutenkin itsenäistynyt. Ja vaikka musta tuntuukin siltä että odotukset olis alittunu, niin samaan aikaan oon ilonen että lähdin. On tää nyt kuitenkin aika once in a lifetime, eikä tähän kaikki pystyis. Vuosi on kuitenkin pitkä aika olla erossa kaikesta siitä tutusta ja rakentaa ihan tyhjän päälle uus elämä, arki ja ihmissuhteet. Oon kasvanu ihmisenä, oppinu näkemään asioita eri näkökulmista ja oppinut arvostamaan sellasia asioita ihan uudella tavalla, joita ennen piti itsestään selvyyksinä. Ja eihän meille siellä vuosi sitten olleessa lähtövalmennuksessa luvattukaan "Elämän parasta vuotta", lähinnä vaan erilaista ja kokemusrikasta.

Aika on saanu täällä myös ihan uusia käsitteitä ja ulottuvuuksia. Välillä aika tuntuu lentävän ihan hirveetä vauhtia, joskus päivät tuntuu vaan valuvan kun haluais niiden kuluvan. Ja silti, kun kattoo taakse päin sellasta viikkoa, joka tuntui ettei se liikkunut mihinkään, niin oikeastaan se on sujahtanut ihan hetkessä. Jos joku päivä ajattelen että onpa vuosi pitkä aika, niin toisena se saattaa tuntua ihan mielettömän lyhyeltä. Jos miettii, että joulusta on 3 kuukautta, eli saman verran kun mitä on vielä edessä, niin en osaa päättää onko se kauan vai ei. Toisaalta joulusta on aikaa mutta toisaalta vastahan me oltiin Alpeilla joululomalla? Aika on kyllä ikuinen mysteeri.

Mulle osu kyllä ihan huippu host-perhe tälle vuodelle. Ei sitä paljon parempaa olis voinu toivoa. Varsinkin mun saman ikäisen hostveljen, Victorin, kanssa meistä on tullu tosi hyviä kavereita ja uskon että pidetään yhteyttä vielä tulevaisuudessakin. Host sisko on vetäny hyvin oman pikkusiskon roolinsa kaikessa ärsyttävyydessään, mutta silti tullaan hyvin toimeen. Vanhemmat on ollu tosi sympaattisia ja ymmärtäväisiä. Ja kaiken lisäks on vielä toi mun lemppari kissa. Ennen tänne tulemista en oikein syttyny kissoille, mutta tämä yks hullu on saanu mun pään ihan käännettyä!

Kuten jo sanoin, niin en oo hirveesti saanu täällä kavereita. Kyllä moikkaus tuttuja löytyy joitain, ja sellasia kenen kanssa voi olla koulussa, mutta sellasia oikeita kavereita en voi sanoo että oikein olis. Mutta muista vaihtareista on tullu kyllä niin hyviä kavereita! Varsinkin mun lemppari Suomi-tytöt Anni ja Jasmine. Siis näissä tsirbuloissa on vaan sitä jotain ja oon maailman onnellisin kun oon saanu tutstua näihin höppäniin! Kavereita oon saanu myös muualta maailmalta, erityisesti Mexicon edustus on sulattanu mun sydämen. Ne on niin huolettomia ja ihania. Ainoo huonohan siinä on se, että Mexicoon ei ihan tosta noin vaan lennetä ja lähetä viikonloppu vierailulle. Mutta siis jos joku väite on totta, niin se, että vaihtari ymmärtää parhaiten toista vaihtaria! Siis tää on jotain tajutonta, että joku voi täydentää sun lauseet ja jakaa ihan täysin samanlaista ajatusmaailmaa ja ongelmia tällä tavalla, mitä vaihto-oppilaat voi keskenään tehdä. Ja se on niin helpottavaa kun tietää, ettei oo niitten ongelmiensa kanssa yksin ja aina on joku jolle puhua ja joka oikeesti ymmärtää.

Tästä tuli nyt ihan kauhee romaani postaus, mutta ajatuksia vaan on niin paljon, ettei niitä kovin lyhyeen saa tiivistettyä. Nyt olis kuitenkin hyvä sauma oppia elämään päivä kerrallaan ja osattava nauttia tästä loppu ajasta mitä on jäljellä. Viikonloput onkin jo aika hyvin täyteen buukattuja ja yritän vaan revetä mahdollisimman moneen paikkaan nyt kun se vielä käy helposti täällä ollessa. Kyllähän tänne pääsee aika helposti takasin, mutta ei se oo sitten enää sama.

Tää teksti on nyt aika ankeeta, mutta älkää käsittäkö väärin, on mulla ollu kivaa! Paljon uusia kokemuksia ja koettelemuksia, kielen oppimista, kasvua ja ystäviä loppu elämäksi. Siitä tässä kaikessa kai lopujen lopuks on kysymys?

Bisous, Katri

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Elämäni vuosi Itävallassa

Elokuvaillat ystävien kanssa, naamiaisbileet, kokkausta perheen kanssa, uskomattomat laskettelureissut ja aptér ski ovat vain osa lukemattomista kokemuksistani seitsämän kuukauden aikana Itävalloissa. Kun elokuussa jännittyneenä, alahuuli rikki pureskeltuna, seisoin Helsinki-Vantaan lentokentällä, minulla ei ollut aavistustakaan mitä vaihto-oppilasvuoteni tulee sisältämään, ainoa tavoitteeni oli suoriutua koko vuosi kunnialla läpi.

Heti isäntäperheen tavattuani tunsin olevani osa perhettä, niin hyvin he minut ottivat vastaan. Isäntäperheeltäni olen oppinut paljon asioita, joita en koskaan olisi Suomessa voinut oppia. He ovat laajentaneet maailmankuvaani ja lisänneet itseluottamustani. Päinvastoin olen myös heille opettanut omasta maastani ja kulttuuristani tyypillisiä tapoja. Kodin ulkopuolelta olen myös saanut elämän ikäisiä ystäviä niin avoimista ja aina ystävällisistä paikallisista ihmisistä kuin myös maailman toiselta puolelta tulleista vaihto-oppilaista. Tiedän, että side näihin ihmisiin ei tule katkeamaan Suomeen paluunikaan jälkeen. Olen jakanut jo paljon kokemuksia näiden ihmisten kanssa ja tiedän, että sydämeni tulee olemaan aina puoliksi tässä maassa, tässä kodissa ja näiden ihmisten luona.

Muiden ihmisten lisäksi vaihtarivuosi on opettanut paljon minusta itsestäni. Se on antanut minulle rohkeutta ja vahvuutta, opettanut kärsivällisyyttä ja takonut uskoa itseeni.

Täällä keski-Euroopassa ovat lumet alkaneet jo sulamaan ja intohimoisinkin laskettelija on jo melkein laittanut laskettelusukset syrjään ensi vuotta varten. Kaduilla näkee jo ihmisiä ilman toppatakkia, ja minäkin, ikuinen vilukissa, rohkenen jo jättää talvitakin kotiin. Kevätväsymystä on liikkeellä, muttei kuitenkaan niin paljon, että jättäisimme tulevat vaahtobileet tai mitään muutakaan hauskaa väliin. Jokainen uusi päivä on päivä lähempänä vaihto-oppilasvuoteni loppua, mutta sitä en halua vielä murehtia. Haluan elää tätä hetkeä ja nauttia tästä sekunnista, tämä on minun elämäni vuosi.

Kira lähti Itävaltaan elokuussa 2010 ja palaa takaisin koti-Suomeen kesä-heinäkuussa 2011.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Puoli vuotta jo takana!

Tässä taannoin meni taas yksi vaihtovuoden merkkipaalu, puolivuotispäivä. Musta tuntuu oikeestaan ihan hullulta, että oon ollu täällä jo niin kauan! Ennen vaihtoa musta tuntu ikävältä olla viikko poissa kotoa, mikä tuntuu nyt jotenki hassulata ajatukselta. Näin sitä vaan oon henkisesti kasvanut vaikken mitenkään erityisesti ole treenannut. Tämän vuoden puolella ei ikävä ole oikeastaan yhtään vaivannut, mitä nyt silloin tällöin, muttei koskaan niin rajusti kuin joskus syksyllä. Ikävöinti ei tunnu järkevältä, kun kesään on enää niin lyhyt aika. Nyt tutumpi tunne on vaan sellainen kihelmöinti kun ajattelee ensi kesää, omaa rakasta perhettä, ihania kavereita ja.. saunaa :) Mutta ennen ensi kesää on vielä niiiin paljon kaikkea kivaa täällä jäljellä!

Tällä hetkellä oon ihan täpinöissäni ensi viikon Mittelseminarista, eli puolivälivalmennuksesta! Ajan lauantaiaamuna ICE-junalla (sellainen nopea) 5 tuntia 25 minuuttia ilman vaihtoa Berliiniin. Samaan junaan nousee Frankfurtissa Suomen YFU:n kautta tuntemani kaveri Iiris, joka tulee samalle leirille! On ihan mahtavaa saada nähdä häntä pitkästä aikaa! =) Oon jo suunnitellut matkaa tosi paljon. Nyt on pattereita kameraan, vaatteita mietitty, naistenlehti junailua varten ja matkaeväät ostettu, siis ne suklaat.. oon nimittäin ollut nyt kaksi kuukautta karkkilakossa, joten m&m's:t ja Suomesta tulleet salmiakkisuklaat olkoot mulle nyt sallitut =D

Junamatkan lisäksi ootan itse valmennusta tosi paljon. Viikko YFU-meiningissä ja vieläpä Berliinissä ei voi olla muuta ku hauskaa! Ohjelmassa tulee olemaan juttelua, vinkkejä ja opetusta mm. kulttuurista ja historiasta. Meillä vaihtareilla on ollut mahdollisuus valmistella oma pikkuesitelmä käsitetäviin teemoihin liityvistä aiheista. Se ei ollut pakollista, mutta päätin silti tehdä pienen PowerPoint-tietoiskun Hitlerjugendiin liittyen. Sen tekeminen oli tosi antoisaa ja opin paljon uutta, mutta oli se vähän järkyttävääkin. Vaikea kuvitella, että tässä maassa, missä asiat nyt ovat niin hyvin, on joskus oikesti eletty noin vaikeita ja kauheita aikoja. Saksalaisten suhtautuminen maan historiaan on kuitenkin tavallaan yllättänyt minut. Natsiajoista puhutaan avoimesti, vaikkakin aina asiallien vakavasti. Saksalaiset ovat siis hyvä esimerkki siitä, miten kansa on saanut identiteettinsä takaisin, mutta on nöyrä menneisyyttään kohtaan.

Berliinin-viikon jälkeen lähden samantien laskiaislomanviettoon Sveitsin alpeille. Luvassa on laskettelureissu muutaman kaveriperheen kanssa. Ohjelmaa on nyt siis niin paljon, että seuraava blogipäivitys tulee sitten vasta noin kolmen viikon kuluttua. Siihen asti toivottelen täältä paljon terveisiä Suomen hiihtolomalaisille ja muillekin!

Vilja lähti elokuussa 2010 Saksaan, Karlsruheen. Viljan oman blogin osoite löytyy linkkilistasta.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Interns en route in Northern Finland

Day five (3.3./thu, Carola):
Arriving in Oulu was so nice yesterday. Our hostmom and -dad for the weekend were waiting for us at the platform and we had a very warmly welcome at the house, inclusive a warm dinner (despite of our very late arrival).

A Spanish teacher from Oulu had requested us to visit her school, so we tried to find that school in the morning. It turned out that the presentation would be in the afternoon, so Samia went there alone while I left for Kuhmo, five hours with the bus :-S. My arrival was interesting. What a small place… what do people do here?? But I got welcomed very friendly, got a sleeping place in an apartment from school and a teacher showed me the whole area in the evening. At least I can say, people here are very helpful and nice!

Day six (4.3./fri, Samia):
Winter sports day in Muhos!

Yes, after doing my presentation to a very participating German class, Katariina took me to see how the children would spend the rest of the day.

Playing with the snow, making ice sculptures, doing crosscountry ski, playing ice hockey... I could even go down form a hill with one students sleigh!

Well... after this day I will suggest the Mexicans schools to make a winter sports day !! Wait... I forgot about a small detail... yes, there is no snow to play with ! 

The evening with Family Söderlund was great! Skating on ice, going to sauna and going out with my hostsister!

Day seven (5.3./sat, Carola):
I have to revise my view on Kuhmo: between four presentations, a teacher showed me around in the car. I got a private visit in the (beautiful and impressing) concert hall and she took me to Kalevalan kylä, I saw reindeer and the library. Students also told me about bear watching and lots of winter sport activities you can do in Kuhmo. The place is not that boring after all! In the evening, I travelled back to Oulu then, yesterday.

Today, we slept long and after that: Ice hockey! Kärpät from Oulu against some other team from somewhere –it was fighty and it was great! Also the little children from my host brother were adorable.

Finnish kids are so used to snow…

Day eight (6.3./sun, Samia):
Today we had to say goodbye to Söderlund Family, who took us to the railway station after having our last meal together.

We traveled by train to Seinajöki where Carola had to change her train to go to Vähänkyrö.

I waited for Mikko, our hostfather in Seinajöki who took me home to have dinner together with his son Juha who is doing the military service. I always see many guys everywhere wearing this uniform, and I always wanted a picture from them (or with them) ... but well since Juha was wearing the uniform, I finally took a picture without feeling awkward haha !

We´ve finished the evening skating on ice!

Day nine (7.3./mon, Carola):
Onko tukka hyvin? :-D

My 2-year old host brother in Vähänkyrö (Vaasa) was gorgeous! He wanted to make a good impression on me, I suppose, so he asked his mother twice, if his hair was okay before he came to my room. Even if it was just for one night, I enjoyed staying here very much.

During the day, I was visiting a school in Närpiö. It was a Swedish-speaking school in a Swedish-speaking surrounding and it was extremely interesting to get an impression of lifestyle and attitudes here! Students in the eastern parts of Finland sometimes talk about Pakkoruotsi – and students in the western part here find Finnish a really difficult language… Yeah, maybe it is. During this visit I also found out about the opportunity of inner-Finnish school exchange: students from Swedish-speaking communities exchange to Finnish-speaking ones and vice versa. Very interesting idea, if you ask me!

After some food in Vaasa, I then went to accompany Samia in Nurmo (Seinäjoki).

Samia on Meksikosta ja Carola Saksasta - he kiertävät suomalaisia kouluja YFU:n interneinä maaliskuun ajan. Neitokaisten tunnelmia Suomesta ja suomalaisista päivitetään tänne viikoittain!

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Interns on SchoolTour 2011

After a long train trip we finally arrived to our first destination: Kemi. A ghost station... But although it was only 9 am. we got a really nice welcome by a friendly Couchsurfer, who offered us his couch (actually even a bed!) to sleep for the night. He also showed us around a lot, we visited the LumiLinna, Ice Breaker Sampo and we even had coffee at IKEA in Sweden. It was a great day.

Day two (Samia):
Second day on the road ... nervous, tired, excited and very happy about my first school visit!! I woke up early in the morning to catch the train that would take me to Yilitornio (Yli..what?) Yes, a beautiful small village located some kilometers away from Kemi. Sari, a teacher, was already waiting for me at the train station to take me to their school.

The students were kind of excited about having somebody visiting them from far far away. The school presentations went very good and the students participated and had a lot of questions. On the evening I started my journey to Rovaniemi.. the landscape is getting more and more snowy -and beautiful of course-

Day three (Carola):
Rovaniemi! Home of Santa, northern lights and reindeer- wait! Umm... where do you all hide? Santa closes his doors at 5 pm., the northern lights seem to think, Rovaniemi is already bright enough... and even the reindeer who nearly annoyed me during my Finland trip last summer by always standing patiently exactly there where I wanted to drive, even they seem to have disappeared...

But then I discovered new attractions! I visited Sinettä koulu where every class had built so nice ice sculptures outside alongside the road... I did two presentations in German classes there and I felt very welcome... let's see, what else this trip will bring :-). 

Day four (Samia):
Today was the day... Yes the day when I finally met Santa Claus! But this was not the only exciting part of my day.

My school presentation in Sinettä was great! I talked with the 8th and 9th graders, who where really interested about going abroad. They have even showed me their school, they took me to take a tour around it and to see the skating rink, the downhill ski track and the labs.

On the afternoon we continued with our trip..next stop: OULU! More about that later...

Samia on Meksikosta ja Carola Saksasta - he kiertävät suomalaisia kouluja YFU:n interneinä maaliskuun ajan. Neitokaisten tunnelmia Suomesta ja suomalaisista päivitetään tänne viikoittain!

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Mittelseminar Münchenissä

On kyllä pakko taas alottaa tällä samalla kysymyksellä: meneeks se aika oikeesti näi nopeesti? Enää ois neljä kuukautta jäljellä ennenkun lentokenttä kutsuu..

Hihi, kello on nyt.. 00:23, ja kirjotan blogia 8) Huomenna on taas semmonen koulupäivä, että klo 11:50 kouluun, sitten pitäs olla matikkaa, mut meillä on sijanen, eli pelataan ristinollaa.. sitten on yks tunti mantsaa ja kaks tuntii liikkaa, lentopalloo niinku aina :D

Viimeviikon olin siis Münchenissä ''mittelseminaaria'' viettelemässä. En tuntenu kun pari ihmistä, jotka sinne menee, mutta niinku oon varmasti jo aiemmin maininnu: ei ollu kyllä kavereitten hankkimisessa ongelmia, varsinki kun vaihtareitten kanssa pyöritään. Esim. ihan ekana päivänä kun saavuttiin paikanpäälle, piti meijjän päättää huonejärjestyksestä ite. Siinä miekin vaan matkalaukku kainalossa tunkeuduin joittenkin tuntemattomien huoneeseen ja kyselin että sattusko olemaan yhtä ylimäärästä petipaikkaa vapaana. Ja niin päädyinkin super mukavien ihmisten kanssa samaan huoneeseen ja jo viikon aikana kerettiin ystävystymään tosi hyvin!

Leirin päätarkotushan oli jutella vaihtovuodesta, siitä menneestä puolikkaasta ja tulevasta. Olin myös valinnu extra-aiheen, joka oli tietysti kuvataide ja akkitehtuuri.

Hilluttiin tietysti myös kaupungilla Müncheniä kattelemassa. Huomas kyllä keskustassa liikkuessa, miten paljon hyötyy siitä kun asuu ite isossa kaupungissa ja käyttää tosi paljon u-bahn linjoja! Oli nimittäin nyt tosi helppoo seurailla Münchenin junakarttoja ja liikkuu paikasta toiseen! 

Yhteisistä tapaamisista tulikin mieleen.. Huomasin tuolla aika vahvan eron latinoitten ja aasialaisten (=kiina, thaimaa, japani..) välillä. Esim. latinot tuli tapansa mukaan aina myöhässä, sitten kun ne saapu vihdoin paikan päälle, ne sano (jos sano) vaan huolettomasti sori ja istahtivat paikoilleen. Aasialaiset taas on niiiiiin kohteliaita ja nöyriä, että ihan säikähin. Esim. Hiroto, tulee japanista, oli unohtanu ottaa kynän mukaan työpajaa varten. Mie sitten huikkasin, että no miulla on kyniä, voit lainata yhen miulta. Sen jälkeen se kiitteli ja kiitteli tuhannesti, ja mie rauhottelin, että sehän nyt on vaan yks kynä.. :D

Käytiin myös vierailemassa Dachaun keskitysleirillä. Ajatelin ennenku sinne menin, että meen vaan yksinkertasesti 'museoon' ei se sen kummallisempaa voi olla. Mut kun päästiin ite paikan päälle.. tuli kylmät väreet ja kun rupes ajattelemaan, että tuolla pienellä alueella on joskus tapettu n. 63 000 ihmistä.. Todettiin vaan kavereitten kanssa, että onneks aurinko sattu paistamaan, ois muuten saattanu olla aika masentava reissu..

Viikko huipentu sitten mahtaviin bileisiin (tietysti) ! Ohjelmaa oli jarjestetty vaikka minkä laista ( esim letkajenkkaa tanssittiin ;;) ) Tuli oltua viimesenä nukkumassa ja ensimmäisenä hereillä.. Nukuttua tuli siis 2 tuntia.. Mitäs sitä suotta nukkumaan, kun pitää kuitenkin seuraavana päivänä junassa 6 tuntia istua :D

Kun sitten hyvästejä sanottiin, tuli taas tunteitten pyörremyrsky.. tajuttiin nimittäin, että kaikki jotka tulee euroopan ulkopuolelta, ei tuu viimeseen seminaariin.. se oli sitten sanottava heippa, eikä luultavasti tulla näkemään enää ikinä?!

Anni ähti elokuussa 2010 Saksaan, Berliiniin. Hänen oman bloginsa osoite löytyy linkkilistasta.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Urheiluntäyteistä elämää

Aika kuluu niin nopeasti. Nyt on jo helmikuu, mihin se tammikuu katosi??? Ensimmäistä kertaa elämässäni voin vain sanoa etten halua kesän tulevan koskaan. En halua kesää, tai kesälomaa, haluan pysäyttää ajan… Tämä on minun paikkani, tänne kuulun.
 
Olen vihdoin päässyt eroon leimasta jonka sain Suomessa. Enää en ole nyhvä, tylsä, tai nörtti. Vihdoin olen oma itseni. Minkä lisäksi, en tiedä, päivä päivältä rakastun tähän maahan enemmän ja enemmän. Perheenvaihto on ollut yksi parhaista ja vaikeimmista asioista. Tämä uusi perhe on aivan mahtava, minkä lisäksi se on syventänyt ystävyyssuhteitani ystävääni/siskooni Courtneyyn ja hänen parhaasen ystäväänsä Samiin. Myös Alec, hostveljeni, ja Zack, hostserkkuni, ovat aivan mahtavia. Viikonloput kuluvat leffoja katsellen ja sohvalle simahtaen.
 
Viikko sitten koulusta kotiin tulessamme totesin miten lämmintä ulkona on. Saatoin kävellä hupparissa, eikä t-paidassakaan ollut turhan kylmä. No, sitten tulikin tämä viikko, ja ”suuri lumimyrsky”. Lunta tuli jopa 15 cm, ja pakkastakin oli -20 celsius astetta. Tämähän oli aivan mahdottoman kamalaa, joten koulu olikin suljettuna kaksi päivää. Sama käytäntö Suomeen, eikä koulua tarvitsisi käydä koko talvena…
 
Porilainen Oona on coloradolaisen high schoolin vaihto-oppilas. Linkki Oonan omaan blogiin löytyy linkkilistasta. 
 
Joten katselimme leffoja, kävimme salilla ja…ja pääsin katsomaan NBA peliä. Teille jotka ette tiedä, NBA on koripallon parasta liigaa, ja vaikken suuri fani olekaan, huh huh, upea kokemus. Itse asiassa, koripallo on noussut kakkos suosikiksi, heti jääkiekon jälkeen. Koulumme joukkuueen kotiottelut olen käynyt katsomassa, joka ikisenJ. Ja no, koripallo on… INTENSE:DDD
 
Mitäs muuta… Arkea Ameriikassa, siivousta ja läksyjä, kokeita ja kavereita. Itse asiassa minulla on vihdoin sosiaalinen elämä, ja yhä koitan totutella huomioon jota saan pojilta. Outoa, Suomessa yksi poika vuodessa, täällä, no huh huh, kai se on se aksentti ja ulkomaalaisuus;)
 
Tänään sitten luvassa jalkapallon suurin tapahtumaJ SUPERBOWL!!!! Sami, ystäväni, taitaakin tulla meille katosmaan peliä, ja pakko hänen vuokseen laulaa: ”Black and yellow, black and yellow” GO STEELERS!!!:D Itselläni ei ole suosikkia, joten kyllä sitä kaverin joukkuetta kannustetaan.
 
Ensi kertaan, kaikkea hyvää sinne lumiseen Suomeen, täältä osittain lumisesta Coloradosta:D
 
Oona Lammi